Punikit ja ryssät olivat miehittäneet Noskuan kylän. Kuului ammuntaa.
»Tuppoovat jo silimille», selitti jääkäri, nyk. jääkärikapteeni
Sihvonen aikaisin taistelupäivän aamuna. — »Avitahan sillä putkellasi,
niin myö lähemmä tuon Branderin kanssa kuskoomaan ne kottiisa
Pullilaan.»
Katselimme karttaa. Ryssät olivat jo Noskuan laajan kylän äärimäisessä,
Oran puoleisissa taloissa Olivatpa jo tulossa sivu talojen Oralle.
»Myö vetäistään ketju tuosta tuohon» — Sihvosen peukalo piirskaaren
Noskuan edustalle. »Kun ne on perräytetty noihen talojen kohalle,
silloin alat paukuttoo. Lähetän sanan, mihin taloihin ruppeevat
vettäytymmään. Hei!»
Oran ja Noskun välillä on korkea mäki, oikeastaan vuori. Mäeltä,
lammen takaa, näkyy koko Noskuan kylä, on kuin tarjottimella edessä.
Saisikohan tykin hinatuksi mäelle? Ei, ei nouse metsässä ja paksussa
hangessa; tietä ei ole minkäännäköistä. Ja aikaa ei ole liikoja. On
tyydyttävä ampumaan mäen yli.
Kiireellisesti keksaistaan signaalisysteemi. Lippuja ei ole, kelvatkoot
sukset. Pari poikaa opetetaan yhtäkkiä merkinantomiehiksi. Kun asetat
sukset noin, on granaatti lentänyt yli, kun noin, on mennyt vasemmalle,
noin — oikealle. Asetat tuohon asentoon, merkitsee se sata metriä, taas
tuollatavoin — viisikymmentä j.n.e.
»Selvä?»
»Selvä.»
Jo on Sihvonen ehtinyt levittää ketjunsa. Paukkina kiihtyy, jo papattaa
konekivääri, kaksikin — neljä — kuusi.
Lasken sillävälin välimatkat ja arvioin suunnan. Apuna oli taas se
kellonperäkompassi, mutta seutu oli jo tutumpaa.
Tulee jo sana: »Ryssät peräytyvät. Miehittäneet reunimaiset talot
ja kivinavetat. Koeta ampua niitä.» Koeta, niin. Kunpa olisi edes
kenttäpuhelin tuolla mäellä!
»Tähtäin x, suunta x, granaatti! Tulta!»
Katson kiikarilla signaalimiestä. Kyyristyy vaistomaisesti, kun
granaatti vinkuu matalalta pään yli. Ahaa, jo viittoo: 200 yli — 100
oikeaan.
No, korjataan vika. Toinen osui jo lähemmäksi. Ja kun signaalimies
viittoili vielä edelleen, niin jopa alkoi mennä mukiin. Ryssät
peräytyivät talo talolta, navetta navetalta, kun granaatit rupesivat
käymään liian epäterveellisiksi. Kiväärimiehet noppivat aukeilla
pelloilla peräytyviä toisen toisensa jälkeen.
Kolmisen tuntia oli jo pidetty sotaa, kun Sihvonen tiedottaa:
»Toistasataa ryssää ja kolme konekivääriä Paajasen suuressa
kivinavetassa.»
Vai sinne nyt vetäytyivät Paajasen navettaan. Näytetäänpä pakanoille,
mistä on viisi hirttä poikki.
»Tulta!»
Plötsh — tykki äännähtää laiskan vetelästi ja savua tuppautuu lukosta.
Varrotaan hetkinen, reväistään lukko auki — hylssy ei tule ulos.
Kun reistataan ja reistataan, saadaan lopultakin hylssy keinottelemalla
ulos. Mutta mitä perhanaa, — granaatti on piipussa!
Tarkastetaan hylssyä. Pohjalla on hieman tuhkaa, juuri sen verran on
panokseen pantu ruutia, että on parhaiksi kyennyt iskemään granaatin
lujasti rihloihin kiinni. Vie sun tuhannen tulimainen! — kuulivat siinä
kunniansa ryssät, jotka armon vuonna 1904 olivat Kievissä ladanneet
tämänkin hylssyn. Tällaisillakohan mahtoivat »japonskia» pommittaa
— arvaahan sen tuloksistakin — ja nyt tekevät syötävät kiusan juuri
silloin, kun läjällinen Iivanoita on pitämässä meetingiä Paajasen
navetassa hyvällä ampumahollilla. Saat—
Granaatti istuu lujassa. Veistetään parhaan paksuinen, piippuun mahtuva
seiväs, koverretaan toinen pää ontoksi, toiseen naulataan poikkipuu.
Kaksi miestä tarttuu poikkipuuhun ja työntää hartiavoimalla. Granaatti
ei hievahdakaan.
»Lisää miehiä!»
Ei hievahda. Saapuu jo Sihvoselta sana. Ihmettelee mitä kuhnaillaan.
»Naputetaan kurikalla seipään päähän. Varovasti.»
Ei apua.
»Kovemmin! Räjähtäköön piru, jos on räjähtääkseen.»