Valtioviisas järjestely.
Minun osaltani on tämä kertomus nyttemmin ehtinyt loppuunsa.
Matkatessani Aureata-maasta, palasin jokapäiväiseen yksitoikkoiseen
elämään, eikä tuon muistorikkaan illan jälkeen v. 1884 ole minulle
mitään tapahtunut, mikä ansaitsisi arvoisan lukijan huomiota. Olen
ahertanut elatukseni ansaitsemiseksi; olen myöskin, kuten jokainen
järkevä ihminen, suonut itselleni lepohetkiä, huvia ja virkistystä.
Aureata-maan jätettyäni en tietysti palannut Englantiin. Minulla
ei ollut halua suullisesti selittää pankin hallinnolle kaikkia
seikkoja, joihin se nyt saa tutustua. Pidin parempana etsiä onneani
uudessa maassa (ja uudella nimelläkin) ja ilokseni voin sanoa, että
menestykseni nykyisessä kotimaassani on riittävästi todistanut
presidentin olleen oikeassa, kun hän antoi niin kiittävän arvostelun
rahamies-kyvyistäni. Äkkinäinen katoamiseni aiheutti joitakin
juorupuheita, ja viittailivatpa jotkut, että dollarit olivat menneet
samaa tietä kuin minä itsekin. En ole koskaan vaivautunut väittämään
näitä häpeällisiä huhuja valheeksi, tyytyen luottamaan siihen
kauniiseen puhdistukseen tästä syytöksestä, jonka presidentti minun
hyväkseni julkaisi. Puhuessaan eduskunnalle vähän aikaa sen jälkeen
kun hän oli uudestaan ottanut vallan käsiinsä, kosketteli hän laajalti
äskeisen vallankumouksen yhteydessä olleita seikkoja, huomauttaen,
että vaikka hän ei kyennyt puhdistamaan mr. Martinia syyllisyydestä
mitä ilkeämielisimpiin juoniin kapinallisten kanssa, hän saattoi
vakuuttaa, kuten hän jo oli vakuuttanut niille, joille mr. Martin
oli etukädessä vastuunalainen, että tämän herrasmiehen äkillinen
pako aiheutui yksinomaan valtiollisen syyllisyyden tunteesta ja että
mr. Martinin kädet raha-asioissa olivat yhtä puhtaat kuin hänen
omansakin. Siitä tahrapilkusta, joka tässä suhteessa oli tarttunut
Aureata-maan hyvään maineeseen, ei ollut syytettävä tätä etevää, vaikka
harhaanjohdettua nuorta miestä, vaan niitä periaatteettomia henkilöitä,
jotka omia pyyteitään ajaen eivät olleet kammonneet ryöstää ja rosvota
ystävällisiä liikkeenharjoittajia, jotka lakien suojaa nauttien olivat
asettuneet tähän maahan.
Tahra, josta hänen ylhäisyytensä niin kaunopuheisesti mainitsi, johtui
siitä tosiasiasta, ettei pankissa olleista kolmestasadastatuhannesta
dollarista sen koommin nähty senttiäkään! Selitettiin että eversti
oli ne hävittänyt, ja presidentti teki kaikkensa todistaakseen, että
uudelleen asetettua hallitusta ei saattanut pitää vastuunalaisena
tästä tapahtumasta. Tunnen kansainvälistä lakia yhtä vähän kuin
presidenttikin, mutta olen varma, että mikä tahansa sen ylevä tuomio
olisikin (ja ylimalkaan näkyy se yhtäläisesti oikeuttavan kaikkien
asianomaisten menettelyn), ei silti rahtuakaan noista rahoista saapuisi
pankinisäntäin taskuihin.
Tässä asiassa täytyy tunnustaa presidentin käyttäytyneen minua kohtaan
mitä hienotuntoisimmin; hän ei virkkanut sanaakaan jälkimäisestä
lainasta, onnettomasta sähkösanomasta tai muista sen yhteydessä
olevista seikoista. Hänen selityksensä ei horjuttanut vähimmässäkään
määrässä sen selostuksen todenmukaisuutta, jonka heti lähtöni jälkeen
postitin pankkimme johtokunnalle. Tällä oli asiassa kuitenkin aivan
toinen näkökanta kuin hänen ylhäisyydellään, ja välit kävivät niin
kireiksi, että laitoksen hallinto oli jo kokonaan lakkauttamaisillaan
liikkeensä Whittinghamissa. Mutta silloin tapahtui jotakin, mikä
sai johtokunnan muuttamaan mielensä. Ennenkuin lasken kynäni, on
minun hiukan selostettava näitä seikkoja, ja sen voin tehdä paraiten
liittämällä tähän kirjeen, joka minulla oli kunnia vastaanottaa hänen
ylhäisyydeltään pari vuotta sen jälkeen kun viimeksi näin hänet.
Kirje kuului näin:
"Arvoisa herra Martin, — Aureata-maan entisenä asukkaana huvittanevat
teitä uutiset, joita minulla on kerrottavana. Minua taasen ilahuttaa
toivo että te, entisestä kiistastamme huolimatta, ystävällisine
tunteinenne minua kohtaan mielihyvällä kuulette vaiheistani.
Epäilemättä te pääpiirtein tunnette, mitä täällä teidän lähdettyänne
on tapahtunut. Mieskohtaisista ystävistäni ei minulla ole paljoa
kerrottavaa.
Eipä teitä ihmetyttäne kuulla, että Johnny Carr (joka aina puhuu
teistä mitä suosiollisimmin) on tehnyt elämänsä järkevimmän teon
ottamalla donna Antonian puolisokseen. Hän on perin hyvä tyttö, mutta
näkyy tuntevan hupsua vastenmielisyyttä Christinaa kohtaan. Sain
tilaisuuden avustaa nuoren parin suunnitelmia lahjoittamalla heille
eversti McGregorin tilukset, jotka, tuon herran tultua teloitetuksi
valtiopetoksesta, lakiemme mukaan kuuluivat valtion päämiehelle. Teitä
huvittanee kuulla vielä toisestakin avioliitosta keskuudessamme.
Tohtori ja madame Devarges ovat menneet keskenään naimisiin ja
seurapiireissä riemuitsemme ajatellessamme, että nyt ei enää kuultane
"monsieur"-vainajasta ja hänen isänmaallisista kärsimyksistään. Jones
jätti meidät noin vuosi sitten, kuten kaiketi tiedätte. Miesrukka
ei koskaan toipunut tuoniltaisesta peljästymisestään, puhumattakaan
vilustumisestaan vetoisessa hiilikellarissanne, josta hän etsi turvaa.
Hänen hartaista pyynnöistään antoi pankki hänelle eron, ja meille
lähetettiin nuori puritaani, jonka puoleen olisi aivan turha kääntyä
pientä taskulainaa pyytämään.
Toivoisin voivani antaa teille yhtä tyydyttävän kuvauksen yleisistä
asioista. Täällä ollessanne katselitte enemmän tai vähemmän esiripun
taa, joten tiedätte, että valtiokoneistomme käynnissäpitäminen ei ole
suinkaan helppoa. Olen sitä hoitanut yksinäni viisitoista vuotta,
ja vaikka minua on tapana sanoa pelkäksi seikkailijaksi (jota en
tahdokaan kieltää), niin vakuutanpa hallinneeni heitä melko hyvin.
Mutta nyt olen saanut siitä kylläkseni. Nähkääs, hyvä mr. Martin, en
ole enää yhtä nuori kuin ennen. En kylläkään ole vuosiltani paljoa
yli keski-ijän, mutta elämäni on ollut sellaista hitonmoista humua,
että en ihmettelisi, jos vanhan Marcus Whittinghamin toimikausi olisi
loppumassa. Joka tapauksessa on ainoa mahdollinen pelastukseni —
Andersonin sanojen mukaan — lepo. Ja sitä aion itselleni suoda. Olin
ensin mielinyt etsiä seuraajani (koska minulle ei ole suotu lihallista
perillistä) ja ajattelin teitä. Mutta näitä seikkoja miettiessäni sain
X-maan hallitukselta (tässä presidentti nimitti sen valtakunnan,
josta Aureata ennen oli ollut osana), salaisen sähkösanoman. Siellä
oltiin hyvin halukkaat saamaan takaisin entinen maakunta, mutta
samalla he eivät lainkaan halunneet käydä kanssani enää kilpasille.
Sanalla sanoen, jos Aureata yhtyisi emämaahan, taattaisiin sille
täydellinen paikallinen itsehallinto ja vapaus. Emämaa ottaisi
vastuulleen valtiovelan ja lopuksi — mikä ei ole vähimmän tärkeätä
— luvattiin tasavallan nykyiselle presidentille puolen miljoonan
dollarin korvaus.
En ole vielä lopullisesti hyväksynyt tarjousta, mutta minä aion niin
tehdä — hankkien sentään muodon vuoksi eduskunnan suostumuksen. Olen
saanut heidät korottamaan tarjouksensa minulle kaksinkertaiseksi,
mutta virallisiin asiakirjoihin tulee merkittäväksi alkuperäinen
summa. Tämä tunnustus ansioistani lisättynä omiin pieniin säästöihin
(jotka, hyvä ystäväni, ovat jälleen talletetut pesulaitteeseen) tekee
loppuelämäni sangen mukavaksi ja se takaa huolettoman toimeentulon
leskelleni. Aureata-maa on koettanut onneaan omin päin; jos asukkaissa
olisi ollut todellista tarmoa, olisivat he kohonneet kansaksi. Mutta
niin ei ole laita, enkä viitsi heidän tähtensä kauemmin uurastaa.
Epäilemättä tullaan heitä kohtelemaan varsin hyvin — ja totta puhuen,
en siitä suuresti välitäkään. Sekarotua he ovat kumminkin.
Tiedän että tämä järjestely ilahuttaa teitä, koska se tuottaa
entisille isännillenne suuremman mahdollisuuden saada omansa takaisin;
sillä, meidän keskemme sanottuna, minulta eivät he milloinkaan olisi
rahoja perineet. Silläkin uhalla, että loukkaan tunteitanne, täytyy
minun tunnustaa, että teidän vallankumouksenne ainoastaan siirsi velan
kieltämisen tuonnemmaksi.
Toivoin voivani pyytää teitä jonakuna päivänä muuttamaan takaisin
keskuuteemme. Mutta asiain näin ollen on luultavampaa, että minä
itse tulen teidän luoksenne, sillä päästyäni täältä eroon aion
Christinan kanssa ohjata askeleeni Yhdysvaltoihin. Toivomme
saapuvamme jo piankin. On olemassa pikku vaikeus ehdoista, joilla
Kultatalo ja muu omaisuuteni siirtyisi uudelle hallitukselle; toivon
pääseväni sovitteluun alentamalla vaatimukseni salaisesti puoleen
ja luopumalla niistä julkisuudessa kokonaan. Täytyy myöskin hieroa
kauppaa saadakseni tunnustetuksi Johnny Carrin omistusoikeuden
everstin tiluksiin. Kun kaikki tämä on järjestetty, ei ole mitään
minua pidättämässä, ja suuremmatta kaipuutta jätän tämän seudun.
Ensimäinen, jota käyn tapaamassa, olette te, ja kyllä me vielä pidämme
hauskaa yhdessä, jos vain vanha savimajani kestää. Mutta totta puhuen,
poikaseni, en ole sama kuin ennen. Olen ajanut liian kovalla höyryllä
koko ikäni, ja nyt on minun pysähdyttävä, jotta kattila ei räjähtäisi.
Christina lähettää herttaisimmat terveisensä. Hän on yhtä halukas
näkemään teidät kuin minäkin. Mutta teidän pitää odottaa kuolemaani
asti, ennenkuin kositte häntä. — Aina vilpitön ystävänne
_Marcus W. Whittingham_.
Kirjoittaessani kuulen, että tämä järjestely nyt on valmis. Näin
päättyy Aureatan lyhyt historia omana valtiona; näin päättyy myöskin
maan valtiovelan historia onnellisemmin, kuin koskaan aavistin.
Myönnän kaihomielin muistelevani tuota päiväpaisteista, hilpeätä
pikkusopukkaa laiskoine epärehellisine ihmisineen, joiden parissa
tulin viettäneeksi nuo neljä vaiherikasta vuotta. Ehkäpä rakastan sitä
siksi, että romaanini näyttämö oli siellä, samoin kuin rakastaisin
jokaista paikkaa, missä olisin nähnyt signorinan. Sillä en ole vielä
vakaantunut, en käy alla päin ja valitellen — minä nautin elämästä.
Mutta huolimatta kiintymyksestäni presidenttiin tuskin kuluu päivääkään
minun sadattelemattani sitä kirottua puunjuurta.
Ja mitä tuntee signorina?
En tiedä. En luule koskaan tietäneeni. Mutta minä sain häneltä muutaman
rivin. Näin hän kirjoittaa:
"Kas vain, kun saa nähdä vanhan Jackin jälleen — hyljätyn Jack-raukan!
Marcus on hyvin ystävällinen (joskin hyvin sairas, mies-parka); mutta
minun on hyvin hauska tavata sinua, Jack. Muistatko, minkä näköinen
olin? Olen vielä jokseenkin kaunis. Meidän kesken sanottuna, Jack,
kuulehan, Marcus luulee, että sinä aiot pakoilla meitä, kun nyt
saavumme X-kaupunkiin" (nykyinen kotipaikkani). "Mutta minä en sitä
usko.
Ole hyvä ja tule minua vastaan asemalle, neljännestä yli 12 saapuvalle
junalle. Marcus pääsee vasta myöhemmällä junalla, joten minulla tulee
hyvinkin ikävä, ellet tule. Ja tuo se valkoinen ruusu mukanasi! Ellet
sitä esitä, en virka sinulle mitään.