»Klo 7,05 ap. alkaa Oralla oleva tykki ampua kiivaalla tulella Pullilaa.
Klo 7,20 ap. valtaa jalkaväki Pullilan.
Riippuen olosuhteista jatketaan hyökkäystä Kavantsaareen ja vallataan
Kavantsaaren asema.»
Näin kuului Karjalan rintaman ylipäällikön, kapteeni Sihvon helmik. 15.
päivänä antaman taistelumääräyksen meitä koskeva kohta.
Tykki asetettiin asemaan Oralta Pullilaan vievän tien varrelle.
Jalkaväen hiihtäessä Pullilaan ja levittäytyessä ketjuun työnsimme
punikkipesään kiireenkaupalla nelisenkymmentä granaattia. Sitten jäimme
odottamaan mitä tuleman piti.
Jo alkoi kuulua Pullilasta eri meteli. Huuruisena pakkasaamuna
räiskyivät siellä kiväärit ja papattivat kuularuiskut. Oli
käynnissä valkoisten joukkojen ensimäinen todeksi aijottu hyökkäys.
Jännittyneeksi veti mielen.
Tunnin odoteltuamme saapui Pullilasta hyökkäystä johtavan ratsumestari
Kuulan hiihtolähetti tuoden käskyn, että tykin oli heti saavuttava
Pullilaan, jonne joukkomme juuri tunkeutuivat, ja ryhdyttävä
sieltäkäsin pommittamaan Kavantsaarta.
Hyökkäys oli onnistunut ja Pullila valloitettu. Hyökkäyksestä
Kavantsaareen luovuttiin kuitenkin joukkojemme vähäisen lukumäärän
takia. Pulillaan jätettiin vankka vartiosto, muiden tuli vetäytyä
takaisin Oralle ja Hannilaan.
Tutkiskelimme ennen lähtöä sattumia, joita oli hyvänkinpuoleisia
taloissa ja varustuksissa. Muuan erehtynyt granaatti oli pistäytynyt
erään navetan seinästä sisään ja nujertanut lehmän. No, otettiin lehmä
mukaan, annettiin kuitti omistajalle ja iloittiin siitä, että oli saatu
tuoretta lihaa päivän vaivojen palkaksi ja ensimäisen voiton kunniaksi.
Paluumatkalla tuli vastaan eversti Aminoff.
»No pojat, hyvinhän se käy! Kiitoksia, pojat!»
»Ukkoeverstin» naama loisti, jos loistivat poikienkin naamat. Jokainen
ajatteli, että sietäisi päästää pieni hurraus, mutta kun siihen ei
vielä oltu oikein totuttu, niin hurrattiin vain hengessä.
Mutta — ylpeys käy lankeemuksen edellä! Vielä samana iltana löysimme
itsemme kaikkine kaaveinemme ja lehminemme Vuoksen toiselta rannalta.
Pullilaan jätetty vartiostomme oli peräytynyt jonnekin Antrean
kirkolle ja kun pelättiin ryssien kiertoliikkeellä katkaisevan
ainoan paluutiemme Oran ja Kuukaupin välillä, saimme käskyn peräytyä
Vuoksen yli Naarmasaareen. Meitä oli nyt kaikkiaan koko armeijassa
kolmisenkymmentä miestä; muut Pullilassa olleet joukot oli viety
Hannilaan ja ties minne.
Iltapimeällä, armeijan parhaillaan lyödessä Naarmasaaren talossa
norria, Bismarckia ja ukkonakkia syöksyi hengästyneenä sisään toinen
Kuukaupin lauttauspaikan vahtimiehistä ja ilmoitti:
»Nyt ne syötävän rosvot taitavat jo yrittää Vuoksen yli, kun toisella
rannalla jo ammutaan.»
Kortinpeluu katkesi äkkiä, armeija sieppasi lakit päähänsä, kiväärit
kouraansa ja painui pimeään pakkasyöhön.
Olin jo aikaisemmin illalla katsonut erääseen Vuokseen pistävään
niemekkeeseen lauttauspaikan lähellä otollisen aseman, josta voi
ampua molemmin puolin pitkin jokea sekä tietysti vastaista rantaa.
Kun tykki kantoi yli 4,500 metriä, voimme siis »hallita» lähes
10 kilometrin alaa, mutta — oli pimeä talviyö. Lähiniemekkeiden
ääriviivat häämöittivät hämärästi, pitempiä välimatkoja oli mahdoton
arvioida tasaisen lumen peittämällä jäällä. Ainoaksi oljenkorreksi
jäi toivo, että punikit yli madellessaan ampuisivat riivatusti.
Näkyisipähän silloin tulen suihkaminen kiväärinpiipuista ja silloin
voisi jonkinlaisen menestyksen toivolla lasketella shrapnelleja pitkin
ketjua. Tykki oli asetettu asemaan heti Vuoksen yli tultuamme.
»Armeija» oli asettunut paikoilleen ja odotti. Olipa siinä mahtava
joukko ylimenoa estämässä! Viisi konekiväärimiestä jääkäri
Vakkilaisen johdolla ja näillä aseistusta 1 epätyydyttävästi toimiva
Colt-konekivääri, 1 mauserpistooli, 2 browninkia ja 1 rumpurevolveri,
johon ei ollut yhtään panosta. Parikymmentä berdaneilla aseistettua
jalkasolttua, näillä kivääriä kohti kahdeksan kovaa ja päällikkönä Eero
Olavi Turunen, vikkelä mies, pelottomuudestaan kuulu ja pikku Turusena
tunnettu. Ja sitten me viisi tykkimiestä sekä seitsemän hevosmiestä,
aseistuksena yhteensä 1 tykki, 1 pistooli kuudella panoksella ja hyvä
tahto. Joukon oli ehkäistävä vihollisen ylitulo kymmenen kilometrin
pituisella rintamalla. Lähin kenttävahti vasemmalla, 16 miestä, oli
kymmenen kilometrin päässä Kuparsaarella. Oikealla, Antrean kirkolla
oli kahden kilometrin päässä 18 vahtimiestä, aseinaan berdanit ja
haulikot. Lisäksi oli siellä toinen epäkuntoon joutunut konekiväärimme
ja sen parilla pistoolilla varustettu miehistö jääkäri Salmisen
johdolla. Eversti Aminoffilla tiesimme myöskin olevan browningin ja
että »ukko», vanha pistoolilla ampuja, sitä tiukasti käyttäisi, se
tiedettiin myös. Sitten oli lähin valkoinen joukko Antrean asemalla,
kuusi kilometriä kirkolta.
Vastakkaiselta rannalta kuului joitakin laukauksia. Jokohan tulevat —?
Jännitys kasvoi. Hitto, kun arvaisi osapuilleenkaan, kummalta puolen
yrittävät — —?
Pitkä Gustafsson seisoi tykin perässä valmiina pyöräyttämään piipun
oikeaan tai vasempaan. Lyhyt Pelkonen piteli tanakasti lukkotapista,
valmiina napauttamaan auki heti ensimäisen sanan kuultuaan. Pitkä
Pelkonen hoiteli jalkakampia ja lyhempi Gustafsson tuuditteli
polvellaan shrapnellia kuin hyvääkin sylilasta, avain toisessa
kourassaan, odotellen käskyä, millä matkalla panisi pötkön räjähtämään.
Pari hevosmiestä seisoskeli ammusvaraston ääressä ammusten kantoon
komennettuina ja taaempana aprikoi Sven Dufva hiljaisessa mielessään,
että olisiko syytä etsiä aidanseipäästä aseentapaista vai tyytyisikö
päältä katselemaan.
Konekiväärimiehet kuukkivat kauempana ruiskunsa ääressä. Jalkamiehet
olivat häipyneet näkymättömiin, kukin paikalleen.
Muistan tilanteen selvästi kuin eilisen päivän.
Koetan tutkia kiikarilla vastakkaista rantaa. Ei näy mitään.
Levittävät kai ketjuaan metsän suojassa ponnaltautuakseen sitten
yhtenä silmänkantamattomana rivinä jäälle ja — yli. Vai tulisivatko,
hiipisivätkö ryhmittäin — yksitellen — eri paikoista?
Taloryhmä vastapäätä on äänetön ja kuollut. Tuuli vain humisee puiden
latvoissa. Kauempana pamahtaa muutamia laukauksia.
Nyt! — ei, jää siellä vain paukahtelee, räiskää. Taas pamahtaa joitakin
laukauksia vähän kauempana.
Kuluu tunti. Vakkilainen kahlaa luokseni lumessa ja sanoo puoliääneen:
»Näetkö sinä mitään?»
»En.»
»En minäkään.»
Pistetään tupakaksi. Salakähmään, pienen kunnaan takana, ettei tuli
mihinkään loistaisi. Ja pidetään tupakat kouransisässä, kuten ennen
koulupoikina, ettei opettaja näkisi.
Vartutaan vielä puolituntinen, toinenkin. Poikien hampaat alkavat
kalista.
»Hiihtäkääpä kaksi miestä tuolta vähän kauempaa yli Vuoksen katsomaan,
onko siellä ketään. Jos huomaatte mitään, niin ampukaa heti. Ja tulkaa
sitten takaisin Herran nimeen — jos pääsette.»
Miehet lähtivät. Ei kuulunut mitään taas puoleen tuntiin. Asetimme
kaksikertaiset vahdit ja menimme tupaan.
Aamulla selvisi, että vankka punikkipatrulli oli käynyt vastarannalla
maata tunnustelemassa. Lienevät jostain merkeistä huomanneet, että
meidän puolella »oltiin valmiit», koska luopuivat suunitellusta
suuresta hyökkäyksestään Antrean kirkolle. Tai oikeammin sanottuna
lienee meidät pelastanut punikkien silloinen vankka usko, että
Vuoksen rintamalla oli 10,000 kovasisuista lahtaria. Jännittyneempää
hetkeä olen harvoin elänyt. Seuraavana päivänä olimme jälleen Oralla.
Senjälkeen eivät valkoiset sieltä enää lähteneet, ennenkuin huhtikuun
lopulla kohti Viipuria.