Saalista jakamassa.
Kun lukuhalun sanotaan levinneen kaikkiin kansankerroksiin, voinen
toivoa, että jokunen niistä, jotka silmäilevät tätä kertomusta, kykenee
omasta kokemuksestaan ymmärtämään sen henkilön tunteet, joka ensi
kertaa näkee palkinnon luvatuksi kiinniottamisestaan. Tosin ei meidän
järjestysvaltamme tapana ole jäljitellä presidentin verhoamatonta
raakuutta ninenomaan lisäämällä "elävänä tai kuolleena", mutta tiedän
lain hätätilassa jättävän tämänkin vaihtoehdon oikeudenpalvelijoille.
En häpeä tunnustaa, että sydäntäni melkolailla hypähdytti hänen
ylhäisyytensä lähtölaukaus, ja huomasinpa itse everstinkin käyvän
levottomaksi. Fleancen pakoonpääsy näytti Macbethista tekevän koko
hänen asemansa epävarmaksi, ja kenraali Whittinghamia oli epäilemättä
pidettävä vaarallisempana vastustajana meille kuin Fleance saattoi olla
tuolle skotlantilaiselle vallantavoittelijalle.
Me tosiaan tunsimme kumpikin heti, kun näimme valkopurjeisen
"Songstressin" kuljettavan vihollisemme pois ulottuvistamme, että
vallankumousta ei vielä saattanut pitää turvallisesti loppuun
suoritettuna. Mutta valta-asemamme epävarmuus ei herpaannuttanut
tarmoamme. Päinvastoin päätimme takoa raudan ollessa kuumana, ja jos
Aureata-maa oli tuomittu vieläkin joutumaan sortovallan kahleisiin,
olin ainakin minä puolestani täysin selvillä siitä, että sen nykyistä
vapautta saattoi käyttää edullisesti.
Saapuessamme jälleen Kultaiseen taloon emme siis menettäneet
hetkeäkään, vaan aloimme perusteellisesti tutkia valtion raha-asiain
tilaa. Käänsimme talossa kaikki mullinmallin, mutta mitään löytämättä!
Oliko mahdollista, että presidentti oli korjannut mukanaan kaikki ne
aarteet, jotka olivat innostaneet meidät isänmaalliseen yritykseemme?
Se ajatus oli liian kamala. Mutta eivät hänen kirjoituspöytänsä
laatikot enempää kuin kirjastohuoneen kassakaappikaan paljastaneet
kiihkeille silmillemme mitään. Tutkimusmatkue, jonka olimme lähettäneet
rahaministeriöön (missä se sivumennen sanoen ei tavannut don Antoniota
eikä hänen kaunista tytärtään), toi sen masentavan tiedon, että siellä
ei ollut nähtävissä mitään muuta kuin tilikirjoja ja suorittamattomia
laskuja.
Ihan lannistuneena viskausin hänen ylhäisyytensä tuoliin ja sytytin
yhden hänen oivallisia sikaarejaan, apeasti ajatellen, että tämä
nautinto näytti jäävän ainoakseni koko puuhasta. Eversti seisoi tuimana
selin tulisijaan ja katseli minua niinkuin olisin ollut syypää tähän
asiaintilaan.
Tällä hetkellä astui signorina huoneeseen. Tervehdimme häntä
synkkinä, ja hän hämmästyi yhtä paljon kuin mekin kuullessaan uutisen
presidentin paosta. Samalla luulin silti huomaavani hänen huoahtavan
helpoituksesta, mikä ei olisikaan ollut ihmeellistä, kun ajattelee
hänen yksityistä suhdettaan kukistettuun valtiaaseen. Mutta kun
ryhdyimme selittämään, miten karuille laitumille olimme joutuneet,
keskeytti hän meidät heti.
"Voi teitä typeriä miehiä, ette ole etsineet oikeasta paikasta.
Odotitte kai rahojen olevan valmiiksi levitettyinä teitä varten
ruokasalin pöydälle. Tulkaa minun kanssani."
Seurasimme häntä siihen huoneeseen, missä Carr lepäsi. Hän oli
valveilla, ja signorina meni kysymään hänen vointiaan. Sitten hän
jatkoi:
"Meidän täytyy hetkiseksi häiritä teitä, mr. Carr. Ettehän pahastu?"
"Täytyykö minun nousta vuoteestani?" kysyi Johnny.
"Eihän toki, niin kauan kuin minä olen täällä", vastasi signorina.
"Teidän on vain suljettava silmänne ja pysyttävä hiljaa; mutta me
aiheutamme hiukan melua."
Huoneessa oli pesukaappi, kuten odottaa sopikin. Tämä oli usein
käytettyä mallia: itse kaapin yläpuolella kohosi puolenkolmatta jalan
korkuinen korutiilillä päällystetty puusuojus, jonka oletettu tarkoitus
oli suojella seinäpapereita. En koskaan ole tavannut viattomamman
näköistä laitetta; se olisi sopinut naisen pukuhuoneeseen. Signorina
astui suojuksen luo ja työnsi sen hiljaa syrjään; se luisui uurretta
myöten! Sitten hän painoi takana olevaan seinään, josta palanen
pyörähti sivulle, paljastaen avaimenreiän.
"Hän on tietysti ottanut avaimen", sanoi tyttö. "Meidän täytyy murtaa
lukko. Onko kellään vasaraa?"
Työkaluja tuotiin, ja uurastaen signorinan johdolla me melkoisen työn
jälkeen pääsimme käsiksi siroon pieneen kassakaappiin joka oli muurattu
seinään. Säiliön ulkopintaan oli selvästi piirretty: "Murtovarkaalta
turvassa". Mutta meitä ei röykyttämisen melu peloittanut, joten sen
sisältö ei ollut meiltä turvassa kymmentä minuuttia enempää.
Avattuna se tarjosi katseillemme kultakaivoksen! Siinä oli rahassa ja
arvopapereissa puoli miljoonaa dollaria!
Katsahdimme toisiimme hymyillen. "Murheellinen paljastus", huomautin
minä.
"Sitä vanhaa kettua!" sanoi eversti.
Eipä ihme, että satamatyöt alkuasteellaan osoittautuivat
tuottamattomiksi. Presidentin oli täytynyt pidättää niitä hyvin
alkeellisella asteella.
"Mitä te siellä puuhaattekaan, hyvät ihmiset?" huusi Carr.
"Selvää murtovarkautta, veikkonen", vastasin minä, "ja saalis on jo
kynsissämme".
"Mitä nyt aiotte tehdä?" kysyin sitten everstiltä.
"Senhän arvaattekin, mr. Martin", ehätti Signorina. "Hän antaa teille
rahanne ja jakaa loput uskollisen ystävänsä Christina Nugentin kanssa."
"Niinpä kai", virkkoi eversti. "Mutta mielestäni te, mr. Martin,
vedätte tässä aimo apajan."
"Hyvä eversti", huomautin minä, "kauppa on kauppa, ja mitäpä olisitte
voinut ilman minun rahojani?"
Eversti ei sanonut enää mitään, vaan ojensi minulle rahat, mikä minusta
olikin paljoa mieluisampaa. Otin nuo 320,000 dollaria lausuen:
"Nyt voin rehellisenä miehenä katsoa maailmaa silmiin."
Signorina nauroi.
"_Minä_ iloitsen etupäässä Jones-paran tähden", sanoi hän. "Se
kirvoittaa kuorman hänen sydämeltään."
Eversti jakoi jäännöksen kahtia, työntäen toisen kasan signorinalle.
Tämä otti sen iloisesti ja virkkoi:
"Nyt käytänkin puolet velakkeistani käherryspapereiksi, ja toivoakseni
teidän miksi sitä sanottekaan? — väliaikainen hallituksenne lunastaa
loputkin. Muistattehan huvilan?"
"Sen kyllä pian saatte", vastasi eversti kärsimättömästi. "Te kaksi
ette näy luulevan mitään muuta tekemistä jääneenkään kuin korvauksenne'
turvaamisen Unohdatte että meidän on varmennettava asemamme."
"Aivan oikein. Everstin hallitusta on tuettava", lausuin minä.
Signorina ei oivaltanut viittaustani. Hän haukotteli ja sanoi:
"No niin, minä siis lähden. Saatte luottaa uskollisuuteeni, teidän
ylhäisyytenne."
Kumartaen everstille astui hän ovelle. Avatessani sen hänelle kuiskasi
hän: "Hirvittävä vanha karhu! Käyhän katsomassa, Jack." Ja niin poistui
hän dollareineen.
Minä palasin ja istuuduin vastapäätä everstiä.
"Ihmettelenpä, miten hän tiesi tuon salaisuuden", huomautin.
"Whittingham oli kai ollut kylliksi hupsu kertoakseen siitä hänelle",
murahti eversti ikäänkuin haluttomana puhumaan tästä seikasta.
Sitten kävimme käsiksi asioihin. Tämä vaatimaton kertomus ei
ole tarkoitettu miksikään Aureata-maan historiaksi, enkä tahdo
väsyttää lukijoitani kertomalla keskustelustamme. Pääsimme vihdoin
yksimielisyyteen siitä, että presidentin paon tähden oli asema vielä
niin häilyväinen, jotta oli välttämätöntä toistaiseksi lakkauttaa
perustuslaillisen hallituksen tavalliset muodot. Kamarilla ei nykyisin
ollut istuntokautta, ja tämä suuresti helpoitti sellaista menettelyä.
Eversti oli julistettava presidentiksi, ja sotalain nojalla piti hänen
ottaa muutamiksi viikoiksi ylin valta käsiinsä, kunnes ehtisimme
silmäillä ympärillemme. Katsoimme parhaaksi, että minun nimeni ei
esiintyisi julkisuudessa, mutta suostuin hänen valvontansa alaisena
hoitamaan kaikki raha-asioita koskevat kysymykset.
"Me emme voi maksaa todellisen velan korkoa", virkkoi eversti.
"Emme kyllä", myönsin minä; "teidän tulee julkaista sellainen
tiedonanto, että kenraali Whittinghamin väärinkäytösten vuoksi täytyy
maksut toistaiseksi lakkauttaa. Luvatkaa, että kaikki järjestetään
myöhemmin."
"Hyvä niin", sanoi hän. "Ja nyt minun täytyy mennä katsomaan noita
upseereja. Minun on pidettävä heitä hyvällä tuulella, ja miehistöä
myöskin. Annan heille vielä toiset kymmenentuhatta."
"Jalomielinen sankari!" sanoin minä. "Ja minä lähden toimittamaan nämä
rahat takaisin isännilleni."
Kello oli kaksitoista, kun lähdin Kultaisesta talosta, verkalleen
astellen alas Vapaudenkatua. Suurempi osa sotaväkeä oli jo siirretty
pois, mutta jokunen komppania piti vielä vartiota Piazzalla.
Tavallisia arkitehtäviä hommailtiin sekavan kiihtymyksen kuhinassa,
ja ilmestymisen! herättämästä mielenkiinnosta huomasin, että osuuteni
yön tapahtumiin oli ainakin jossain määrin tullut tietoon. Virallinen
lehti oli julkaissut erityisnumeron, jossa se tervehti vapauden
koittoa, ja ylistellessään McGregoria maasta taivaaseen antoi se
myös lämpimän kiitoslauselman "sille jalolle englantilaiselle, joka
synnynnäisellä vapaudenrakkaudella oli ottanut kantaakseen Aureata-maan
synnytystuskain kuorman". Vertaus oli minusta soveltumaton, mutta teki
terveellisen vaikutuksen; ja kun lopuksi näin kaksi poliisikonstaapelia
mukiloimassa päihtynyttä miestä, koska tämä oli hurrannut kukistuneelle
hallitukselle, saatoin pankkiin kääntyessäni lausua itsekseni:
"Järjestys vallitsee Warsovassa".
Kuin yhteisestä sopimuksesta oli kaikki liike-elämä pysähtynyt
täksi kohtalokkaaksi päiväksi, ja minä tapasin Jonesin istumassa
jouten ja rauhattomana. Selitin hänelle asiain tilan, esittäen millä
tavoin presidentin häpeällinen juoni oli pakoittanut minut pankin
etuja valvoakseni ottamaan enemmän tai vähemmän välittömästi osaa
vallankumoukseen. Oli liikuttavaa kuulla hänen voivottelevan uskomansa
miehen konnuutta, ja hän siunasi minua hartaasti, näyttäessäni hänelle
rahat, ja tarjoutui heti kirjoittamaan johtokunnalle täydellisen
selostuksen asiasta.
"Niiden velvollisuutena on myöntää teille erityinen lahjapalkkio, sir",
sanoi hän.
"Enpä tiedä, Jones", vastasin minä; "pelkäänpä, että minua vastaan
on ilmennyt eräänlaista ennakkoluuloisuutta päämajassa. Mutta joka
tapauksessa olen päättänyt uhrata kaiken omakohtaisen hyödyn mitä
menettelystäni saattaisi minulle koitua. Presidentti McGregor on
valaissut minulle, että jos kenraali Whittinghamin juonet tulisivat
yleisesti tunnetuiksi, ne aiheettomastikin vahingoittaisivat Aureatan
luottoa, ja hän pyysi minua olemaan julkaisematta yksityiskohtia.
Tällaisissa asioissa, Jones, emme saa antaa pelkkien itsekkäiden
vaikuttimien johtaa toimintaamme."
"Jumala varjelkoon, sir!" huudahti Jones hyvin liikutettuna.
"Olen siis päättänyt tyytyä tekemään vain yksityisen ilmoituksen
johtajille; heidän asiakseen jääköön, missä määrin he uskovat sen
myöskin osakkaille. Suurelle yleisölle en virka sanaakaan jälkimäisestä
lainasta, ja te minun mielikseni tietenkin käsittelette näitä rahoja
vain tavallisten sijoitusten perimisen tuloksena, Äskeiset selkkaukset
riittävät hyvin selittämään, miksi niin suuri summa on vaadittu
takaisin pankin käyttövaroiksi."
"En oikein käsitä, miten tämän seikan järjestäisin."
"Oh, te olette rasittunut", sanoin. "Jättäkää se minun huolekseni,
Jones."
Ja tämän minä sainkin hänet tekemään. Hän tosiaan tunsi niin suurta
helpoitusta, nähdessään rahat saaduiksi takaisin, että hänen kanssaan
oli helppo tulla toimeen, ja jos hän epäilikin jotain, herätti nykyinen
korkea asemani hänessä pelonsekaista kunnioitusta. Hän näkyi unohtavan,
mitä minä itse en voinut unohtaa, — nimittäin että presidentin hallussa
epäilemättä yhä oli tuo turmiota uhkaava sähkösanoma!
Puolipäivällisen jälkeen muistin lupaukseni signorinalle, ja ottaen
hattuni olin juuri jättämäisilläni jäähyväiset liikeasioille, kun Jones
sanoi:
"Teille tuli juuri äsken kirje, sir. Pieni poika toi sen ollessanne
puolisella."
Hän ojensi sen minulle — pienen, likaisen kirjekuoren, johon oli
osote töherretty kankeasti. Avasin sen huolettomasti, mutta säpsähdin
hämmästyneenä, nähdessäni presidentin käsialan. Kirjelappu oli päivätty
"lauantaina Songstress-purressa" ja kuului näin:
"Hyvä mr. Martin! — Minun täytyy tunnustaa, että olen pitänyt
rohkeuttanne ja kykyjänne liian huonossa arvossa. Jos tahdotte jättää
ne minun käytettävikseni nyt, niin otan vastaan suostumuksenne.
Muussa tapauksessa on minun viitattava julkiseen kuulutukseeni. Joka
tapauksessa saattaa Teille olla hyödyllistä tietää, että McGregor
aikoo naida signorina Nugentin. Pelkään että palatessani henkenne
säästäminen tuskin soveltuu velvollisuuksiini yhteiskuntaa kohtaan
(ellette vastaanota nykyistä tarjoustani), mutta mielihyvällä aina
muistelen tuttavuuttanne. Sallikaa minun tunnustaa, että olen harvoin
tavannut miestä, jolla on sellaiset luontaiset lahjat raha-asioihin
ja politiikkaan. Lasken ensi yöksi ankkurini viiden penikulman päähän
Whittinghamista (tiedänhän, että teillä ei ole laivoja), ja jos
yhdytte minuun, on kaikki hyvin. Ellette sitä tee, pidän päätöstänne
peruuttamattomana. — Uskokaa, mr. Martin, vilpittömään kunnioitukseeni.
Marcus W. Whittingham,
Aureatan tasavallan presidentti."
Joku on aivan oikein huomauttanut, että on mieluisaa _laudari a laudato
viro_ [saada kiitosta kiitetyltä mieheltä], ja niinpä presidentinkin
ylistyspuhe hiveli minun mieltäni. Mutta minä en nähnyt mitään
mahdollisuuksia yhtyäkseni häneen. Rahoista hän ei maininnut mitään,
mutta tiesin hyvin, että niiden palauttamisen olisi täytynyt olla
liittomme ehtona. Sitäpaitsi olin varma, että hänkin aikoi naida
signorinan, ja jos minulla täytyi olla kilpakosija paikalla, valitsin
siksi mieluummin McGregorin. Lopuksi ajattelin, että tavallinen
kunniantuntokin pakoitti minut pysymään puolueelleni uskollisena.
En kuitenkaan kertonut kirjeestä McGregorille, vaan lähetin hänelle
ainoastaan pari riviä, ilmoittaen kuulleeni "Songstressin" luovailevan
muutaman penikulman päässä rannikolla, joten hänen tuli olla varuillaan.
Tämän tehtyäni panin täytäntöön keskeytetyn aikeeni ja läksin
signorinaa tervehtimään. Kun minut ohjattiin sisälle, tuli tämä
ystävällisesti hymyillen vastaani.
"Olen saanut kirjeen presidentiltä", alotin minä
"Niin", lausui tyttö, "hän ilmoitti kirjoittaneensa sinulle."
"Mitä! Oletko sinäkin saanut tietoja häneltä?"
"Kyllä, vain muutaman rivin. Hän on jokseenkin vihoissaan minulle."
"Sen arvaan. Haluaisitko nähdä kirjeeni?"
"No, kyllä", vastasi hän huolettomasti.
Luettuaan sen kysyi hän:
"No, aiotko siirtyä hänen puolelleen — jättää minut?"
"Miten saatat sellaista kysyä? Sällitkö minun lukea oman kirjeesi,
Christina?"
"En, Jack", vastasi hän matkien kiihkeätä äänensävyäni. "Voin varastaa
presidentin säästöt, mutta pidän kunniassa hänen luottamustaan."
"Näitkö, mitä hän kirjoittaa minulle McGregorista?"
"Kyllä", vastasi signorina. "Tiedäthän, että se ei ole minulle uutta.
Mutta on omituinen sattuma, että eversti on juuri itse käynyt täällä
kertomassa minulle samaa. Everstin kosimistapa ei ole sievää — ei
läheskään niin sievää kuin sinun, Jack."
Täten rohkaistuna istuuduin hänen viereensä. Luullakseni tartuin hänen
käteensä.
"Ethän sinä rakasta häntä?"
"En laisinkaan", vastasi hän.
Pyydän saada olla kertomatta, miten tarjosin sydämeni signorinalle.
Olin järjettömyyteen asti kiihtynyt, mutta hän ei näyttänyt panevan
sitä pahakseen.
"Pidän sinusta hyvin paljon, Jack", lausui hän, "ja teit hyvin
ystävällisesti ryhtyessäsi vallankumoukseen minun tähteni. Tapahtuihan
se minun tähteni, Jack?"
"Tietysti, rakkaani", vastasin kerkeästi.
"Mutta tiedätkös, Jack, me emme mielestäni ole paljoakaan paremmassa
asemassa. Tavallaan ovat asiat pahemmallakin kannalla. Presidentti ei
tahtonut sallia kenenkään muun naida minua, mutta hän ei ollut niin
omavaltainen kuin eversti. Eversti vakuuttaa naivansa minut viikon
kuluttua tästä päivästä!"
"Saammepa nähdä", sanoin minä karmeasti.
"Uusi vallankumousko, Jack?" kysyi signorina.
"Älä ivaile", lausuin pahantuulisesti.
"Poika-parka! Mikäpä meille ihanteellisille rakastavaisille tulee
eteen?"
"En usko olevasi ollenkaan tosissasi."
"Kyllä, Jack, minä olen — nyt." Sitten hän jatkoi jonkunlaisella
leikkisällä säälillä: "Kas minun raivostunutta, mustasukkaista,
murtunutta Jackiani!"
Suljin hänet syliini ja suutelin häntä, kuiskaten kiihkeästi:
"Pysythän uskollisena minulle, armas?"
"Päästä minut", sanoi hän. Viskauduttuani takaisin tuolille hän sitten
kumartui ylitseni, lausuen: "Tämä on ihanaa niin kauan kuin sitä
kestää; älä anna mielesi murtua, jos se loppuu."
"Jos rakastat minua, niin mikset lähde kanssani pois tästä kehnouden
kuilusta?"
"Pakenisinko kanssasi?" kysyi hän teeskentelemättömän hämmästyneenä.
"Luuletko olevamme sellaista väkeä, jolle soveltuu haaveellinen
karkaaminen? Minä olen hyvin maailmallinen. Samoin olet sinäkin,
rakas Jack — miellyttävästi maailmallinen, mutta pelkkä maailman orja
kuitenkin."
Tässä huomautuksessa oli paljon totta. Emme olleet ihannepari mökissä
kuherrellaksemme.
"Niin", virkahdin, "minulla ei ole rahaa."
"Minulla on hiukan, vaan ei paljoa. Olen maksellut velkojani", hän
lisäsi ylpeästi.
"Minä en ole sitäkään tehnyt. Eikä minussa ole oikein miestä
puhaltamaan noita kolmeasataatuhatta dollariakaan."
"Meidän täytyy odottaa, Jack. Mutta yhden asian lupaan. En ikinä mene
naimisiin everstin kanssa. Jos ainoaksi keinoksi jää tosiaan pako, niin
me karkaamme yhdessä."
"Entä Whittingham?"
Kerrankin näytti signorina vakavalta.
"Sinä tunnet hänet", hän sanoi. "Ajattele, mitä hän sinulla teetti — ja
sinä et ole heikko mies, muutoin en sinusta pitäisikään. Jack, sinun on
pidettävä hänet loitolla minusta."
Hän oli aivan kuohuksissaan, ja oli uusi todiste presidentin voimasta,
että hänellä saattoi olla niin merkillinen vaikutusvalta sellaiseen
luonteeseen. Kiihkeästi halusin kysyä häneltä enemmän hänen suhteestaan
presidenttiin, mutta sitä en voinut tehdä nyt kun hän oli tuskassa. Ja
rauhoitettuani hänet hän päättäväisesti kieltäytyi palaamasta tähän
asiaan.
"Ei, mene pois nyt", sanoi hän. "Koeta keksiä keinoja molempien
presidenttiemme pelin sotkemiseksi. Ja mitä tapahtuneekin, Jack, olen
joka tapauksessa hankkinut sinulle takaisin rahasi, tehnyt sinulle
jotakin hyvää. Älä siis minua tuomitse. En suurestikaan pelkää
sydämesi murtuvan. Toden totta, Jack, me emme kumpikaan ole kilttejä
nuoria ihmisiä. Ei, ei, tyynny ja mene nyt kotiisi. Sinulla on paljon
hyödyllistä hommattavaa ajatustesi kääntämiseksi muuhun."
Suostuin vihdoin lähtemään ja kävelin pois, tuntien kiusallisen
asemamme melkoisesti häiritsevän onneani. Ilmeisesti oli McGregorilla
tosi mielessä, ja tällä hetkellä McGregor oli kaikkivoipa. Jos hän
pysyi ohjaksissa, menettäisin minä armaani. Jos entinen presidentti
palaisi, uhkaisi minua vieläkin pahempi kohtalo. Jos olisikin
mahdollista viedä pois signorina, mitä suuresti epäilin, niin minne
sitten menisimme? Ja tulisiko hän mukaani?
En ylipäätään luullut, että hän tulisi.
KAHDESTOISTA luku.
Kahden tulen välissä.
Monista kiusoistani huolimatta nukuin tämän vaiherikkaan päivän jälkeen
yöni kunnollisesti ensi kerran kokonaiseen viikkoon. Tarpeettoman
ylimielisesti vakuuttaen sellaista varokeinoa halveksivansa epäsi
eversti isänmaallisen tarjoukseni pitää silmällä kaupunkia, ja
senvuoksi minä kevyen illallisen nautittuani ja mietteissäni
poltettuani piipullisen tupakkaa menin levolle kello yhdeltätoista,
koska tunsin itseni perin raukeaksi. Minulla oli mielestäni jonkun
verran syytä onnitellakin itseäni, sillä vaikka vaikeuteni nytkin
olivat melkoiset, oli asemani kieltämättä toivorikkaampi kuin ennen
vallankumousta. Nyt olin päättänyt toimittaa rahani turvallisesti pois
maasta, ja toisessa suuressa asiassani taasen toivoin vielä lyöväni
laudalta McGregorin.
Valjetessaan toi seuraava päivä kuitenkin uusia huolia. Minut herätti
hyvin varhain itse eversti pistäytymällä puheilleni. Hän toi kovin
hälyttäviä tietoja. Yöllä oli kaikki meidän julistuksemme revitty pois
tai töherretty täyteen herjauksia; niiden päällä tai vieressä riippui
nyt lukuisia suurennettuja jäljennöksiä presidentin loukkaavasta
kuulutuksesta. Miten ja kenen toimesta tämä kiihoitus oli pantu alkuun,
sitä emme kyenneet arvaamaan, sillä sekä upseerit että sotamiehet
vakuuttivat valppauttaan. Aivan Piazzan keskelle oli presidentin
muistopatsaan jalustaan kiinnitetty mahdottoman suuri paperi, johon oli
piirretty: "_Muistakaa vuotta 1871! Kuolema kavaltajille_!"
"Miten on tuo kaikki voinut tapahtua, elleivät sotamiehet ole olleet
juonessa?" kysyi eversti synkkänä. "Olen lähettänyt nuo kaksi
komppaniaa takaisin kasarmiin ja komentanut toisia sijalle. Mutta mistä
tiedän, ovatko he sen parempia? Tapasin de Chairin juuri äsken ja
kysyin häneltä armeijan mielialaa. Se pikku vintiö irvisti ja sanoi:
'Ah, _mon president_, olisi parempi, jos kunnon sotilaat saisivat vähän
enemmän rahaa'."
"Niin kai", lausuin minä; "mutta teillä ei ole enää paljoakaan
jäljellä".
"Mitä minulla on, sen aion jo pitää", vastasi eversti. "Jos tämä homma
menee myttyyn, en tahdo tulla potkituksi nälkiintymään. Sanonpa teille,
Martin, teidän täytyy antaa minulle takaisin osa siitä rahasummastanne."
Tämän pyynnön häikäilemättömyys tyrmistytti minut. Olin juuri vetämässä
toista housunlahetta jalkaani (sillä vuoteessa lojuminen ei ollut
hauskaa tuon ison otuksen siinä edessä reuhatessa) ja pysähdyin koipi
koholla tuijottamaan häneen.
"No, mikä tuli? Miksi pitäisi teidän saada tanssia tiehenne koko
saaliin kanssa?" kysyi hän.
Miehen puutteellisuus alkeellisimmissa siveellisyyskäsitteissä teki
hänet inhoittavaksi. Eikö hän varsin hyvin tiennyt, että rahat
eivät olleet minun? Enkö ollut antanut hänelle apuani juuri sillä
nimenomaisella ehdolla, että saisin nuo rahat maksaakseni takaisin
pankille? Päätin pukeutumiseni ja vastasin sitten:
"En anna penniäkään, eversti, en jumaliste penniäkään! Sopimuksemme
mukaan ne rahat kuuluivat minulle; muussa tapauksessa en olisi
vallankumoukseenne edes pihdeillä kajonnut."
Hän näytti hyvin raivostuneelta ja mutisi jotain partaansa.
"Olettepa jo korskealla tuulella", sanoi hän sitten.
"En suostu varastamaan teidän mieliksenne", vastasin minä.
"Aina ette ole ollut yhtä tunnontarkka", — härnäsi hän.
Tästä loukkauksesta välittämättä toistin päätökseni.
"Kuulkaahan, Martin", sanoi hän siihen, "annan teille vuorokauden
miettimisajan; neuvon teitä siksi muuttamaan mielenne. En halua
riidellä, mutta osan noista rahoista minä aion saada."
Hän oli ilmeisesti oppinut valtiotaitoa edeltäjänsä koulussa!
"Kaksikymmentäneljä tuntia on aikaa sekin", ajattelin, ja päätin
koettaa käärmeen viekkautta.
"_All right_, eversti, minä tuumin asiaa. En sellaiseen tietenkään
mielelläni suostu, mutta olemmehan astuneet samaan ruuheen ja yhdessä
meidän on soudettava. Odottakaamme miltä tilanne näyttää huomenaamulla."
"On toinenkin seikka, josta aioin puhua kanssanne", jatkoi hän.
Olin nyt täysissä pukimissa; kutsuin hänet toiseen huoneeseen, johon
aamiaispöytä oli katettu, tarjosin hänelle kupin kahvia (jota suureksi
ansiokseni en myrkyttänyt) ja kävin käsiksi omaan eineeseeni.
"Antakaa kuulua", sanoin lyhyeen.
"Varmaankin tiedätte, että aion mennä naimisiin?" virkkoi hän.
"Ei, en ole kuullut", vastasin yrittäen olla kokonaan kiintynyt munan
kuorimiseen. "Hieman hoppuinen aika naimapuuhiin, eikö olekin? Kuka hän
on?"
Hän naurahti raskaasti.
"Älkää huoliko näytellä noin peräti osatonta; luullakseni voitte sen
hyvinkin arvata?"
"Ehkä madame Devarges?" lausuin huolettomasti. "Sopiva liitto,
jokseenkin teidän ikäisenne —"
"Älkää hitossa yritelkö sukkeluuksianne!" huudahti eversti. "Tiedätte
yhtä hyvin kuin minäkin, että se on signorina?"
"Niinkö?" vastasin. "No no, kyllähän otaksuinkin olleenne häneen
hieman erityisemmin kiintynyt. Ja hän on suostunut tekemään teidät
onnelliseksi?"
Olin utelias näkemään, mitä hän vastaisi. Tiesin hänet suureksi
valehtelijaksi, mutta uskon hänen puhuneen totta tässä tilaisuudessa,
kun hän vastasi:
"Sanoo, että hän ei koskaan ole välittänyt rahtuakaan kenestäkään
muusta?"
Ooh, signorina!
"Eikö edes Whittinghamista?" kysäisin häijysti.
"Hän vihaa sitä vanhaa lurjusta!" vastasi eversti. "Yhteen aikaan
luulin hänen pitävän teistä, Martin, mutta hän nauroi koko ajatukselle.
Olen hyvilläni siitä, sillä muutoin olisimme joutuneet rettelöön."
Hymyilin hiukan äitelästi ja kätkien kasvoni kahvikupin taa.
Laskiessani sen kädestäni kysyin:
"Ja milloin häät vietetään?"
"Ensi lauantaina?"
"Niinkö pian?"
"Niin", vastasi hän. "Meidän keskemme sanottuna, Martin, tyttö on
hyvinkin halukas kiirehtimään?"
Tämä jo ellotti liiaksi. Mutta minä en tiennyt, pettikö eversti
minua vai oliko signorina pettänyt häntä — luultavasti oli siinä osa
kumpaakin. Käsitin kuitenkin selvästi, että eversti tällä kömpelöllä
pelillään tarkoitti hätistää minut pois metsästysmailtaan, sillä
tietysti olivat toiveeni hänelle tunnetut, samoin kuin hän luultavasti
tiesi, että olin signorinan tunteissa saavuttanut jotakin menestystä, —
enkä kai nytkään suuresti eksyttänyt häntä. Mutta minä tahdoin välttää
suoranaista kiistaa, voittaakseni aikaa.
"Minun pitää käydä onnittelemassa häntä", sanoin.
Eversti ei kernaasti voinut sanoa vastaan, mutta hän ei pitänyt siitä.
"Hm, Christina sanoi olevansa kovin kiireissään, mutta kaiketi hän voi
ottaa teidät vastaan muutamiksi minuuteiksi?"
"Kyllä kai", toistin kuivasti.
"Minun täytyy nyt lähteä. On oltava liikkeellä pitkin päivää
yrittämässä, enkö saa napatuksi noita hylkyjä, jotka hävittivät
julistuksemme?"
"Ettekö siis aio ryhtyä mihinkään toimiin tänään?"
"Hallituksen järjestämiseenkö?" kysyi hän virnistäen. "En juuri vielä.
Odottakaa, kunnes olen saanut signorinan ja rahat, ja sitten alamme
tuumia niistä asioista. Ajatelkaa te nyt niitä rahoja, veikkonen!"
Suureksi huojennuksekseni hän sitten läksi, ja hänen poistuessaan
minä vannoin, että hän ei koskaan saisi signorinaa sen paremmin kuin
rahojakaan. Vuorokauden kuluessa _oli minun keksittävä keino hänen
ehkäisemisekseen_.
"Hiukan aikaista mennä vierailulle", ajattelin, "mutta minun täytyy
tavata signorina."
Matkallani tapasin useita henkilöitä ja kuulin yhtä ja toista
mielenkiintoista. Ensiksikään ei ollut tavattu jälkeäkään don
Antoniosta eikä hänen tyttärestään; huhu tiesi heidän menneen purteen
yhdessä presidentin ja tämän uskollisen lääkärin kera. Toiseksi, Johnny
Carr lepäsi yhä vuoteessaan Kultaisessa talossa (tämän kuulin madame
Devargesilta, joka oli ollut häntä katsomassa); mutta hänen miehensä
olivat hävinneet, tehtyään ensin juhlallisen uskollisuudenvalan uudelle
hallitukselle. Kolmanneksi, sotaväki oli vastaanottanut everstin
äänettömänä ja synkin katsein, ja kaksi upseeria oli kadonnut teille
tietämättömille; nämä olivat molemmat ameriikkalaisia ja ainoat, joilla
oli taistelukuntoisuutta.
Asemassa ilmeni siis pahoja enteitä, ja minä aloin ajatella,
että minunkin olisi hyvä kadota, kunhan vain saisin rahani ja
rakastajattareni mukaani. Puolueuskollisuuden arvelukset oli everstin
röyhkeä käytös häivyttänyt, ja minä tunsin olevani valmis toteuttamaan
omia aikeitani millä keinoin hyvänsä. Oli jo ilmeistä, ettei McGregorin
kanssa voinut tulla toimeen hänen nykyisessä mielentilassaan ollessaan,
ja olin vakuutettu siitä, että minun oli paras poistua koko näyttämöltä
tai sen käydessä mahdottomaksi yrittää jotakin sopimusta entisen
presidentin kanssa. Tietysti kaikki kävisi sileästi, jos luovuttaisin
tälle sekä dollarit että naisen; samanlainen uhraus sovittaisi
McGregorin. Mutta sitä en tahtonut tehdä.
"Jommankumman tahdon pitää", tuumasin itsekseni koputtaessani Mon
Repos'n ovelle, "ja molemmat, jos mahdollista."
Signorina näytti tuskaantuneelta, hän näytti itkeneenkin.
"Tapasitko tätiäni tänne tullessasi?" kysäisi hän heti kun minut oli
osoitettu sisään.
"En", vastasin.
"Olen lähettänyt hänet pois", jatkoi hän. "Tämä hälinä peloittaa häntä,
ja senvuoksi hankin hänelle everstiltä matkaluvan (sillä tiedäthän,
että me emme saa luvatta liikahtaa minnekään nyt kun vapaus on päässyt
voitolle), vaimo-parka kaipaa ilmaston muutosta."
"Mihin hän matkustaa?" kysyin.
"Kotiin", vastasi signorina.
En tiennyt missä "koti" oli, mutta minä en koskaan kysele sellaista,
mitä ei ole aiottu tiedettäväkseni.
"Oletko jäänyt tänne yksin?"
"Olen. Tiedän että se ei ole sopivaa, mutta näetkös, Jack, minun
oli valittava joko huolenpito rahoistani tai maineeni varjeleminen.
Jälkimäinen on aina turvattu omassa tallessani, edellisestä en ollut
yhtä varma."
"Vai niin, olet siis jättänyt ne Mrs. Carringtonille?"
"Kaikki, paitsi viisituhatta dollaria."
"Tietääkö eversti siitä?"
"Hyväinen aika, eihän toki. Muutoin ei hän olisi sallinut tätini
lähteä."
"Sinä olet hyvin ymmärtäväinen", sanoin minä. "Soisinpa vain, että
minäkin olisin voinut lähettää rahani hänen kanssaan."
"Pelkään että rakas tätini olisi siitä paisunut kovin leveäksi", sanoi
signorina tirskuen.
"Niin, paljonhan on hallussani käteistä", vastasin pahoitellen. "Mutta
eivätkö ne keksi tätisi rahoja?"
"Eivät, jos he ovat säädyllisiä herrasmiehiä", vastasi signorina
hämärästi.
Nähtävästi ei sopinut kysellä tarkemmin. Enemmittä mutkitta ilmaisin
siis oman vaaranalaisen tilani ja everstin kerskaukset signorinasta
itsestään.
"Mikä lurjus se mies onkaan!" huudahti hän. "Tietysti olin hänelle
kohtelias, mutta minä en puhunut puoliakaan tuosta kaikesta. Ethän sitä
minusta uskonutkaan, Jack?"
Ei koskaan hyödytä heittäytyä epämieluisaksi ihmisille; sanoin siis,
etten ollut voinut alentua kuvittelemaan sellaista mahdolliseksi.
"Mutta mitä on tehtävä? Jos viivyn täällä huomiseen, ottaa hän rahat ja
voi leikata minulta kurkun poikki, mikäli yritän häntä vastustella."
"Niin, ja nai minut", säesti signorina. "Jack, meidän täytyy panna
toimeen vastavallankumous."
"En näe siitä mitään hyötyä", vastasin alakuloisesti. "Presidentti
ottaa rahat aivan yhtä varmasti ja kaiketi myös sinut samaten."
"Heistä kahdesta mieluummin valitsisin hänet. Älä nyt raivostu, Jack!
Minähän vain sanoin: _heistä kahdesta_. Mutta oletpa oikeassa; paljoa
ei meitä auttaisi kenraali Whittinghamin toimittaminen takaisin."
"Puhumattakaan siitä, että minä hyvin luultavasti saisin surmani
sellaisessa yrityksessä."
"Annahan, kun ajattelen", virkkoi signorina, rypistäen kulmakarvojaan.
"Saanko sytyttää savukkeen ja auttaa sinua?"
Hän nyökkäsi myöntymykseksi, ja minä jäin odottamaan hänen
mietiskelynsä tulosta.
Signorina istui kotvan ajatuksissaan ja tuskallisin ilmein. Minusta
kuitenkin näytti siltä, että hän pikemmin kamppaili ristiriitaisten
tunteiden kanssa kuin harkitsi toimintasuunnitelmaa. Kerran vilkaisi
hän minuun, mutta kääntyi sitten pois levottomin elein ja huoahtaen.
Poltin savukkeeni loppuun, ja viskattuani sen pois astuin ikkunan luo
katsahtamaan ulos. Seisottuani siinä hetkisen kuulin hänen kutsuvan
hellästi:
"Jack!"
Käännyin ja tulin hänen luokseen, polvistuen hänen eteensä ja tarttuen
hänen käsiinsä.
Hän katsoi harvinaisen totisena minua jokseenkin tiukasti silmiin ja
lausui:
"Jos sinun on valittava minun tai rahojen välillä, niin miten
päätätkään?"
Suutelin hänen kättänsä vastaukseksi.
"Jos rahat menetetään, niin eikö kaikki tule ilmi? Ja eikö sinua
silloin syytetä epärehellisyydestä?"
"Luultavasti", myönsin minä.
"Etkö välitä siitä?"
"Kyllä, välitän tietenkin. Ei kukaan pidä siitä, että häntä sanotaan
varkaaksi — varsinkaan jos asiassa on jotakin perää. Mutta sinun
menettämisesi koskisi minuun kipeämmin."
"Pidätkö minusta tosiaankin hyvin paljon, Jack? Ei, sinun ei
tarvitsekaan sitä sanoa. Luullakseni sinä pidät. Ja nyt minä kerron
sinulle salaisuuden. Ellet sinä olisi saapunut tänne, olisin nainut
kenraali Whittinghamin jo aikoja sitten. Jäin tänne sitä varten — niin,
niin, Jack, en minä ole mikään kiltti pikkutyttö, — ja hän kosi hyvin
pian senjälkeen kun sinä olit tullut. Silloin annoin hänelle rahanikin,
tiedäthän."
Kuuntelin tarkkaavaisesti. Muutamia seikkoja näytti olevan selviämässä.
"No niin", hän jatkoi, "sinä tiedät, mitä tapahtui. Sinä rakastuit
minuun — minä viettelin sinut siihen — ja sitten luullakseni rakastuin
itsekin hiukkasen sinuun. Joka tapauksessa ilmoitin presidentille,
etten juuri vielä menisi naimisiin hänen kanssaan. Joku aika myöhemmin
tarvitsin rahoja ja pyysin häntä antamaan minulle omani takaisin. Hän
kieltäytyi ehdottomasti; sinä tunnet hänen tyynen, vastustamattoman
sävynsä. Hän sanoi säilyttävänsä rahoja 'rouva Whittinghamia' varten.
Oi, minä olisin suonut voivani tappaa hänet! Mutta minä en uskaltanut
avoimesti riitaantua hänen kanssaan, ja häntä vastaan on sitäpaitsi
kovin vaikea taistella. Kinastelimme alituiseen, hän ei suostunut
millään ehdolla luovuttamaan takaisin rahoja, ja minä vakuutin
etten naisi häntä, ellen ensin saisi niitä, enkä sittenkään, jos en
itse tahtoisi. Vihapäissään hän vannoi, että naisin hänet saamatta
penniäkään, ja tällä tavoin kului aika. Mutta sinua ei hän ollenkaan
epäillyt, Jack, ennenkuin vasta viimeiseltä. Sitten saimme tietoomme
tuon velkajutun, ja jokseenkin samaan aikaan huomasin hänen vihdoinkin
vainuavan jotakin meidän kahden tunteista. Juuri päivää ennen kuin
eversti ja minä tulimme pankkiin sinua tapaamaan hän saattoi minut
epätoivoon. Seisoen edessäni tässä huoneessa lausui hän: 'Christina,
olen tulemassa vanhaksi. En odota kauemmin. Minä luulen, että olet
rakastunut nuoreen Martiniin.' Sitten hän pyysi anteeksi suoraa
puhettaan, sillä hän esiintyy muuten aina säveästi. Ja minä uhmasin
häntä. Ja sitten — arvaappas, Jack, mitä hän sitten teki?"
Ponnahdin raivoissani tuolilta.
"Mitä?" huudahdin.
"Hän nauroi!" lausui signorina traagillisen kolkosti. "Sitä en voinut
sietää, ja niin yhdyin everstiin kukistaakseni hänet. Ah, hänen ei
olisi pitänyt nauraa minulle."
Ja tosiaankin hän näytti tällä hetkellä vaaralliselta olennolta siten
kohdeltavaksi.
"Tiesin mitä ei kukaan muu tiennyt ja kykenin vaikuttamaan häneen
tavalla, jolla ei kukaan muu kyennyt, ja minä sain kostoni. Mutta
nythän se kaikki raukeaa tyhjiin."
Ja hän lyyhistyi nyyhkyttäen tuolille.
Toipuen hän sitten viittasi minua olemaan hiljaa ja jatkoi:
"Ajattelet ehkä, että pidettyäni niin kauan puoliani presidenttiä
vastaan, minulla ei ole syytä peljätä everstiä. Mutta sen asian laita
on toinen. Presidentti on häikäilemätön, mutta hän on herrasmies —
naisia kohtaan. Tarkoitan että hän ei koskaan —"
Hän pysähtyi.
"Mutta McGregor?" kysyin käheänä kuiskauksena.
Hän painoi päänsä olkaani vasten.
"En rohkene jäädä tänne hänen kanssaan, Jack", kuiskasi hän. "Ellet
voi viedä minua pois, täytyy minun paeta presidentin luo. Siellä olen
ainakin turvassa."
"Sitä kirottua roistoa!" murahdin minä — en tarkoittaen presidenttiä,
vaan hänen seuraajaansa. "Minä ammun hänet."
"Ei, ei, Jack!" huudahti hän. "Sinun on oltava tyyni ja varovainen.
Mutta tänä iltana täytyy minun lähteä — tänä iltana, Jack, joko sinun
kanssasi tai presidentin luo."
"Rakkaani, sinä tulet minun kanssani!" lausuin minä.
"Minne sitten?"
"Oh, pois täältä, jonnekin."
"Mitenkä pääsemme pakenemaan?"
"No, istuhan nyt, rakkaani ja koeta olla itkemättä — se murtaa
sydämeni. Minä tahdon nyt vuorostani miettiä."
Kannoin hänet sohvalle, ja hän jäi hiljaa lepäämään, mutta katse
tähdättynä minuun. Olin vimmoissani McGregorille, mutta kun en voinut
suoda itselleni suuttumukseni valloilleenpääsemisen ylellisyyttä,
pinnistin kaikki sielunvoimani keksiäkseni pakokeinon. Vihdoin luulin
onnistuneeni.
Signorina huomasi sen silmieni välähdyksestä. Hän hypähti ylös ja tuli
luokseni.
"Oletko keksinyt?" huudahti hän.
"Luulen niin — kunhan vain tahdot uskoa itsesi minun haltuuni ja olet
valmis viettämään epämukavan yön."
"Jatka."
"Tiedät, että minulla on pieni höyryvene? Tulee pimeä yö. Jos vain
pääsemme alukseen ja saamme parin tunnin ennätyksen, niin silloin ei
kukaan enää ehdi kintereillemme. Vene on nopeakulkuinen, ja täältä on
vain viisikymmentä penikulmaa turvapaikkaan vieraalle rannikolle. Sinne
saavun kerjäläisenä!"
"En välitä siitä, Jack", sanoi hän. "Minulla on viisituhatta
dollariani, ja täti tuo meille loput. Mutta miten pääsemme alukseen?
Sitäpaitsi, voi, Jack! presidentti vaanii rannikolla 'Songstressillaan'
joka yö, ja niillähän on höyryä — mr. Carr oli juuri laitattanut
purteensa avuksi höyrypannun."
"Vai niin", sanoin minä, "siitä en tiennytkään. Kuulehan, Christina,
suo kysymykseni anteeksi, mutta onko sinulla mahdollisuutta
kirjevaihtoon presidentin kanssa?"
"On", vastasi hän silmänräpäyksen epäröityään.
"Ja uskooko hän, mitä hänelle kirjoitat?"
"Enpä tiedä. Ehkä, ja ehkä ei. Hän luultavasti toimii niinkuin ei hän
uskoisi."
"No niin, meidän täytyy uskaltaa", sanoin. "Ainakin on parempi joutua
hänen valtaansa kuin jäädä tänne. Teimme vallankumouksemme ehkä liian
hätäisesti."
Esitin suunnitelmani signorinalle laisinkaan peittelemättä sen
vaikeuksia ja vaarojakin. Mitä hän lieneekin ajatellut ennen ja
jälkeen, tällä hetkellä hän joko oli niin peloissaan everstin suhteen
tai niin hullaantunut minuun, että hän vähäksyi vaikeuksia ja nauroi
vaaroille huomauttaen, että vaikka epäonnistuminen tuottaisikin häpeää,
ei se oleellisesti voisi tehdä asemaamme pahemmaksi. Jos taasen
onnistuisimme —
Menestyksen ajatus nostatti autuaallisen haaveen, jonka onnesta
nautimme jonkun minuutin; sitten meitä varoitti kello kahdellatoista
lyönnillään, ja me palasimme todellisuuteen.
"Aiotko ottaa rahoista mitään mukaasi?" kysyi signorina.
"En luule", vastasin. "Vaara lisääntyisi suuresti, jos minut nähtäisiin
pankin tienoilla; tiedäthän, että hänellä on vakoojia kaikkialla. Ja
mitäpä se hyödyttäisikään? En voisi niitä pitää, enkä halua antautua
uusiin vaaroihin vain pelastaakseni pankkia tappioilta. Pankin
puolelta ei minua ole kohdeltu kovinkaan hyvin. Aion turvautua sinun
vieraanvaraisuuteesi, kunnes saan aikaa katsella ympärilleni."
"Tulenko noutamaan sinua?" kysyin järjestettyämme muut yksityiskohdat.
"Se tuskin sopii", vastasi hän. "Epäilen everstin lahjoneen erään
palvelijoistani. Yksinäni voin kyllä pujahtaa ulos, mutta vaikeampi
olisi välttää huomiota, jos sinä olisit mukana. Tapaan sinut
Vapaudenkadun alipäässä."
"Täsmälleen kello kaksi aamuyöstä, ole hyvä. Älä tule Piazzan kautta ja
Vapaudenkatua pitkin. Kaarra ajelutietä myöten." (Tämä oli eräänlainen
kaupunkia kiertävä lehtokuja, jolla ylhäisön oli tapana ajella ja
ratsastaa). "Pankin ympärillä lienee silloin jo vilkas kuhina, niin
että sinua ei kukaan huomaa. Onko sinulla revolveria?"
"On."
"Hyvä. Varo ampumasta ketään, ellei se käy välttämättömäksi; mutta jos
haavoitat jotakuta, älä jätä häntä virumaan tuskiinsa. Nyt lähden",
jatkoin; "iltapäiväksi kotiin. Jos jotain selkkausta ilmenee, lähetä
ajopelisi katua pitkin ja anna niiden pysähtyä maustinkauppiaan
myymälän edustalle. Se on minulle merkkinä", ehdotin lopuksi.
Signorinasta tämä oli hyvä tuuma, ja me erosimme hellästi.