Kun käsky oli annettu, ryntäsi miesjoukko, luvultaan viisikymmentä tai
enemmän, täyttä vauhtia ihan piilopaikkamme sivutse, ja etunenässä
näimme presidentin miekka kädessä juoksevan kuin nuori mies,
viittoillen seuralaisilleen. He kiitivät katua ylöspäin. Väkisinkin
viivyimme hetkisen tarkataksemme heitä. Pankkia lähestyessään he
kohottivat huudon:
"Presidentti! Eläköön presidentti! Kuolema kavaltajille!"
Sitten kuului yhteislaukaus, ja he saarsivat rakennuksen.
"Nyt on meidän vuoromme, Christina", sanoin minä.
Hän tarttui tiukasti käsivarteeni, ja me kiirehdimme tien yli metsään.
Näytti pimeämmältä kuin ensi kertaa kulkiessani sen läpi, tai ehkä oli
katulyhtyjen loisto häikäissyt silmäni. Kuitenkin pääsimme eteenpäin
melko hyvin. Autoin siinä kumppaniani, minkä voin.
Eteenpäin riensimme, ja saatoimme jo eroittaa laineiden välkkeen
harventuvien puiden lomitse. Vielä viisisataa metriä — ja sitten elämä,
vapaus ja rakkaus!
"Voi pikarin puhaltaa tuuli, kun sitä lähenee huuli", sanoo
englantilainen sananlasku. Niinpä kyllä! Sillä juuri kun lähenimme
metsän merenpuoleista reunaa, — juuri kun avoin ulappa ilahutti
silmiämme välillä olevan aukion takaa, kirahti signorina kivusta
ja käsivarteni tuesta huolimatta kaatui raskaasti maahan.
Silmänräpäyksessä polvistuin hänen viereensä. Vanha maan kamarasta
esiin pistäytynyt puunjuuri! Ei muuta! Ja siinä lepäsi nyt rakastettuni
kalpeana ja liikkumattomana.
"Mikä sinun on, rakkaani?" kuiskasin.
"Nilkkani!" valitti tyttö; "oi Jack, tekee kovin kipeätä!" Ja niin hän
pyörtyi.
Puolituntia — kolmekymmentä katoavaa, mutta ikuisuudelta tuntuvaa
minuuttia — olin polvillani hoivaten häntä. Sidoin pikku jalan, annoin
hänelle konjakkia taskupullostani ja leyhyttelin nenäliinallani hänen
kasvojaan. Hetkisen päästä hän tointui, mutta vain nyyhkyttääkseen
vihlovissa tuskissaan, lapsi-parka. Liikkua hän ei voinut eikä
tahtonut. Vihdoin sain hänet sen verran viihdytetyksi, että hän alistui
kärsimään tuskaa kantaessani häntä sylissä lopun matkaa. Nostin hänet
niin hellävaroin kuin osasin, saaden sydämeeni julman survaisun
hänen sankarillisesti tukahutetusta voihkauksestaan, ja ponnistelin
taakkoineni metsän laitaan. Ei ollut mitään vahtisotilaita näkyvissä,
ja uuden toivonkipinän syttyessä sieluuni kuljin aukion yli, lähestyen
laiturille johtavaa pientä käyntiveräjää. Edessä oli äkkinäinen mutka,
ja siitä kääntyessäni, yhä kantaen signorinaa käsivarsillani, näin
veräjällä ratsastajan. Hevonen oli hurjasta ajosta vaahdossa. Mies
näytti tyyneltä ja kylmäveriseltä. Tietysti! Sillä hän oli presidentti!
Minulla oli täysi työ kantamuksestani, ja ennenkuin ehdin irroittaa
kättänikään, näin hänen revolverinsa tähdätyksi suoraan — minuako
kohti? Eipä suinkaan, vaan signorinaan!
"Jos vielä askeleenkaan liikahdatte, ammun häntä sydämeen, Martin",
lausui hän mitä rauhallisimmin.
Hänen äänensä kuullessaan signorina avasi silmänsä.
"Laske minut maahan, Jack! Ei hyödytä vastustaa", sanoi hän; "tiesin
näin käyvän."
En laskenut häntä maahan, vaan seisoin siinä neuvottomana kuin naulittu.
"Mikä häntä vaivaa?" kysyi presidentti.
"Hän kompastui nyrjäyttäen nilkkansa", vastasin.
"Kuulkaahan, Martin", sanoi hän, "nyt ei auta enää mikään, sen
käsitätte. Vähällä piti, mutta te hävisitte."
"Sallikaa minun laskea taakkani maahan ja taistelkaamme rehellisesti."
Presidentti pudisti päätänsä.
"Sellainen soveltuu nuorille miehille", sanoi hän. "Mutta ken minun
iälläni saa valtit käsiinsä, hän ei niitä hellitä."
"Kauanko olette ollut täällä?"
"Noin kaksi minuuttia. Kun en tavannut teitä pankin lähettyvillä,
ajattelin jotakin olevan tekeillä ja ratsastin täyttä laukkaa hänen
asunnolleen. El ketään kotona! Niinpä tulin tänne. Hyvin osattu, vai
mitä?"
Sydämeni katkeruudessa tuskin kykenin puhumaan. Mutta minä en tahtonut
esiintyä koiranpentuna enempää kuin hupsunakaan, joten sanoin:
"Teidän kaatonne, sir, lyökää korttinne esiin! Minun täytyy tehdä kuten
määräätte."
"Kautta kunnianne, Martin?"
"Niin", lausuin, "minä annan sanani. Ottakaa revolverini, jos
tahdotte", ja minä nyökkäsin taskua kohti, jossa ase oli.
"Ei", hän sanoi, "luotan teihin."
"Pelastamisyritys kuitenkin peruuttakoon sitoumuksen", lisäsin minä.
"Ei tule sellaista", lausui hän yrmeästi.
"Jos eversti tulee —"
"Eversti ei tule", vakuutti hän. "Kuka tuossa asuu?"
"Venehuoneen vartija."
"Viekää signorina sinne. Lapsi-raukka, hänellä on kipuja!"
Herätimme vartijan, joka siis ei saanutkaan levätä yötänsä. Hänen
kummastuksensa saattaa arvata.
"Onko teillä vuodetta?" kysyi presidentti.
"Kyllä", änkytti hän, tuntien puhuttelijan. Mies viittasi ylikertaan.
"Kantakaa sitten signorina sinne, Martin, ja te lähettäkää vaimonne
hänen luokseen."
Vein hänet ylös ja laskin varovasti vuoteelle. Presidentti seurasi
mukanani. Sitten palasimme alikerran pieneen kamariin.
"Puhelkaamme", esitti presidentti ja lisäsi miehelle: "Tuokaa meille
hiukan konjakkia, pian! Ja sitten saatte mennä."
Käskyä toteltiin, ja me jäimme kahden kesken ainoan kynttilän himmeään
valoon.
Presidentti istuutui ja alkoi tupakoida. Hän tarjosi minullekin
sikaarin, jonka otin vastaan, vaan ei virkkanut mitään. Ihmettelin
hänen joutilasta, hajamielistä sävyään. Näköjään ei hänellä ollut
mitään muuta tehtävää maailmassa kuin pitää minulle seuraa.
"Jos teidän ylhäisyydellänne", lausuin minä vaistomaisesti suoden
hänelle vanhan arvonimensä, "on jotakin toimitettavaa muualla, voitte
huoletta jättää minut. En petä sanaani."
"Sen tiedän", sanoi hän. "Mutta jään mieluummin tänne; minulla on
puhuttavaa."
"Mutta eikö kaupungissa ole mitään järjestettävää?"
"Tohtori huolehtii siitä", vastasi hän. "Ei ole nähkääs enää mitään
vaaraa. Niillä ei ole ketään, joka johtaisi niitä minua vastaan."
"Eversti on siis —?"
"Niin", myönsi hän vakavasti, "eversti on kuollut. Minä ammuin hänet."
"Hyökkäyksessä?"
"En ihan siinä; ottelu oli jo ohitse. Hyvin lyhyt juttu, Martin. Heillä
ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta, ja heti kun pari kolme oli
kaatunut ja toiset huomasivat minut, luopuivat he vastarinnasta. Hän
taisteli hyvin, — surmasi kaksi seuralaistani, mutta sitten karkasi
joukko meikäläisiä hänen kimppuunsa, riisuen häneltä aseet."
"Ja te ammutte hänet aivan kylmäverisesti?"
Presidentti hymyili hiukan.
"Kuusi miestä kaatui siinä nujakassa — Viisi everstin lisäksi.
Huomaatteko, että todellisuudessa te surmasitte nuo viisi, päästäksenne
pakenemaan rakastamanne tytön kanssa?"
En ollut katsellut asiaa siinä valossa, mutta se ei kuulunut tähän.
"Ilman teidän juontanne olisin palannut ihan hiljaisesti", jatkoi hän;
"mutta everstinhän olisin joka tapauksessa ampunut."
"Siksikö että hän oli kapinan johtaja?"
"Siksi, että hän oli kavaltaja alusta loppuun, — siksi että hän yritti
ryöstää minulta kaiken, mikä minulle tässä maailmassa oli kallista.
Siksi", lisäsi hän kohauttaen olkapäitään, "että hän oli minun ja
tahtoni välillä. Astuin siis hänen luokseen, ilmoitin hänen hetkensä
tulleen ja ammuin häntä otsaan. Hän kuoli miehen lailla, Martin, sen
myönnän."
En voinut väittää sääliväni vainajaa. Olinhan ollut vähällä itse tehdä
saman työn. Mutta tämä tyyni, horjumaton häikäilemättömyys pöyristytti
minua.
Seurasi taaskin pitkä vaitiolo. Sitten lausui presidentti:
"Kaikki tämä surettaa minua, Martin, — surettaa että te ja minä
jouduimme vaihtamaan iskuja."
"Te petitte minua siinä raha-asiassa", lausuin katkerasti.
"Niin, niin", vastasi hän hyvänsävyisesti, "en teitä moiti. Ette ollut
minuun millään siteillä kiinnitetty. Kaiketi ymmärsitte suunnitelmani?"
"Otaksun, että teidän ylhäisyytenne aikoi pitää rahat ja jättää minut
oman onneni nojaan."
"Ei juuri niin", sanoi hän. "Tietysti oli minun pakko pitää rahat.
Mutta olihan vielä toinenkin seikka. Rahojen suhteen olisin kyllä
pitänyt huolen siitä, että ette olisi tullut mitään kärsimään."
"No, mikä siinä sitten oli?"
"Luulin teidän sen käsittäneen kaiken aikaa", sanoi hän hiukan
kummastuneena. "Tiesin olevanne kilpakosijani Christinaan nähden ja sen
vuoksi olin päättänyt ajaa teidät maasta, tekemällä sen liian kuumaksi
teille."
"Hän kertoi minulle, että te ette aavistanut suhdettamme ennenkuin
vasta lopulta."
"Niinkö?" vastasi presidentti hymyillen; "onpa minusta tullut nokkela,
kun onnistuin pettämään kaksi niin valpasta nuorta ihmistä. Tietysti
huomasin asian alusta alkaen. Mutta teillä oli enemmän sisua kuin
luulinkaan. Kukaan ei ole ollut niin vähällä tehdä minusta pietiä kuin
te."
"Vain satunnainen onni tuli avuksenne."
"Niinpä kyllä, mutta minä pidänkin onnea liittolaisenani", vastasi hän.
"Ja mitä aiotte nyt tehdä?"
Hän ei välittänyt kysymyksestäni, vaan jatkoi:
"Te pelasitte liian korkeasti. Tahdoitte kaikki tahi ei mitään, aivan
kuin minäkin. Muussa tapauksessa olisimme voineet seistä vieretysten.
Olen pahoillani, Martin; minä pidän teistä."
Kaikesta huolimatta olin itse aina pitänyt hänestä.
"Mutta myötätunto ei saa vaikuttaa velvollisuuksiimme", jatkoi hän
hymyillen. "Mitä luulette voivanne minulta vaatia?"
"Kai kunniallisen hautauksen", vastasin.
Nousten tuoliltaan käveli hän muutaman sekunnin edes takaisin
huoneessa. Odotin jokseenkin levottomana, sillä elämä ei ole arvoton
nuorelle henkilölle silloinkaan, kun kaikki näyttää mustimmalta, enkä
minä milloinkaan ole ollut sankari.
"Teen teille seuraavan tarjouksen", lausui hän vihdoin. "Aluksenne
odottaa valmiina. Astukaa siihen ja lähtekää; muussa tapauksessa —"
"Ymmärrän", virkoin. "Ja te naitte Christinan?"
"Niin", vastasi hän.
"Vastoin tytön tahtoakin?"
Hän loi minuun säälinsekaisen katseen.
"Kuka voi sanoa, mikä on naisen tahto viikon kuluttua? Jo ennemminkin
menee hän ilolla naimisiin kanssani. Toivon teidän surevan yhtä lyhyen
ajan kuin hänkin."
Sisimmässä sielussani tunnustin tämän olevan totta. En ollut pannut
kaikkeani alttiiksi naisen rakkauden, vaan tytön oikun tähden! Hetkisen
tuntui isku minulle liian raskaalta. Painoin pääni pöytää vasten,
kätkien kasvoni.
Silloin astui presidentti luokseni, laski kätensä omaani ja sanoi:
"Niin, Martin; olemmepa nuoria tai vanhoja, samanlaisia olemme kaikki.
Eivät naiset ole riitelemisen arvoisia, mutta luonto vaatii oikeutensa."
"Saanko tavata häntä, ennenkuin lähden?"
"Kyllä", myönsi hän. "Menkää nyt — jos hän voi ottaa teidät vastaan."
Kapusin ylös ja avasin varovaisesti oven. Signorina lepäsi shaalilla
peitettynä vuoteessa. Hän näkyi olevan unessa. Kumarruin hänen ylitseen
ja suutelin häntä. Avaten silmänsä lausui hän väsyneellä äänellä:
"Sinäkö siinä, Jack?"
"Niin, rakkaani", virkoin. "Olen lähdössä. Minun täytyy joko poistua
tai kuolla; ja kummassakin tapauksessa täytyy minun olla yksinäni."
Hän oli omituisen tyyni, miltei haluton. Polvistuessani hänen viereensä
otti hän kasvoni käsiensä väliin ja suuteli minua, ei intohimoisesti,
vaan hellästi.
"Jack-parkani!" sanoi hän. "Ei siitä ollut mitään hyötyä, rakkaani. Ei
hyödytä taistella häntä vastaan."
Tässä taaskin esiintyi hänen omituinen alistumisensa tuon miehen
vaikutusvaltaan.
"Rakastathan minua?" voihkasin tuskissani.
"Rakastan", sanoi hän, "mutta olen kovin väsynyt; ja hän on oleva
minulle hyvä."
Enempää puhumatta läksin hänen luotaan, katkerasti tuntien, että syvä
murheeni kohtasi vain heikkoa vastakaikua tytön sydämessä.
"Olen valmis lähtemään", lausuin presidentille.
"Tulkaa sitten", vastasi hän. "Kas tuossa, ottakaa nämä, saatatte niitä
tarvita." Hän viskasi tukun setelejä käteeni (omiani pankista, kuten
jälkeenpäin huomasin).
Saavuttuamme rantaan astuin koneellisesti veneeseen ja laitoin kaikki
lähtökuntoon.
Silloin tarttui presidentti minua kädestä.
"Hyvästi, Jack Martin, ja hyvää onnea! Ehkäpä jonakuna päivänä tapaamme
jälleen. Nykyhetkellä ei ole täällä tilaa meille molemmille. Kannatteko
minulle kaunaa?"
"En, sir", lausuin. "Olette voittanut rehellisessä taistelussa."
Työnnettyäni aluksen vesille, lisäsi hän:
"Ilmoittakaa minulle, kun pääsette perille."
Nyökäytin äänetönnä päätäni.
"Hyvästi ja hyvää onnea!" toisti hän vielä.
Käänsin keulan ulapalle ja läksin yksinäiselle retkelleni yön helmaan.