Eräänä ankarana pakkasiltana, tarkemmin sanottuna helmikuun
9:nä, saapui juoksujalkaa pikkarainen boyscout Karjalan armeijan
»tykkiväen kasarmiin» Antreassa. Kasarmi oli n.s. Lappalaisen huvila
Vuoksen rannalla ja tykkiväkeä oli kokonaista viisi miestä: kaksi
pitkänsoilakkaa veliparia, ja viidentenä sekä samalla »piällysmiehenä»
tämän kirjoittaja.
Tykistön muodosti Sortavalasta tuotu kolmetuumainen. Olin onnistunut
värväämään miehistöksi yllämainitut veljesparit — pitkä ja lyhyt
Gustafsson, lyhyt ja pitkä Peltonen — ja olimme asettaneet tykin
avonaiseen rautatievaunuun lähteäksemme katsomaan, miten punikit
paikkailivat Viipuriin vievää rataa, ja samalla odottamattomana
yllätyksenä viskataksemme tähän ahkeroivaan joukkoon muutamia pommeja.
Olimme juuri ehtineet parhaaksi majoittua, keittää teetä ja istuimme
tutkimassa tähtäyslaitteen monimutkaisia salaisuuksia, kun boyscout
julisti ovelta: »Tykkipäällikkö käsketään saapumaan heti esikuntaan».
Esikunta majaili Antrean asemakonttorin takakamarissa. Siellä istui
mahdottoman suuren pöydän ääressä jääkäriluutnantti Lindström (nyk.
everstiluutn. Hägglund) kartta edessään ja pöydällä läjä papereita.
Ilmoittauduin.
»Paljonka teillä on ammuksia?»
»200 granaattia, 250 shrapnellia, herra luutnantti.»
»Kuinka pian olette valmis lähtemään?»
»Heti, kun saamme veturin eteen.»
»Ei tarvita, lähdette hevosilla. Pataljoonasta saatte niin monta
hevosta kuin tarvitsette. Milloinka joudutte?»
»Kello kahdeksan.» (Kello oli tällöin neljännestä vailla seitsemän).
»Hyvä. Ilmoittautukaa ennen lähtöänne.»
Arvelin jo aukaista suuni kysyäkseni, minne matka pitää, mutta muistin
samalla, että sotamies on luotu tottelemaan eikä suutaan soittamaan.
Luutnantti puolestaan unohti kysyä, osasimmeko ylipäänsä käyttää
koko rakkinetta. Vai lienee arvellut, että kun osaavat kääntää
piipun Viipuriin päin, avata lukon, pistää panoksen sisään, sulkea
ja laukaista, niin tottapahan se jonnekin sinne punikkien puolelle
tipahtaa, kun kerran omat miehet ovat selän takana.
Täsmälleen klo 8 oli »lihamylly» — rakkailla lapsilla on aina
hyväilynimiä — miesten, kankien ja sadatusten voimalla köryytetty alas
vaunusta, nuoritettu vankkaan kivirekeen ja ammuskuormat lastattuina.
»Valmiit lähtemään, herra luutnantti.»
»Tulkaa tänne.»
Esikuntahuoneen seinään oli naulattu armeijan sotakartta. Kartan
yläkulmassa tosin ilmoitettiin kartan esittävän ylen rauhallisia
saavutuksia, nimittäin maanviljelyksen kehitystä Vuoksen seuduilla,
mutta paremman puutteessa kelpasi se nyt sotatarkoituksiinkin.
Kuljetellen etusormeaan paikannimestä toiseen, selitteli luutnantti
tyyneen tapaansa rintaman kaikki salaisuudet.
»Tässä on punikeilla hyvät asemat — tässä on meikäläisiä — täällä
ovat punikit ja ryssät tunkeutuneet jo tänne saakka. Tässä näette
Naarmasaaren. Punikkien rintama kulkee näin. Miehiä on meillä
Naarmasaaressa ja Kuukaupissa muutamia kymmeniä berdaneilla
asestettuina, panoksista on kova puute. Jos nyt punikit hyökkäävät
jossain Kuukaupin kohdalla, niin — — Menette nyt Antrean kirkolle ja
ilmoittaudutte eversti Aminoffille. Naarmasaaressa on päällikkyys
luutnantti Lindh'illä, neuvotelkaa hänen kanssaan. Ja jos punikit
yrittävät hyökätä yli Vuoksen, niin antakaa shrapnelleja naamaan.»
»Voisimmeko saada matkaan edes jonkun kiväärin. Meitä on nyt
hevosmiehineen neljätoista miestä eikä yhtään käsiasetta. Jos joudumme
kiikkiin, menee armeijan ainoa kanuuna.»
»Kunpahan olisi! — Koettakaa lainata edes joku pistooli — jostain.
Antrean kirkolle saakka tulee saattamaan yksi ryhmä. Onnea matkalle!»
Hyvällä puheella sain eräältä laupiaalta samarialaiselta lainaksi
Aleksanteri II:n aikuisen pistoolin ja kuusi panosta. Tämä pistooli
olikin sitten Karjalan armeijan tykkiväen ainoana käsiaseena monet
herran viikot — siksi kunnes saimme niitä punikeilta otetuksi lisää.
»Etumaisen tykkihevosen selkään mies. Kenen hoidossa on hevonen?
Teidän? Mikä nimenne?»
»Jussi.»
»Nouskaa selkään. Eteenpäin — mars!»
Satulasta ei tietysti ollut puhettakaan, mutta Jussi kökötti
uskollisesti paikallaan sodan loppuun, vaikka käsi pyrkikin aina väliin
kaapaisemaan takalistoa ja Sven Dufva-naama vetäytyi arveluttaviin
irvistyksiin. Satulan saivat korvata erinäiset voiteet ja parantavat
salvat.
Painuttiin pimeään yöhön. Taaksemme jäi Antrean asema, jossa tulisella
kiireellä lastattiin juniin intendentuuritavaroita ja räjähdysaineita
ja tyhjennettiin sairashuoneita. Vuoksen silta oli valmis
räjäytettäväksi. Miehestä mieheen hiipi masentava viesti: samana iltana
oli armeijan määrä peräytyä Vuoksen linjalta — ties minne. Meidän
tehtäväksemme jäi siis avustaa vasenta siipeä; jos punikeille pistäisi
päähän kävellä yli jäätyneen Vuoksen, niin onnistuisi se jokseenkin
varmasti ja me tykkeinemme ja pistooleinemme joutuisimme harhailemaan
umpinaisia metsäteitä päästäksemme jälleen pääjoukon yhteyteen ehkä
muutamia penikulmia pohjoisempana. Vasta myöhemmin kuulin, että
kapteeni Sihvon (nyk. eversti) ja luutnantti Lindströmin päättäväinen
toiminta ehkäisi perääntymisen. Samoihin aikoihin otti kapteeni Sihvo
Karjalan rintaman ylipäällikkyyden.
Pojat yrittivät pistää lauluksi, mutta eihän laulu luista, kun
hampaat lyövät loukkua. Useimmilla oli yllään ohut kesäpuku, jalassa
nauhakengät, eikä sellaisista ylellisyyksistä kuin sarkapuvuista,
villapaidoista ja huopatossuista osattu uneksiakaan. Pakkasta oli
joukon kolmattakymmentä astetta ja kiväärit soittivat marssimusiikkia
harvassa tahdissa toisella puolen Vuoksen.
Punikit eivät hyökänneet sinä yönä vastoin kaikkia odotuksia.
Vetäisimme pienet unet nuorisoseuran talon kylmällä lattialla.
Eivät hyökänneet sunnuntaina, vaikka värjöttelimme jumalanpalveluksen
ajan odottelemassa. Eivätkä maanantainakaan. Meille jäi aikaa pitää
pienet harjoitukset ja siivota lihamyllymme, jota tärkeää toimitusta
kokoontui katsomaan koko sotajoukko ja kaikki muukin kansa. Ja oltiinpa
sitä vähän ylpeitä myöskin — kiväärin nostaa olalleen joka ukko, mutta
annahan, kun tässä päästään ääneen me tykkimiehet, niin kyllä pitää
kuuluman, missä pojat sotaa käyvät... Ei sitä sentään ääneen puhuttu,
muuten vaan nostettiin nokkaa ja oltiin »ammattiasioissa» harvapuheisia.
Tiistaiaamuna kutsui eversti Aminoff minut luokseen apteekin
peräkamariin, jossa piti majaa. »Ukkoeversti», kuten everstiä poikien
kesken kutsuttiin, ijän ja valtavien valkoisten viiksiensä nojalla,
istui nojatuolissa tutussa keltaisessa säämyskätakissaan, harppi
kädessä ja kartta edessä.
»Kuulkaas nyt — minä olen tuuminut — jaa, kauasko tykki kantaa?»
»Neljä ja puoli kilometriä, herra eversti. Ei ole oltu tilaisuudessa
toteamaan, mutta laskujen mukaan pitäisi kantaa.»
»Minä olen tuuminut, että antaisimme punikeille ja ryssille pienen
tervehdyksen. Ellei se nyt ihan prikulleen sattuisikaan, olisi
moraalinen vaikutus jo huomattava. Panisi punikit ajattelemaan, että
onhan niillä muutakin kuin berdaneja, haulikoita ja seipäitä. Ja
kohottaisi omankin joukon mielialaa. Katsokaa nyt: tästä Kuukaupilta
on Oralle noin 4,400 metriä. Voitteko asettaa tykin johonkin tänne ja
ampua Oraa?»
»Kyllä, herra eversti.»
»Ammutaan sitten kello 11.»
»Montako laukausta? Minulla on jyrkkä määräys säästää panoksia.»
»Kymmenkunta. Sovitte siitä luutnantti Lindh’in kanssa.»
»Kuten herra eversti käskee.»
Klo 11 oli tykki sijoitettu aseman mäkirinteeseen, juuri Kuukaupin
lauttauspaikan kohdalle. Vieressä vasemmalla oli mökki. Nähdessään
outoa laitosta asetettavan paikoilleen, tuli mökin isäntä kalastamaan,
mitä oli tekeillä.
»Onkos tuo nyt se tykki?»
»On.»
»Arnmutaankos sillä?»
»Hetipaikalla.»
»Näinköhän tuo särkee ikkunat?»
»Voi särkeä. Pankaa jotain peitteeksi.»
Äijälle tuli kiire. Haki hursteja, naulasi ne ikkunoiden eteen ja tunki
heiniä väliin. Ajoi sitten varmuuden vuoksi eukon ja mukulat kauempana
sijaitsevaan mökkiin.
Tykki oli valmis, mutta suunnanmäärääminen?! Käytettävänä oli
taloudellinen kartta, jossa matkat olivat epävarmoja, talot asetettu
yhtä mielivaltaisesti kuin kärpänen pitää tapanaan tekaista pisteitään
paperille kuumana kesäpäivänä ja korkeussuhteita ei ollenkaan. Oli
sitten pieni pyöreä kellonperäkompassi toisena välineenä ja muuta
ei mitään, paitsi mökin äijä, joka kysyessäni Oran kylää leikkasi
peukalollaan ilmaan suuren kaaren ja selitti:
»Tuolla sen pitäisi jossain olla.»
»Näkyykö kylää miltään mäeltä?»
»En tiijä, ei taija näkkyy.»
»Kiivetkääpä ketterin pojista suurimpaan petäjään. Jos näkyisi vaikka
savu näin kirkkaana pakkaspäivänä.»
»Ei näy», kuului hetken kuluttua korkeimman petäjän latvasta.
Siinä sitä oltiin! Ei voinut lähettää tähystäjiä lähemmäksi kylää,
kun koko se puoli oli punaista ihannevaltakuntaa. Eikä se paljon
olisi toimittanutkaan, sillä kenttäpuhelin oli siihen aikaan ja vielä
kuukauden jälkeenkinpäin Karjalan armeijassa vain hurskas toivomus.
Kääntelin karttaa ja tutkin kompassipahasta. Menköön syteen tai saveen
— tuohon suuntaan se on!
»Siellä se kai on», vahvisti luutnantti Lindh, joka saapui katselemaan
toimitusta.
»Valmis!»
»Tulta!»
Sinne se meni, ensimäinen tykinlaukaus Karjalan rintamalla. Kaiku
kiiriskeli pitkin lumisia, kimaltelevia rinteitä, painui laaksoon ja
kohosi kukkuloille. Luonto kauneimmassa talviasussaan ja me luonnon
luonnottomat pojat toivomassa, että terässylinteri putoisi jonkun talon
katosta sisään keskelle saman kansan lapsia, tappaakseen, tehdäkseen
raajarikkoja ja jättääkseen kovan kohtalon kanssa kamppailemaan
mahdollisimman suuren joukon leskiä ja orpoja — sota.
»Tulta».
Meni toinen, kolmas...
»Viisi ammuttu».
»Annetaanpa vielä toiset viisi, kun niin nätisti menevät», kuului
luutnantin tarmokas ääni suuren sudennahkakauluksen sisältä. Kummit
siinä ympärillä, lähistölle sijoitetun konekiväärin miehistö,
nyökäyttelivät hyväksyvästi päätään ja mökin äijän vihainen musti
päästi myöntelevän haukahduksen.
»Kymmenen ammuttu.»
»Kaksi vielä, sitten riittää. Luulenpa, etteivät punikit ensihätään
uskalla pistää nokkaansa Vuoksen tälle puolen», tuumi luutnantti,
emmekä me muut tenänneet vastaan.
Parin päivän kuluttua luimme kenraali Mannerheimin päämajan
tiedonannoissa:
»T.k. 13 p:n aamulla joukkomme miehittäneet Oran ja Noskuan kylät
Antreassa. Punaiset poistuivat edellisen päivän tykkitulemme
vaikutuksesta. Punaisten rintama kulkee nyt Pullila — Kääntymä —
Heinjoki.»
Tullessamme Oralle näimme, että granaatit olivat tippuneet suoraan
kylään. Erään talon ympärillä oli pommin kuoppia useampia — aivan
rappujen edessä yksi. Kyläläiset kertoivat talossa majailleen punaisten
esikunnan. — Joskus voi onni potkaista niin että tuntuu.