Vetoan inhimilliseen heikkouteen.
Kaikesta päättäen oli minun tänään kestettävä toinen yhtä tuskallisen
kiihoittava päivä kuin se, jonka olin viettänyt vallankumouksen
edellä, ja minä mietiskelin surunvoittoisesti, miten vaikeata on
tämänlaatuisiin selkkauksiin antauduttuaan niistä jälleen selviytyä.
Onneksi oli minulla kaikenlaista hommaa, joten en joutunut toimettomana
kuluttamaan hermojani.
Ensiksi kävin satamassa. Tiellä tutkin taskuni, löytäen kaiken
kaikkiaan 950 dollaria. Siinä oli koko omaisuuteni, sillä viimeiseltä
olin pitänyt viisaimpana tallettaa kaikkia varojani taskussa. No,
riittihän se nykyhetkeksi; tulevaisuus sai huolehtia itsestään.
Tällaisin ajatuksin astelin eteenpäin kevyellä mielellä, sillä
menestykseni lemmenasiassa korvasi minulle kaikki väijyvät vaarat ja
vastukset. Kunhan vain pääsen Aureata-maasta turvalliseen satamaan
signorinan keralla, niin muutapa en Onnettarelta pyydä!
Näissä mietteissäni tulin venehuoneelle, missä alukseni oli. Se oli
siro pikku merenkyntäjä, yksi mies helposti saattoi sitä käyttää. Oli
vain pidettävä huolta, että pääsimme alukseen kenenkään huomaamatta.
Puhuttelin venesuojan vartijaa, kysellen häneltä, millaisen sään hän
luuli tulevan. Mies vakuutti, että oli tulossa kaunis, mutta pimeä yö.
"Hyvä on", lausuin, "aion mennä kalastamaan; lähden yön selkään,
ollakseni aamunkoitteessa valmiina pyyntipaikalla."
Tavaton tarmokkuuteni näkyi miestä ihmetyttävän, mutta hän ei sanonut
vastaan.
"Mihin aikaan lähdette, sennor?" kysyi hän vain.
"Veneen pitää olla valmiina kello kahdelta."
"Tahdotteko, että tulen mukaanne, sennor?"
Olin miettivinäni ja sitten ilmoitin hänen ilmeiseksi huojennuksekseen,
että tulisin kyllä toimeen yksinkin.
"Jättäkää se laiturinne päähän valmiissa käyttökunnossa", lisäsin.
"Kylläpä se siellä pysynee?"
"Ka, kyllä, sennor. Ei siellä pimeän tullen ole muita liikkeelläkään
kuin vartiosoturit, ja he eivät siihen kajoo."
Itsekseni toivoin, että vartiosoturitkaan eivät silloin olisi
paikoillaan, mutta sitä en lausunut ääneen.
"Tietysti suljen portin, sennor, — onhan teillä avain?"
"On, kaikki hyvin, kas tuossa —- kiitos vaivastanne."
Suuresti ihmeissään ja hyvillään ilman varsinaista syytä annetusta
runsaasta juomarahasta (menettelin siinä jokseenkin tyhmästi)
vakuutteli mies monisanaisesti järjestävänsä kaikki mitä mukavimmin.
Vieläpä pyytäessäni muutamia pieluksiakin pidätti hän halveksivan
hymynsä ja lupasi toimittaa ne alukseen.
"Ja älkää millään muotoa huoliko valvoa odottamassa minua", sanoin
lähtiessäni.
"Enpä juuri valvo, jollei tarvitse", vastasi hän. "Toivotan teille
hyvää kalaonnea, sennor."
Satamasta menin suoraa päätä Kultaiseen taloon. Eversti oli
jonkun verran ihmeissään, kun näki minut niin pian jälleen, mutta
ilmoittaessani tulleeni asioissa jätti hän hommansa ja kuunteli.
Alotin hiukan levottomana, sillä jos hän epäili vilpittömyyttäni, oli
kaikki hukassa. Olen kuitenkin aina ollut liukas valehtelija, eikä
McGregor ollut Whittingham.
"Tulin puhumaan niistä rahoista."
"Vai niin, oletteko tullut järkiinne?" kysyi hän tavanmukaisella
karkeudellaan.
"En voi antaa niitä teille", jatkoin.
"Mitä lempoa? Ette voi!" ärjähti hän puheeseeni. "Ja sitä tulette
vasiten sanomaan! Tiedättekö, että jos sotamiehet eivät saa rahaa
muutaman tunnin kuluessa, he kukistavat minut? He ovat siihen valmiit
milloin hyvänsä. Saakeli sentään! Käskyjä antaessani en enää tiedä,
totellaanko minua vai saanko luodin kallooni."
"Rauhoittukaahan toki", lausuin, "ja sallikaa minun lopettaa!"
"Teidän lopettaa!" pauhasi hän. "Mitä luulette lörpöttelyn auttavan?
Joko annatte minulle rahat tai minä otan ne, siinä kaikki — ja jos
ryhdytte sitä estämään, sen pahempi teille!"
"Sitähän juuri aioin ehdottaakin, mutta te keskeytitte minut", sanoin
tyynesti, mutta sydämessäni riemuitsin, sillä näin hänen olevan siinä
mielentilassa, että hän kerkeästi astuisi ansaan.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
Selitin hänelle, että minun oli mahdoton luovuttaa rahoja. Maineeni oli
kysymyksessä; velvollisuuteni oli kuolla noita rahoja varjellessani,
— mitä velvollisuutta — kiirehdin lisäämään — en sentään ollenkaan
aikonut täyttää.
"Mutta", jatkoin, "vaikka minun ei sovi luovuttaa rahoja, en ole
velvollinen edellyttämään pankinryöstöä. Rauhattomina aikoina on
usein rosvojoukkoja liikkeellä. Ankarimmatkaan varokeinot eivät riitä
suojelemaan omaisuuttamme. Olisi nyt hyvin mahdollista, että juuri
tänä yönä tuollainen joukkue murtautuisi pankkiin ja tyhjentäisi koko
kassakaapin."
"Ohoo!" huudahti eversti. "Sellaistako peliä?"
"Aivan niin", vastasin, "ja oiva peli se onkin, kunhan vain pelaatte
hyvin".
"Ja mitä sanotaan Euroopassa, kun kuullaan, että väliaikainen hallitus
ryhtyy ryöstämään yksityistä omaisuutta?"
"Hyvä eversti, tehän pakoitatte minut kovin seikkaperäisiin
selityksiin. Tietenkään ette te esiinny jutussa."
"Mutta minä tahtoisin olla paikalla", huomautti hän. "Ellen olisi,
saattaisivat miehet käsittää tehtävänsä omalla tavallaan."
"Te olette saapuvilla, se on luonnollista, mutta epävirallisesti.
Katsokaahan, eversti, kaikki käy kuin tanssi. Ilmoittakaa menevänne
tarkastamaan rannikkoa ja pitämään 'Songstressia' silmällä. Viekää
sillä verukkeella komppanianne pois Piazzalta. Ottakaa sitten
viisitoista, kaksikymmentä luotettavaa miestä — ei enempää, on
joutavaa ottaa useampia kuin välttämättömästi tarvitaan. Vastustus ei
tule kysymykseenkään. Kello kahden aikaan, kun kaikki on hiljaista,
saarratte pankin. Jones avaa, kun kolkutatte. Älkää tehkö hänelle
pahaa, mutta viekää hänet ulkopuolelle, älkääkä antako hänen huutaa.
Sitten menette noutamaan rahat. Tässä on kassakaapin avain. Sitten
voitte pistää talon tuleen, jos haluatte."
"Bravo, veikkoseni!" huudahti eversti. "Onpa, teissä sittenkin ryhtiä.
Tosiaan jo pelkäsin, että teistä tulisi katumuksentekijä."
Nauroin niin kunnottomasti kuin osasin.
"Ja mitä te siitä tahdotte osallenne?" kysyi hän. "Ette kai ole sitä
unohtanut?"
Kuten lukija tietää, en ollut saamassa osalleni muuta kuin oman
itseni ja signorinan. Mutta ei käynyt päinsä sanoa everstille, etten
vaatisi mitään; hän ei olisi uskonut. Pyysin senvuoksi 30,000 dollarin
hyvitystä, jonka hän lupasi niin auliisti, että epäilin, tokko hän
aikoi sitä koskaan maksaa.
"Luuletteko olevan peljättävissä, että Whittingham voi yrittää
hyökkäystä sillaikaa kun olemme siinä puuhassa?"
"En sitä usko", vastasin. "Hän ei ole mitenkään vielä ehtinyt
järjestää itselleen kunnollista kannattajajoukkoa täällä. Onhan tosin
tyytymättömyyttä, vaan ei kylliksi, jotta hän voisi sille rakentaa."
"On hyvin paljon tyytymättömyyttä."
"Ei parin tunnin kuluttua. Menette vain ilmoittamaan, että uusi
palkkaerä suoritetaan joukoille huomenaamulla — sievoinen osa."
"Niin", lausui hän miettiväisenä, "sen pitäisi rauhoittaa heidät
yhdeksi illaksi. Tosiasia on, että ne eivät välitä rahtuakaan minusta
enempää kuin Whittinghamistakaan; ja jos luulevat saavansa minulta
enemmän, pysyvät he minun puolellani."
Tietysti myönsin hänen olevan oikeassa. Ja totta se olikin, niin kauan
kuin presidentti ei ollut paikalla; mutta itsekseni ajattelin, että
eversti ei ottanut tarpeeksi huomioon kilpailijansa henkilöllistä arvoa
ja vaikutusta, jolla hän kykenisi lumoamaan joukot, kunhan vain pääsisi
katselemaan niitä kasvoista kasvoihin.
"Niin", jatkoi eversti, "sen minä teen ja vielä enemmänkin: panen
kansan hyvälle tuulelle, tilaamalla täksi iltaa Piazzalle vapaat
juomat."
"Ihastuttavaa vanhanaikaista ruhtinaallisuutta!" huomautin minä. "Se
tuntuu mainiolta tuumalta. Antakaa sytyttää kokkovalkea, niin juhlasta
tulee täydellinen. En usko Whittinghamin yrittävän hyökkäystä, mutta se
tekee rosvousjutun vielä uskottavammaksi."
"Ainakin he kaikki tulevat niin humalaan, ettei minulla ole heistä
vastusta", virkkoi eversti.
"No niin, asia lienee siis selvillä?" sanoin minä. "Lähden kotiin
kirjoittamaan johtokunnalleni, pyytääkseni ohjeita rahojen
sijoittamisesta."
"Hirsipuussa te vielä kuolette, Martin", huudahti eversti vilpittömän
ihailevasti.
"En kaiketi teidän toimestanne, eversti, miten hyvänsä olisikaan
käynyt, jos olisin ollut härkäpäinen! Joka tapauksessa toivon eläväni
niin kauan, että saan tanssia häissänne. Eihän siihen enää ole
viikkoakaan!"
"Ei", sanoi hän, "tänään on sunnuntai (vaikka sen olin jukoliste
unohtanut), ja ensi lauantai on se suuri päivä!"
Näin lausuessaan näytti hän tosiaankin onnelliselta ylkämieheltä, ja
minä jätin hänet autuaallisiin haaveisiinsa.
"Voisin panna kymmenen yhtä vastaan, että se päivä ei koskaan koita",
ajattelin kävellessäni kotiinpäin. "Ellen itse voittaisikaan pelissä,
niin silloin autan presidentin ehtimään väliin."
Everstin ahneus oli pettänyt hänen viisautensa, ja hän oli mennyt
ansaan kerkeämmin kuin olin rohjennut toivoakaan. Oli vielä jälellä
kysymys, mitä presidentti tekisi saatuaan signorinan kirjeen. Lukija
käsittänee tilanteen paremmin, kun kerron, mitä se sisälsi. Signorinan
kanssa olimme sen yhdessä suunnitelleet, ja hän antoi sen minulle
luettavaksi; minulla on siitä vieläkin jäljennös. Kirje kuului:
"Voin tuskin toivoa, että minua enää uskotte, mutta jos petin teidät,
niin te itse ajoitte minut siihen. Olen antanut heille teidän rahanne;
niitä säilytetään nyt pankissa. M. kieltäytyy niitä luovuttamasta,
ja G. aikoo ne anastaa ensi yönä. Hän ottaa mukaansa vain muutamia
miehiä, toiset toimitetaan loitolle. Hän saapuu pankkiin kello
kahdelta parinkymmenen miehen keralla. Toimikaa miten tahdotte.
Kaikki näyttää täällä lupaavalta teidän asiallenne. Hän uhkaa minua
väkivallalla, ellen heti suostu avioliittoon hänen kanssaan. Hän pitää
silmällä alustanne, mutta jos voitte jättää sen ankkuriin ja tulla
maihin veneessä, niin ei synny mitään epäluuloa. Vannon tämän olevan
totta; älkää rangaisko minua vielä epäluottamuksella. En vakuuttele
mitään, mutta jos tulette takaisin luokseni, tahdon korvaukseksi
anteeksiannostanne suoda teille mitä _hyvänsä pyydätte!_
Christina.