Liotetaan granaattia petroolilla, painetaan, naputetaan. Ei apua
siitäkään.
Tuli Noskuassa on laimentunut.
Sihvonen lähettää toisen sanan: kiiruhtakaa. Mutta granaatti ei vaan
ota lähteäkseen, ei opilla eikä millään. Ja aika kuluu, toista tuntia
on mennyt. Koetetaan konstia, jos toistakin.
Saapuu jo itse Sihvonen.
»Miten on asiat?»
»Kuten näet. Päin helkkaria.»
»Jos et sua tykkiä kuntoon, ei tuu mittään. Ryssät istuvat
kivinavetoissaan kuin linnoissa, hittojako niille kiväärillä mahtaa.
Näyttävät jo ruppeevan hyökkäilemmään. Koita helkkarissa laittoo värkki
reilaan. Hei!»
Sihvonen painaa jälleen ketjunsa luo.
Sitten se yhtäkkiä välähti, pelastava ajatus.
»Pojat, täysi panos esiin ja hylssy irti granaatista! Työnnetään uusi
hylssy Tuutineen putkeen ja annetaan mennä.»
Tehtiin työtä käskettyä ja granaatti lähti piipusta että tupsahti.
Putosi jonnekin Noskualle, koskapa signaalimies jälleen alkoi viittoa.
Kiireesti perään toinen, kolmas... Mutta ryssiltä unohtui ruumiiden
joukkoon Paajasen kivinavettaan kolme käyttökelpoista konekivääriä.
Olivat ensimäiset, mitä Karjalan rintamalla taistelussa otettiin. Eikä
iso armeijakaan lännessä ollut vielä ehtinyt ottaa kuin Vilppulassa
yhden.
Ja kun ukkoeversti saapui Oralle ja ohjattiin tupaan, jossa pojat
parhaillaan hyväilivät kolmea uutta ottopoikaansa, nousivat valtavat
viikset juhlallisesti pystyyn, silmistä loisti nuorukaisen väkevä ilo
ja puhdas ylpeys ja nimesi hän siinä kierrellessään koneita kuin kissa
kuumaa puuroa:
»Tämä se vasta nättiä on! Nyt meillä ei enää ole hätää eikä mitään. Ja
meidän pataljoona sen teki! Eläköön!»
— — — kööön!»
Taas oli vahvistunut maa jalkain alla. Tuntuvasti.