Jäähyväiset Aureatalle.
Yö saapui kauniina ja tyynenä. Kirkkaita tähtiä tuikki taivaalla, mutta
kun ei ollut kuutamoa, oli ulommilla kaduilla kyllin pimeä, voidaksemme
toivoa välttävämme huomiota, samalla kun se ei kuitenkaan haitannut
kulkuamme.
Pistin revolverin taskuuni, ja kellon lyödessä kahtatoista hiivin
asunnostani. Katsahdin ylöspäin pankkia kohti, eroittaen hämärästi
kolme, neljä liikkumatonta hahmoa, jotka otaksuin aarretta
vartioitseviksi vahtisotilaiksi. Itse katu oli melkein tyhjä, mutta
Piazzalta häämöitti suuri väentungos, ja sieltä kuului huutoja ja
loilotusta, josta päättäen asukkaat olivat täysin määrin käyttämässä
everstin vieraanvaraisuutta. Tanssittiin sotilassoittokunnan sävelten
tahdissa, ja kaikesta näkyi, että kunnon kaupunkilaisemme aikoivat
viettää hauskan yön.
Nopeaan ja äänettömästi astelin laiturille. Niin, siinä oli vene
valmiina! Katsahdin sen pannuja ja jätin sen kiinnitetyksi vain yhdellä
köydellä, voidakseni sen silmänräpäyksessä työntää tyynelle, mustalle
ulapalle.
Kävelin sitten pitkin sataman laitaa, tavaten pari vartijaa. Antauduin
huolettomaan keskusteluun heidän kanssaan, lausuen surkutteluni heidän
kovasta kohtalostaan, joka sitoi heidät toimeensa sillaikaa kun ilo
oli ylimmillään Piazzalla. Lausuen moittivan sanasen sellaisesta
liiallisesta varovaisuudesta, osoitin "Songstressin" vaarattomasti
paikallaan pysyviä valoja neljän, viiden penikulman päässä merellä,
ja kunnioittavasti hymähtäen everstin levottomuudelle jätin kylvämäni
siemenen itämään muokatussa maaperässä.
Päästyäni takaisin Vapaudenkadun päähän kätkeydyin tiepuoleen puuryhmän
suojaan. Juuri toisella puolen tätä tietä, joka suorassa kulmassa
leikkasi katua, alkoi metsä ja neljännestunnin kävely sen siimeksen
läpi veisi meidät laiturille, missä vene odotti. Puut verhosivat minut
täydellisesti, ja minä vuottelin tapausten kehitystä. Parinkymmenen
minuutin kuluttua kiintyi huomioni miehiin, joita yksitellen tai
parittain tuon tuostakin kulki ohitseni Piazzalta päin Vapaudenkatua
pitkin, pujahtaen tien yli metsään. Toiset olivat univormussa, toiset
siviilipuvussa; pari kolme tunsin kuuluviksi Johnny Carrin kadonneeseen
joukkoon.
Yleisen mässäyksen ja näiden ohikulkijain varovaisen hiippailun jyrkkä
vastakohta olisi jo ilmankin saattanut aavistamaan, että heillä
oli tositoimet mielessä, ja minun oli helppo oivaltaa, että nämä
olivat presidentin puoluelaisia matkalla rantaan vastaanottamaan
päällikköänsä! Runsaasti puolisataa miestä lienee täten kulkenut ohi,
ennenkuin jono loppui, ja ajattelin suurella tyydytyksellä, että
eversti saisi kyllikseen puuhaa tunnin, parin päästä. Kello oli juuri
tulossa kaksi, kun lymypaikastani tirkistäen huomasin hennon, mustan
haamun nopeasti ja pelokkaana astuvan tietä pitkin.
Tunsin heti signorinan, kuten hänet tuntisin milloin hyvänsä tuhansien
joukosta, ja hänen pysähtyessään melkein vastapäätä kutsuin häntä
hiljaa nimeltä ja näyttäydyin hetkiseksi. Hän riensi heti luokseni.
"Onko kaikki hyvin?" kysyi hän hengästyneenä.
"Kohta näemme", vastasin minä. "Hyökkäystä valmistellaan; se alkaa
hetimiten."
Mutta ensin saimmekin nähdä muuta. Olimme molemmat palanneet puiden
ystävälliseen suojaan, josta saatoimme kenenkään näkemättä tarkata
tapausten kulkua. Tuskin olimme asettuneet paikoillemme, kun Signorina
kuiskasi minulle osoittaen tien yli metsään:
"Mitä tuo on, Jack?"
Seuraten silmilläni hänen sormensa suuntaa huomasin rivin miehiä
seisomassa liikkumatta ja äänetönnä aivan metsän reunassa. Oli liian
pimeä eroittaaksemme henkilöitä; mutta katsellessamme leijui tyynen
ilman halki matalaääninen varoitus:
"Muistakaa, ei hievahdustakaan, ennenkuin annan sanan."
"Presidentti!" huudahti signorina äänekkäänä kuiskauksena.
"Hiljaa, taikka hän kuulee!" varoitin; "ja silloin olemme hukassa."
Signorina oli kovin kiihdyksissään; hän painautui minua vasten, ja
levottomana näin, miten tuon merkkimiehen pelkkä läheisyys järkytti
hänen sielunrauhaansa. Kun olin viihdyttänyt ja pelkäänpä puolittain
säikyttänyt hänet äänettömäksi, katsahdin taaskin Piazzalle päin.
Tuli oli vihdoinkin alkanut hiipua, ja remu tuntui heikkenevän. Äkkiä
näyttäysi tiheä miesrivi, marssien katua pitkin pankille päin. Vakaasti
astuivat miehet eteenpäin; metsästä ei kuulunut hiiskaustakaan.
"Tämä käy mielenkiintoiseksi", lausuin. "Kohta jyrähtää."
Mikäli saatoin eroittaa, ei everstin joukkueessa — sillä hänen väkeänsä
se epäilemättä oli — ollut kuin korkeintaan viisikolmatta miestä. Nyt
olivat he ehtineet pankin edustalle. En oikein nähnyt, mitä tapahtui,
mutta tuntui tulleen hetkellinen pysähdys; luultavasti oli joku
koputtanut, ja nyt he odottivat. Sitten kajahti kadulla hurja huuto, ja
näin ryhmän olentoja sulloutuvan ovelle, työntyen sisälle kovaonniseen
pankkiini.
"Taivas varjelkoon Jonesia!" kuiskasin. "Toivoakseni ei se vanha hupsu
yritä estellä."