»Sortavalassa kuuluvat olevan paikattavina. Lukot ovat rikki. Ryssät
ehtivät pimittää niistä iskurit.»
Keskustelua käytiin Kavantsaaren asemasalissa ja puheenaiheena olivat
Vuoksenniskalla ryssiltä vallatut tykit.
»Tule pois konekivääreihin, niillä on mukava nalkutella», selitteli
Stubb-vainaja, konekiväärin innoittama mies.
»Jalkaväki se sentään on pääasia», murahti vahvaa parransänkeä
viljelevä berdaninomistaja ja ryhmän päämies.
»Onko sinulla liikoja kiväärejä?»
»Ei oo. Karjalan armeijassa on tapana, että jokainen lainaa itselleen
kiväärin ryssiltä.» —
Hyvältä kuulosti tuokin puhe. Mutta kun kerran ampuu, niin ampuu että
kuuluu ja tekee jälen myöskin. Päätin yrittää tykkiväkeen.
Painelin seuraavana aamuna Antrean päämajan kaikkein pyhimpään,
asemakonttorin peräkamariin. Selitin asiani, mutta kovallepa otti.
Tiukkasivat ensin selkoa siitä, mitä edellytyksiä miehellä oli
tykilläampujaksi Oliko erityisiä teknillisiä avuja tai saavutuksia? Ei
ollut.
Joku keksaisi, että olin toistaiseksi ainoa käytännölliseen
sanomalehtityöhön perehtynyt mies koko rintamalla. »Karjalan
Armeijakunnan Tiedonantoja» toimittamaan tarvitaan mies — pannaan
siihen. Toinen onneton muisti, että minussa oli vähän piirtäjänkin
vikaa ja sodassa tarvitaan karttoja.
»Saatte mennä».
Hädissäni muistin kerran maailmassa saaneeni eräältä hyvältä
tuttavaltani, venäläisessä tykkiväessä palvelleelta suomalaiselta
upseerilta hiukan opastusta tykilläammunnassa. Selitin tietäväni
kummasta päästä pommi työnnetään putkeen. Ei auttanut sekään. »Saatte
mennä.»
Istuin seuraavan päivän apujäsenenä sotaoikeudessa ja illalla lykkäsin
hengenruokaa »Tiedonantoihin».
Huomenissa raotin taas kaikkein pyhimmän ovea. Ryhtyivät jälleen
puhumaan kartoista ja hengenruoasta.
»Pyydän kertakaikkiaan herroille huomauttaa, etten ole kierrätellyt
Viipurista Antreaan tapellakseni kynällä. Pyydän komennusta
matkustaakseni jo tänään Sortavalaan.»
Tämä nyt ei ollut oikein sotamiehen puheeksi sopivaa, mutta se auttoi.
Jupisivat vähän, mutta tuokion kuluttua työnnettiin kouraani paperipala
ja siinä kirjoitus:
Tykkimies K. komennetaan viikoksi Sortavalan tykistökursseille ja
samalla noutamaan sieltä kaksi tykkiä, josta tämä hänellä matkalippuna
ja todistuksena olkoon.
Antreassa, helmik. 4 p:nä 1918.
Luutnantti Lindström.
(Antrean aseman leima.)
Kehvola.
Siis junaan ja Sortavalaan.
Olipa muuttunut Antrean asema, jossa ennen pyhät aret lorvehti
tusinoittain veteläryhtisiä, otsatukkaisia, altakulmainsa mulkoilevia
jätkiä, kädet housuntaskuissa, toisessa suupielessä savukkeenpätkä
ja toinen täynnä »perrkeleen porrrvareita». Ei näkynyt enää näitä
»totellisia temokraatteja». Toiset olivat jo ajoissa lipittäneet
punakaartiin, toiset istuivat tiiliskiviä lukemassa. Loput olivat
yhtäkkiä muuttuneet lumivalkoisiksi, kieltäneet opin ja profeetat. Kun
venäjänsaarelaisten 300-miehinen karjalaisjoukko tammikuun 22:na lähti
Antreasta jatkamaan matkaansa Viipuriin pannakseen siellä kovan kovaa
vastaan ja alkaakseen sodan, kuului vielä ivallisisia uhkauksia. Nyt
olivat uhkaukset vaienneet ja visusti varottiin lausumasta pienintäkään
poikkipuolista sanaa.
Asemalla tuli ja meni valkomekkoisia miehiä. Jollakin onnellisella
heilahteli olallaan venäläinen tai japanilainen makasiinikivääri,
useimmilla oli berdani, mutta eipä ollut mikään harvinainen näky
kaksipiippuinen, hirvikuulilla panostettu haulikko tai isiltä peritty
suustaruokittavakaan.
Tammikuun 27:na valtasi luutnantti (nyk. kapteeni) Astola joukkoineen
Vuoksenniskalla kaartinmatruusien vartioiman asevaraston, jota
Lappeenrannan punikitkin himoitsivat ja aikoivat jo seuraavana päivänä
käväistä noutamassa. Saaliin joukossa oli kuusi tykkiä sekä 5,000
ammusta (granaatteja ja shrapnelleja), kahdeksan Colt-konekivääriä, 150
kivääriä, 70,000 patruunaa sekä lisäksi muuta hyvyyttä. Nämä aseet ne
pelastivat Karjalan rintaman, ilman näitä välineitä olisi koko Karjala
ollut auttamattomasti hukassa. Ja ehkäpä olisi samalla vapaussotakin
saanut kokonaan toisen käänteen.
* * * * *
»Missähän täällä pidetään tykistökursseja?»
Esitin kysymyksen Sortavalan seurahuoneella eräälle uudenuutukaisessa
sarkavormussa komeilevalle herrasmiehelle, jonka vyöllä roikkui mahtava
Colt-pistooli, naama oli ylen tärkeissä rypyissä ja jonka ovicerberos
tiesi kuuluvan johonkin Sortavalan kymmenestä esikunnasta.
»Minulle eivät kuulu ne asiat.»
No kun eivät kuulu, niin eivät. Pistäysin huoneeseen, jossa istui
samanlaisia pistoolivöisiä vormuniekkoja enemmän kuin tarvittaisiin
parin armeijakunnan esikuntiin yhteensä. Kysäsin asiaani
turpeanaamaiselta pöpöltä, jonka vatsalla kakkelehti valtainen mauser.
Korkea herra syynäsi ulkoasuani kiireestä kantapäähän ja havaitsi
kai kuluneen kesäpukuni ja rikkonaiset lapikkaani kaiken arvostelun
alapuolella oleviksi, koskapa murahti yli olkansa: »Kyllä täällä
pidetään huoli siitä ilman teitäkin, että tykkeihin tulee miehistö.
Onko teillä sivistystä?»
Täytyy tunnustaa, että hieman ällistyin.
»Onhan tuo tähän saakka häthätää riittänyt. Miten sitten riittänee
täällä Sortavalassa.» —
»Menkää toiseen huoneeseen. Siellä otetaan tarjokkaita jalkaväkeen.»
Jokopahan taas nousee tie pystyyn, ajattelin, mutta sanoinpahan sitten:
»Minulla on muuten mukanani käsky ottaa täältä pari tykkiä ensihätään.»
»Mitä?! Kuka semmoisen käskyn on antanut?»
»Päämajasta annettiin, Antreasta.»
Pomo muljautti silmillään, mutta kun samassa näin käytävässä erään
tuttavani, käänsin varsin epäkohteliaasti selkäni koko komeudelle
ja marssin ulos. Mutta mennessäni pisti päähäni syntinen ajatus:
joutuisipa tuo päiväksikään komentooni tykkimiehenä, niin killuisi
mauseri vatsan päällä eri tahdissa.
Tuttavani osoitti minut luutnantti Inkisen luo. Luutnantti oli juuri
lähdössä yhden tykin kanssa Kuopioon.
»Ei täällä mitään kursseja ole. Käy tuohon sänkyyni nukkumaan ja etsi
sitten aamulla käsiisi mekanikko Horsma. Hän korjailee parhaillaan
lukkoja. Tykit ovat seurahuoneen pihalla ja tähtäimet Horsmalla.
Näkemiin!»
Sen pituinen se.
Löytäessäni aamulla H:n, viilaili tämä mustana ja nokisena parhaillaan
iskuria. H. oli toisen sortin miehiä kuin se eilinen pöpö. Omistaa
pienen konepajan ja tekee töitä eikä vitkuttele. Ilman häntä,
sanottakoon suoraan, olisi Karjalan rintama vielä erinäiset ajat
saanut olla ilman tykkejä. Vaikka lukot olisikin mahdollisesti jossain
saatu kuntoon, olisi tuskin löytynyt miestä, joka ilman mitään
oppikirjoja ja taulukoita olisi pystynyt ilmi nuuskimaan monet muut
niksit ja salaisuudet. Koko rintamalla ei ollut tällöin ainoatakaan
tykistöupseeria tai edes tykkimiestä.
Konepajan pihalla timprattiin kokoon yli kolmen metrin pituista
ja kaksi leveää hirsistä tehtyä ristikkoa. Neljän miehen voimalla
kiskottiin ristikko rekeen. Minusta näytti laitos hyvin vähän tykkiin
kuuluvalta ja kysäsin H:lta, mikä rakkine on lajiaan.
»Lavetti», vastasi H. ykskantaan ja silmät välähtivät lystikkäästi
nokisten sankalasien takaa.
No, olkoon lavetti, vaikka kumma on laatuaan. Ajoimme seurahuoneen
pihaan ja otimme tarkasteltaviksi itse pääkappaleet, tykit. Hauskan
näköisiä olivat tulikirnut alhaalta ylöspäin kapenevilla, alassuin
käännettyä lihamyllyä muistuttavilla jalustoillaan. Jalustan päällä
törrötti puolitoistametrinen, läpimitaltaan kolmetuumainen piippu.
Olivat laivajalustoille sovitettuja vuoritykkejä. Kampia, rattaita,
numerorenkaita ja asteikkoja, kuten monimutkaisissa koneissa ainakin.
H. sovitteli lukon paikoilleen, minun hangatessani hartiavoimalla,
aidanseipäällä ja trasseleilla piipun osapuilleen puhtaaksi. Tykki
ruuvattiin kiinni »lavettiin», koko roska kangettiin vahvaan rekeen
ja ilman sen suurempia teoreettisia perusluennoita lähdettiin
ajamaan Laatokalle, viiden kilometrin päässä sijaitsevalle salmelle
koeammuntaan. Satoi lumiräntää ja Laatokalla puhalsi kylmä viima. H.
selitteli matkalla eri kampien ja rattaiden merkitystä.
Perillä pystytettiin maalitaulu 2,000 metrin etäisyydelle, pistettiin
granaatti sisään. H. sitoi liipasimeen pitkän narun — »on viisainta
käsitellä näitä ryssien vehkeitä ensialussa varovasti» — ja kiskaisi
narusta.
Pom!
Tykki ristikkoineen hyppäsi iloisesti ensin parikymmentä senttiä ilmaan
ja sitten puoli metriä taaksepäin. Granaatti räjähti toista kilometriä
sivu maalin.
»Katsos paholaista! Yksi aste matkakaaressa pitäisi minun laskelmieni
mukaan tehdä 34 metriä», ihmetteli H. »Koetetaanpa kolmeltakymmeneltä.»
Koetettiin. Kiskaisin vuorostani narusta »opin vuoksi». Ero noin puoli
kilometriä. Tykki hypähti taas yhtä leikillisesti.
»On liian köykäinen tuo alusta», tuumi H. »Pitäisi lisätä painoa, mutta
sitten tämä jo kuuluneekin raskaaseen tykistöön, painonsa puolesta
nimittäin. — Yritetäänpä nyt 24 asteella.»
Granaatti tipahti hyvän matkaa maalin etupuolella.
»Asettakaa 25°.»
Taas räjähti etupuolella. Jo nyt on perh...
»Ammutaanpa shrapnelli.»
Ruuvasin aikasytyttimen määrättyyn piirtoon H:n ohjeiden mukaan.
Laskujemme mukaan piti sen räjähtää 2,000 metrin matkalla ja noin 10
metrin korkeudella. Mutta räjähtikin vietävä lähellä taivasta, vaikkei
vihollisen lentokoneista vielä nähty untakaan. Seuraava putosi jäälle
maalin takana räjähtämättä ollenkaan, hyppeli edelleen pitkin tasaista
jäätä pahanmakuisesti ujeltaen ja piiloutui vastakkaisen saaren
rantaan. Kolmas teki saman tempun. Tarkistettiin taas laskelmia ja
neljäs räjähti osapuilleen maalin kohdalla, mutta tavotteli sekin vielä
lentokoneita. Ja loppujen lopuksi rupesi pyryyttämään siihen siivoon,
ettei nähnyt maalia eikä paljon ampujiakaan.
»Jatketaan huomenna uudelleen. Lasketaan illalla nämä asteikot vielä
kerran. Onhan meillä vielä viikko kokeiluaikaa.»
Iltahämärissä saavuttiin jälleen seurahuoneen pihaan. Vahtimestari
hyppäsi ilmoittamaan, että eräs herra hakee minua ja haluaa heti tavata.
Ruokasalissa istui pitkä parooni A., Karjalan rintaman silloisen
ylipäällikön, eversti Värnhjelmin adjutantti.
»Montako tykkiä teillä on ampumakunnossa?»
»Yksi.»
»Teidän on lastattava tykki junaan, otettava mukaan tarpeellinen
ammusmäärä, puoleksi granaatteja ja puoleksi shrapnelleja, ja
lähdettävä heti Antreaan. Punikit ovat ryhtyneet korjaamaan räjäytettyä
Talin rautatiesiltaa ja se on teidän estettävä. Huomisaamuna kello
kahdeksan ammutte Taliin.»
»Minut on komennettu viikoksi harjoituksiin tänne Sortavalaan.»
»Voittehan harjoitella Talissa — elävään maaliin. Osaatte kai käsitellä
tykkiä?»
»Osapuilleen. Tiedän, mitä mikin ratas merkitsee, tunnen arviokaupalla
lasketut asteikot, mutta tuloksesta en mene takuuseen. Sitäpaitsi
tykissä ei ole muuta miehistöä kuin minä yksin.»
»Se on pahempi asia. Voisitteko hankkia miehiä? Ja opettaa ne aamuun
mennessä?»
»Jokseenkin mahdotonta. Koko yö menee sitäpaitsi matkaan.»
»Ettekö voi hoitaa ampumista yksin? Saatte tietysti apumiehiä mukaanne.»
»Kyllä, mutta ei siitä mitään pikatulta synny.»
»Jaa — no, olen saattanut käskyn perille. Juna lähtee kuudelta.
Lähdette?»
»Lähden.»
Hm — siinä sitä oltiin. Tuskin tunnet koko konetta, kun jo
pannaan ampumaan. Mutta — olisihan toiselta puolen lystikästä
lennättää räiskähtävä ilotulitus sinne Talin siltaroikkaan, uusien
ratainsinöörien nokan alle juuri silloin, kun eivät aavista meillä
tykkejä edes olevankaan. Sapperment — tykki vaunuun ja äkkiä!
Kello kaksi yöllä ilmoittauduin päämajassa. Taliin lähdöstä ei tullut
mitään sinä aamuna, eikä vielä seuraavanakaan, sillä punikit olivat jo
vallanneet Karisalmen aseman ja silloin ei meillä enää ollut Taliin
asiaa ennenkuin myöhään huhtikuun lopulla.
Mutta tykistä tuli hyvä ja mukava tykki, joka vähitellen herätti
punikeissakin tarpeellista kunnioitusta. Tähtäyslaitteen metkut
ja mutkat selvenivät ankaralla »fundeerauksella» ja kokeiluilla
»elävään maaliin». Hankala oli otusta huonoilla teillä kuljetella
ja lumihangessa ryvetellä, mutta kun sen kerran sai majoitetuksi ja
»lavetistaan» puihin köytetyksi, ei se enää hyppinyt puoleen eikä
toiseen, vaan
»lakkaamatta räiskyi tuli
suusta lieden rakkahan».
Tykki sai myöhemmin kaksoisveljen ja lopuksi kuului poikueeseen jo
neljä vekaraa, lajiltaankin uudempia ja parempia, mutta esikoinen
tuntui aina rakkaimmalta. Kuten pitääkin.