YHDESTOISTA LUKU.

Saalista jakamassa.

Kun lukuhalun sanotaan levinneen kaikkiin kansankerroksiin, voinen

toivoa, että jokunen niistä, jotka silmäilevät tätä kertomusta, kykenee

omasta kokemuksestaan ymmärtämään sen henkilön tunteet, joka ensi

kertaa näkee palkinnon luvatuksi kiinniottamisestaan. Tosin ei meidän

järjestysvaltamme tapana ole jäljitellä presidentin verhoamatonta

raakuutta ninenomaan lisäämällä "elävänä tai kuolleena", mutta tiedän

lain hätätilassa jättävän tämänkin vaihtoehdon oikeudenpalvelijoille.

En häpeä tunnustaa, että sydäntäni melkolailla hypähdytti hänen

ylhäisyytensä lähtölaukaus, ja huomasinpa itse everstinkin käyvän

levottomaksi. Fleancen pakoonpääsy näytti Macbethista tekevän koko

hänen asemansa epävarmaksi, ja kenraali Whittinghamia oli epäilemättä

pidettävä vaarallisempana vastustajana meille kuin Fleance saattoi olla

tuolle skotlantilaiselle vallantavoittelijalle.

Me tosiaan tunsimme kumpikin heti, kun näimme valkopurjeisen

"Songstressin" kuljettavan vihollisemme pois ulottuvistamme, että

vallankumousta ei vielä saattanut pitää turvallisesti loppuun

suoritettuna. Mutta valta-asemamme epävarmuus ei herpaannuttanut

tarmoamme. Päinvastoin päätimme takoa raudan ollessa kuumana, ja jos

Aureata-maa oli tuomittu vieläkin joutumaan sortovallan kahleisiin,

olin ainakin minä puolestani täysin selvillä siitä, että sen nykyistä

vapautta saattoi käyttää edullisesti.

Saapuessamme jälleen Kultaiseen taloon emme siis menettäneet

hetkeäkään, vaan aloimme perusteellisesti tutkia valtion raha-asiain

tilaa. Käänsimme talossa kaikki mullinmallin, mutta mitään löytämättä!

Oliko mahdollista, että presidentti oli korjannut mukanaan kaikki ne

aarteet, jotka olivat innostaneet meidät isänmaalliseen yritykseemme?

Se ajatus oli liian kamala. Mutta eivät hänen kirjoituspöytänsä

laatikot enempää kuin kirjastohuoneen kassakaappikaan paljastaneet

kiihkeille silmillemme mitään. Tutkimusmatkue, jonka olimme lähettäneet

rahaministeriöön (missä se sivumennen sanoen ei tavannut don Antoniota

eikä hänen kaunista tytärtään), toi sen masentavan tiedon, että siellä

ei ollut nähtävissä mitään muuta kuin tilikirjoja ja suorittamattomia

laskuja.

Ihan lannistuneena viskausin hänen ylhäisyytensä tuoliin ja sytytin

yhden hänen oivallisia sikaarejaan, apeasti ajatellen, että tämä

nautinto näytti jäävän ainoakseni koko puuhasta. Eversti seisoi tuimana

selin tulisijaan ja katseli minua niinkuin olisin ollut syypää tähän

asiaintilaan.

Tällä hetkellä astui signorina huoneeseen. Tervehdimme häntä

synkkinä, ja hän hämmästyi yhtä paljon kuin mekin kuullessaan uutisen

presidentin paosta. Samalla luulin silti huomaavani hänen huoahtavan

helpoituksesta, mikä ei olisikaan ollut ihmeellistä, kun ajattelee

hänen yksityistä suhdettaan kukistettuun valtiaaseen. Mutta kun

ryhdyimme selittämään, miten karuille laitumille olimme joutuneet,

keskeytti hän meidät heti.

"Voi teitä typeriä miehiä, ette ole etsineet oikeasta paikasta.

Odotitte kai rahojen olevan valmiiksi levitettyinä teitä varten

ruokasalin pöydälle. Tulkaa minun kanssani."

Seurasimme häntä siihen huoneeseen, missä Carr lepäsi. Hän oli

valveilla, ja signorina meni kysymään hänen vointiaan. Sitten hän

jatkoi:

"Meidän täytyy hetkiseksi häiritä teitä, mr. Carr. Ettehän pahastu?"

"Täytyykö minun nousta vuoteestani?" kysyi Johnny.

"Eihän toki, niin kauan kuin minä olen täällä", vastasi signorina.

"Teidän on vain suljettava silmänne ja pysyttävä hiljaa; mutta me

aiheutamme hiukan melua."

Huoneessa oli pesukaappi, kuten odottaa sopikin. Tämä oli usein

käytettyä mallia: itse kaapin yläpuolella kohosi puolenkolmatta jalan

korkuinen korutiilillä päällystetty puusuojus, jonka oletettu tarkoitus

oli suojella seinäpapereita. En koskaan ole tavannut viattomamman

näköistä laitetta; se olisi sopinut naisen pukuhuoneeseen. Signorina

astui suojuksen luo ja työnsi sen hiljaa syrjään; se luisui uurretta

myöten! Sitten hän painoi takana olevaan seinään, josta palanen

pyörähti sivulle, paljastaen avaimenreiän.

"Hän on tietysti ottanut avaimen", sanoi tyttö. "Meidän täytyy murtaa

lukko. Onko kellään vasaraa?"

Työkaluja tuotiin, ja uurastaen signorinan johdolla me melkoisen työn

jälkeen pääsimme käsiksi siroon pieneen kassakaappiin joka oli muurattu

seinään. Säiliön ulkopintaan oli selvästi piirretty: "Murtovarkaalta

turvassa". Mutta meitä ei röykyttämisen melu peloittanut, joten sen

sisältö ei ollut meiltä turvassa kymmentä minuuttia enempää.

Avattuna se tarjosi katseillemme kultakaivoksen! Siinä oli rahassa ja

arvopapereissa puoli miljoonaa dollaria!

Katsahdimme toisiimme hymyillen. "Murheellinen paljastus", huomautin

minä.

"Sitä vanhaa kettua!" sanoi eversti.

Eipä ihme, että satamatyöt alkuasteellaan osoittautuivat

tuottamattomiksi. Presidentin oli täytynyt pidättää niitä hyvin

alkeellisella asteella.

"Mitä te siellä puuhaattekaan, hyvät ihmiset?" huusi Carr.

"Selvää murtovarkautta, veikkonen", vastasin minä, "ja saalis on jo

kynsissämme".

"Mitä nyt aiotte tehdä?" kysyin sitten everstiltä.

"Senhän arvaattekin, mr. Martin", ehätti Signorina. "Hän antaa teille

rahanne ja jakaa loput uskollisen ystävänsä Christina Nugentin kanssa."

"Niinpä kai", virkkoi eversti. "Mutta mielestäni te, mr. Martin,

vedätte tässä aimo apajan."

"Hyvä eversti", huomautin minä, "kauppa on kauppa, ja mitäpä olisitte

voinut ilman minun rahojani?"

Eversti ei sanonut enää mitään, vaan ojensi minulle rahat, mikä minusta

olikin paljoa mieluisampaa. Otin nuo 320,000 dollaria lausuen:

"Nyt voin rehellisenä miehenä katsoa maailmaa silmiin."

Signorina nauroi.

"_Minä_ iloitsen etupäässä Jones-paran tähden", sanoi hän. "Se

kirvoittaa kuorman hänen sydämeltään."

Eversti jakoi jäännöksen kahtia, työntäen toisen kasan signorinalle.

Tämä otti sen iloisesti ja virkkoi:

"Nyt käytänkin puolet velakkeistani käherryspapereiksi, ja toivoakseni

teidän miksi sitä sanottekaan? — väliaikainen hallituksenne lunastaa

loputkin. Muistattehan huvilan?"

"Sen kyllä pian saatte", vastasi eversti kärsimättömästi. "Te kaksi

ette näy luulevan mitään muuta tekemistä jääneenkään kuin korvauksenne'

turvaamisen Unohdatte että meidän on varmennettava asemamme."

"Aivan oikein. Everstin hallitusta on tuettava", lausuin minä.

Signorina ei oivaltanut viittaustani. Hän haukotteli ja sanoi:

"No niin, minä siis lähden. Saatte luottaa uskollisuuteeni, teidän

ylhäisyytenne."

Kumartaen everstille astui hän ovelle. Avatessani sen hänelle kuiskasi

hän: "Hirvittävä vanha karhu! Käyhän katsomassa, Jack." Ja niin poistui

hän dollareineen.

Minä palasin ja istuuduin vastapäätä everstiä.

"Ihmettelenpä, miten hän tiesi tuon salaisuuden", huomautin.

"Whittingham oli kai ollut kylliksi hupsu kertoakseen siitä hänelle",

murahti eversti ikäänkuin haluttomana puhumaan tästä seikasta.

Sitten kävimme käsiksi asioihin. Tämä vaatimaton kertomus ei

ole tarkoitettu miksikään Aureata-maan historiaksi, enkä tahdo

väsyttää lukijoitani kertomalla keskustelustamme. Pääsimme vihdoin

yksimielisyyteen siitä, että presidentin paon tähden oli asema vielä

niin häilyväinen, jotta oli välttämätöntä toistaiseksi lakkauttaa

perustuslaillisen hallituksen tavalliset muodot. Kamarilla ei nykyisin

ollut istuntokautta, ja tämä suuresti helpoitti sellaista menettelyä.

Eversti oli julistettava presidentiksi, ja sotalain nojalla piti hänen

ottaa muutamiksi viikoiksi ylin valta käsiinsä, kunnes ehtisimme

silmäillä ympärillemme. Katsoimme parhaaksi, että minun nimeni ei

esiintyisi julkisuudessa, mutta suostuin hänen valvontansa alaisena

hoitamaan kaikki raha-asioita koskevat kysymykset.

"Me emme voi maksaa todellisen velan korkoa", virkkoi eversti.

"Emme kyllä", myönsin minä; "teidän tulee julkaista sellainen

tiedonanto, että kenraali Whittinghamin väärinkäytösten vuoksi täytyy

maksut toistaiseksi lakkauttaa. Luvatkaa, että kaikki järjestetään

myöhemmin."

"Hyvä niin", sanoi hän. "Ja nyt minun täytyy mennä katsomaan noita

upseereja. Minun on pidettävä heitä hyvällä tuulella, ja miehistöä

myöskin. Annan heille vielä toiset kymmenentuhatta."

"Jalomielinen sankari!" sanoin minä. "Ja minä lähden toimittamaan nämä

rahat takaisin isännilleni."

Kello oli kaksitoista, kun lähdin Kultaisesta talosta, verkalleen

astellen alas Vapaudenkatua. Suurempi osa sotaväkeä oli jo siirretty

pois, mutta jokunen komppania piti vielä vartiota Piazzalla.

Tavallisia arkitehtäviä hommailtiin sekavan kiihtymyksen kuhinassa,

ja ilmestymisen! herättämästä mielenkiinnosta huomasin, että osuuteni

yön tapahtumiin oli ainakin jossain määrin tullut tietoon. Virallinen

lehti oli julkaissut erityisnumeron, jossa se tervehti vapauden

koittoa, ja ylistellessään McGregoria maasta taivaaseen antoi se

myös lämpimän kiitoslauselman "sille jalolle englantilaiselle, joka

synnynnäisellä vapaudenrakkaudella oli ottanut kantaakseen Aureata-maan

synnytystuskain kuorman". Vertaus oli minusta soveltumaton, mutta teki

terveellisen vaikutuksen; ja kun lopuksi näin kaksi poliisikonstaapelia

mukiloimassa päihtynyttä miestä, koska tämä oli hurrannut kukistuneelle

hallitukselle, saatoin pankkiin kääntyessäni lausua itsekseni:

"Järjestys vallitsee Warsovassa".

Kuin yhteisestä sopimuksesta oli kaikki liike-elämä pysähtynyt

täksi kohtalokkaaksi päiväksi, ja minä tapasin Jonesin istumassa

jouten ja rauhattomana. Selitin hänelle asiain tilan, esittäen millä

tavoin presidentin häpeällinen juoni oli pakoittanut minut pankin

etuja valvoakseni ottamaan enemmän tai vähemmän välittömästi osaa

vallankumoukseen. Oli liikuttavaa kuulla hänen voivottelevan uskomansa

miehen konnuutta, ja hän siunasi minua hartaasti, näyttäessäni hänelle

rahat, ja tarjoutui heti kirjoittamaan johtokunnalle täydellisen

selostuksen asiasta.

"Niiden velvollisuutena on myöntää teille erityinen lahjapalkkio, sir",

sanoi hän.

"Enpä tiedä, Jones", vastasin minä; "pelkäänpä, että minua vastaan

on ilmennyt eräänlaista ennakkoluuloisuutta päämajassa. Mutta joka

tapauksessa olen päättänyt uhrata kaiken omakohtaisen hyödyn mitä

menettelystäni saattaisi minulle koitua. Presidentti McGregor on

valaissut minulle, että jos kenraali Whittinghamin juonet tulisivat

yleisesti tunnetuiksi, ne aiheettomastikin vahingoittaisivat Aureatan

luottoa, ja hän pyysi minua olemaan julkaisematta yksityiskohtia.

Tällaisissa asioissa, Jones, emme saa antaa pelkkien itsekkäiden

vaikuttimien johtaa toimintaamme."

"Jumala varjelkoon, sir!" huudahti Jones hyvin liikutettuna.

"Olen siis päättänyt tyytyä tekemään vain yksityisen ilmoituksen

johtajille; heidän asiakseen jääköön, missä määrin he uskovat sen

myöskin osakkaille. Suurelle yleisölle en virka sanaakaan jälkimäisestä

lainasta, ja te minun mielikseni tietenkin käsittelette näitä rahoja

vain tavallisten sijoitusten perimisen tuloksena, Äskeiset selkkaukset

riittävät hyvin selittämään, miksi niin suuri summa on vaadittu

takaisin pankin käyttövaroiksi."

"En oikein käsitä, miten tämän seikan järjestäisin."

"Oh, te olette rasittunut", sanoin. "Jättäkää se minun huolekseni,

Jones."

Ja tämän minä sainkin hänet tekemään. Hän tosiaan tunsi niin suurta

helpoitusta, nähdessään rahat saaduiksi takaisin, että hänen kanssaan

oli helppo tulla toimeen, ja jos hän epäilikin jotain, herätti nykyinen

korkea asemani hänessä pelonsekaista kunnioitusta. Hän näkyi unohtavan,

mitä minä itse en voinut unohtaa, — nimittäin että presidentin hallussa

epäilemättä yhä oli tuo turmiota uhkaava sähkösanoma!

Puolipäivällisen jälkeen muistin lupaukseni signorinalle, ja ottaen

hattuni olin juuri jättämäisilläni jäähyväiset liikeasioille, kun Jones

sanoi:

"Teille tuli juuri äsken kirje, sir. Pieni poika toi sen ollessanne

puolisella."

Hän ojensi sen minulle — pienen, likaisen kirjekuoren, johon oli

osote töherretty kankeasti. Avasin sen huolettomasti, mutta säpsähdin

hämmästyneenä, nähdessäni presidentin käsialan. Kirjelappu oli päivätty

"lauantaina Songstress-purressa" ja kuului näin:

"Hyvä mr. Martin! — Minun täytyy tunnustaa, että olen pitänyt

rohkeuttanne ja kykyjänne liian huonossa arvossa. Jos tahdotte jättää

ne minun käytettävikseni nyt, niin otan vastaan suostumuksenne.

Muussa tapauksessa on minun viitattava julkiseen kuulutukseeni. Joka

tapauksessa saattaa Teille olla hyödyllistä tietää, että McGregor

aikoo naida signorina Nugentin. Pelkään että palatessani henkenne

säästäminen tuskin soveltuu velvollisuuksiini yhteiskuntaa kohtaan

(ellette vastaanota nykyistä tarjoustani), mutta mielihyvällä aina

muistelen tuttavuuttanne. Sallikaa minun tunnustaa, että olen harvoin

tavannut miestä, jolla on sellaiset luontaiset lahjat raha-asioihin

ja politiikkaan. Lasken ensi yöksi ankkurini viiden penikulman päähän

Whittinghamista (tiedänhän, että teillä ei ole laivoja), ja jos

yhdytte minuun, on kaikki hyvin. Ellette sitä tee, pidän päätöstänne

peruuttamattomana. — Uskokaa, mr. Martin, vilpittömään kunnioitukseeni.

Marcus W. Whittingham,

Aureatan tasavallan presidentti."

Joku on aivan oikein huomauttanut, että on mieluisaa _laudari a laudato

viro_ [saada kiitosta kiitetyltä mieheltä], ja niinpä presidentinkin

ylistyspuhe hiveli minun mieltäni. Mutta minä en nähnyt mitään

mahdollisuuksia yhtyäkseni häneen. Rahoista hän ei maininnut mitään,

mutta tiesin hyvin, että niiden palauttamisen olisi täytynyt olla

liittomme ehtona. Sitäpaitsi olin varma, että hänkin aikoi naida

signorinan, ja jos minulla täytyi olla kilpakosija paikalla, valitsin

siksi mieluummin McGregorin. Lopuksi ajattelin, että tavallinen

kunniantuntokin pakoitti minut pysymään puolueelleni uskollisena.

En kuitenkaan kertonut kirjeestä McGregorille, vaan lähetin hänelle

ainoastaan pari riviä, ilmoittaen kuulleeni "Songstressin" luovailevan

muutaman penikulman päässä rannikolla, joten hänen tuli olla varuillaan.

Tämän tehtyäni panin täytäntöön keskeytetyn aikeeni ja läksin

signorinaa tervehtimään. Kun minut ohjattiin sisälle, tuli tämä

ystävällisesti hymyillen vastaani.

"Olen saanut kirjeen presidentiltä", alotin minä

"Niin", lausui tyttö, "hän ilmoitti kirjoittaneensa sinulle."

"Mitä! Oletko sinäkin saanut tietoja häneltä?"

"Kyllä, vain muutaman rivin. Hän on jokseenkin vihoissaan minulle."

"Sen arvaan. Haluaisitko nähdä kirjeeni?"

"No, kyllä", vastasi hän huolettomasti.

Luettuaan sen kysyi hän:

"No, aiotko siirtyä hänen puolelleen — jättää minut?"

"Miten saatat sellaista kysyä? Sällitkö minun lukea oman kirjeesi,

Christina?"

"En, Jack", vastasi hän matkien kiihkeätä äänensävyäni. "Voin varastaa

presidentin säästöt, mutta pidän kunniassa hänen luottamustaan."

"Näitkö, mitä hän kirjoittaa minulle McGregorista?"

"Kyllä", vastasi signorina. "Tiedäthän, että se ei ole minulle uutta.

Mutta on omituinen sattuma, että eversti on juuri itse käynyt täällä

kertomassa minulle samaa. Everstin kosimistapa ei ole sievää — ei

läheskään niin sievää kuin sinun, Jack."

Täten rohkaistuna istuuduin hänen viereensä. Luullakseni tartuin hänen

käteensä.

"Ethän sinä rakasta häntä?"

"En laisinkaan", vastasi hän.

Pyydän saada olla kertomatta, miten tarjosin sydämeni signorinalle.

Olin järjettömyyteen asti kiihtynyt, mutta hän ei näyttänyt panevan

sitä pahakseen.

"Pidän sinusta hyvin paljon, Jack", lausui hän, "ja teit hyvin

ystävällisesti ryhtyessäsi vallankumoukseen minun tähteni. Tapahtuihan

se minun tähteni, Jack?"

"Tietysti, rakkaani", vastasin kerkeästi.

"Mutta tiedätkös, Jack, me emme mielestäni ole paljoakaan paremmassa

asemassa. Tavallaan ovat asiat pahemmallakin kannalla. Presidentti ei

tahtonut sallia kenenkään muun naida minua, mutta hän ei ollut niin

omavaltainen kuin eversti. Eversti vakuuttaa naivansa minut viikon

kuluttua tästä päivästä!"

"Saammepa nähdä", sanoin minä karmeasti.

"Uusi vallankumousko, Jack?" kysyi signorina.

"Älä ivaile", lausuin pahantuulisesti.

"Poika-parka! Mikäpä meille ihanteellisille rakastavaisille tulee

eteen?"

"En usko olevasi ollenkaan tosissasi."

"Kyllä, Jack, minä olen — nyt." Sitten hän jatkoi jonkunlaisella

leikkisällä säälillä: "Kas minun raivostunutta, mustasukkaista,

murtunutta Jackiani!"

Suljin hänet syliini ja suutelin häntä, kuiskaten kiihkeästi:

"Pysythän uskollisena minulle, armas?"

"Päästä minut", sanoi hän. Viskauduttuani takaisin tuolille hän sitten

kumartui ylitseni, lausuen: "Tämä on ihanaa niin kauan kuin sitä

kestää; älä anna mielesi murtua, jos se loppuu."

"Jos rakastat minua, niin mikset lähde kanssani pois tästä kehnouden

kuilusta?"

"Pakenisinko kanssasi?" kysyi hän teeskentelemättömän hämmästyneenä.

"Luuletko olevamme sellaista väkeä, jolle soveltuu haaveellinen

karkaaminen? Minä olen hyvin maailmallinen. Samoin olet sinäkin,

rakas Jack — miellyttävästi maailmallinen, mutta pelkkä maailman orja

kuitenkin."

Tässä huomautuksessa oli paljon totta. Emme olleet ihannepari mökissä

kuherrellaksemme.

"Niin", virkahdin, "minulla ei ole rahaa."

"Minulla on hiukan, vaan ei paljoa. Olen maksellut velkojani", hän

lisäsi ylpeästi.

"Minä en ole sitäkään tehnyt. Eikä minussa ole oikein miestä

puhaltamaan noita kolmeasataatuhatta dollariakaan."

"Meidän täytyy odottaa, Jack. Mutta yhden asian lupaan. En ikinä mene

naimisiin everstin kanssa. Jos ainoaksi keinoksi jää tosiaan pako, niin

me karkaamme yhdessä."

"Entä Whittingham?"

Kerrankin näytti signorina vakavalta.

"Sinä tunnet hänet", hän sanoi. "Ajattele, mitä hän sinulla teetti — ja

sinä et ole heikko mies, muutoin en sinusta pitäisikään. Jack, sinun on

pidettävä hänet loitolla minusta."

Hän oli aivan kuohuksissaan, ja oli uusi todiste presidentin voimasta,

että hänellä saattoi olla niin merkillinen vaikutusvalta sellaiseen

luonteeseen. Kiihkeästi halusin kysyä häneltä enemmän hänen suhteestaan

presidenttiin, mutta sitä en voinut tehdä nyt kun hän oli tuskassa. Ja

rauhoitettuani hänet hän päättäväisesti kieltäytyi palaamasta tähän

asiaan.

"Ei, mene pois nyt", sanoi hän. "Koeta keksiä keinoja molempien

presidenttiemme pelin sotkemiseksi. Ja mitä tapahtuneekin, Jack, olen

joka tapauksessa hankkinut sinulle takaisin rahasi, tehnyt sinulle

jotakin hyvää. Älä siis minua tuomitse. En suurestikaan pelkää

sydämesi murtuvan. Toden totta, Jack, me emme kumpikaan ole kilttejä

nuoria ihmisiä. Ei, ei, tyynny ja mene nyt kotiisi. Sinulla on paljon

hyödyllistä hommattavaa ajatustesi kääntämiseksi muuhun."

Suostuin vihdoin lähtemään ja kävelin pois, tuntien kiusallisen

asemamme melkoisesti häiritsevän onneani. Ilmeisesti oli McGregorilla

tosi mielessä, ja tällä hetkellä McGregor oli kaikkivoipa. Jos hän

pysyi ohjaksissa, menettäisin minä armaani. Jos entinen presidentti

palaisi, uhkaisi minua vieläkin pahempi kohtalo. Jos olisikin

mahdollista viedä pois signorina, mitä suuresti epäilin, niin minne

sitten menisimme? Ja tulisiko hän mukaani?

En ylipäätään luullut, että hän tulisi.

KAHDESTOISTA luku.

Kahden tulen välissä.

Monista kiusoistani huolimatta nukuin tämän vaiherikkaan päivän jälkeen

yöni kunnollisesti ensi kerran kokonaiseen viikkoon. Tarpeettoman

ylimielisesti vakuuttaen sellaista varokeinoa halveksivansa epäsi

eversti isänmaallisen tarjoukseni pitää silmällä kaupunkia, ja

senvuoksi minä kevyen illallisen nautittuani ja mietteissäni

poltettuani piipullisen tupakkaa menin levolle kello yhdeltätoista,

koska tunsin itseni perin raukeaksi. Minulla oli mielestäni jonkun

verran syytä onnitellakin itseäni, sillä vaikka vaikeuteni nytkin

olivat melkoiset, oli asemani kieltämättä toivorikkaampi kuin ennen

vallankumousta. Nyt olin päättänyt toimittaa rahani turvallisesti pois

maasta, ja toisessa suuressa asiassani taasen toivoin vielä lyöväni

laudalta McGregorin.

Valjetessaan toi seuraava päivä kuitenkin uusia huolia. Minut herätti

hyvin varhain itse eversti pistäytymällä puheilleni. Hän toi kovin

hälyttäviä tietoja. Yöllä oli kaikki meidän julistuksemme revitty pois

tai töherretty täyteen herjauksia; niiden päällä tai vieressä riippui

nyt lukuisia suurennettuja jäljennöksiä presidentin loukkaavasta

kuulutuksesta. Miten ja kenen toimesta tämä kiihoitus oli pantu alkuun,

sitä emme kyenneet arvaamaan, sillä sekä upseerit että sotamiehet

vakuuttivat valppauttaan. Aivan Piazzan keskelle oli presidentin

muistopatsaan jalustaan kiinnitetty mahdottoman suuri paperi, johon oli

piirretty: "_Muistakaa vuotta 1871! Kuolema kavaltajille_!"

"Miten on tuo kaikki voinut tapahtua, elleivät sotamiehet ole olleet

juonessa?" kysyi eversti synkkänä. "Olen lähettänyt nuo kaksi

komppaniaa takaisin kasarmiin ja komentanut toisia sijalle. Mutta mistä

tiedän, ovatko he sen parempia? Tapasin de Chairin juuri äsken ja

kysyin häneltä armeijan mielialaa. Se pikku vintiö irvisti ja sanoi:

'Ah, _mon president_, olisi parempi, jos kunnon sotilaat saisivat vähän

enemmän rahaa'."

"Niin kai", lausuin minä; "mutta teillä ei ole enää paljoakaan

jäljellä".

"Mitä minulla on, sen aion jo pitää", vastasi eversti. "Jos tämä homma

menee myttyyn, en tahdo tulla potkituksi nälkiintymään. Sanonpa teille,

Martin, teidän täytyy antaa minulle takaisin osa siitä rahasummastanne."

Tämän pyynnön häikäilemättömyys tyrmistytti minut. Olin juuri vetämässä

toista housunlahetta jalkaani (sillä vuoteessa lojuminen ei ollut

hauskaa tuon ison otuksen siinä edessä reuhatessa) ja pysähdyin koipi

koholla tuijottamaan häneen.

"No, mikä tuli? Miksi pitäisi teidän saada tanssia tiehenne koko

saaliin kanssa?" kysyi hän.

Miehen puutteellisuus alkeellisimmissa siveellisyyskäsitteissä teki

hänet inhoittavaksi. Eikö hän varsin hyvin tiennyt, että rahat

eivät olleet minun? Enkö ollut antanut hänelle apuani juuri sillä

nimenomaisella ehdolla, että saisin nuo rahat maksaakseni takaisin

pankille? Päätin pukeutumiseni ja vastasin sitten:

"En anna penniäkään, eversti, en jumaliste penniäkään! Sopimuksemme

mukaan ne rahat kuuluivat minulle; muussa tapauksessa en olisi

vallankumoukseenne edes pihdeillä kajonnut."

Hän näytti hyvin raivostuneelta ja mutisi jotain partaansa.

"Olettepa jo korskealla tuulella", sanoi hän sitten.

"En suostu varastamaan teidän mieliksenne", vastasin minä.

"Aina ette ole ollut yhtä tunnontarkka", — härnäsi hän.

Tästä loukkauksesta välittämättä toistin päätökseni.

"Kuulkaahan, Martin", sanoi hän siihen, "annan teille vuorokauden

miettimisajan; neuvon teitä siksi muuttamaan mielenne. En halua

riidellä, mutta osan noista rahoista minä aion saada."

Hän oli ilmeisesti oppinut valtiotaitoa edeltäjänsä koulussa!

"Kaksikymmentäneljä tuntia on aikaa sekin", ajattelin, ja päätin

koettaa käärmeen viekkautta.

"_All right_, eversti, minä tuumin asiaa. En sellaiseen tietenkään

mielelläni suostu, mutta olemmehan astuneet samaan ruuheen ja yhdessä

meidän on soudettava. Odottakaamme miltä tilanne näyttää huomenaamulla."

"On toinenkin seikka, josta aioin puhua kanssanne", jatkoi hän.

Olin nyt täysissä pukimissa; kutsuin hänet toiseen huoneeseen, johon

aamiaispöytä oli katettu, tarjosin hänelle kupin kahvia (jota suureksi

ansiokseni en myrkyttänyt) ja kävin käsiksi omaan eineeseeni.

"Antakaa kuulua", sanoin lyhyeen.

"Varmaankin tiedätte, että aion mennä naimisiin?" virkkoi hän.

"Ei, en ole kuullut", vastasin yrittäen olla kokonaan kiintynyt munan

kuorimiseen. "Hieman hoppuinen aika naimapuuhiin, eikö olekin? Kuka hän

on?"

Hän naurahti raskaasti.

"Älkää huoliko näytellä noin peräti osatonta; luullakseni voitte sen

hyvinkin arvata?"

"Ehkä madame Devarges?" lausuin huolettomasti. "Sopiva liitto,

jokseenkin teidän ikäisenne —"

"Älkää hitossa yritelkö sukkeluuksianne!" huudahti eversti. "Tiedätte

yhtä hyvin kuin minäkin, että se on signorina?"

"Niinkö?" vastasin. "No no, kyllähän otaksuinkin olleenne häneen

hieman erityisemmin kiintynyt. Ja hän on suostunut tekemään teidät

onnelliseksi?"

Olin utelias näkemään, mitä hän vastaisi. Tiesin hänet suureksi

valehtelijaksi, mutta uskon hänen puhuneen totta tässä tilaisuudessa,

kun hän vastasi:

"Sanoo, että hän ei koskaan ole välittänyt rahtuakaan kenestäkään

muusta?"

Ooh, signorina!

"Eikö edes Whittinghamista?" kysäisin häijysti.

"Hän vihaa sitä vanhaa lurjusta!" vastasi eversti. "Yhteen aikaan

luulin hänen pitävän teistä, Martin, mutta hän nauroi koko ajatukselle.

Olen hyvilläni siitä, sillä muutoin olisimme joutuneet rettelöön."

Hymyilin hiukan äitelästi ja kätkien kasvoni kahvikupin taa.

Laskiessani sen kädestäni kysyin:

"Ja milloin häät vietetään?"

"Ensi lauantaina?"

"Niinkö pian?"

"Niin", vastasi hän. "Meidän keskemme sanottuna, Martin, tyttö on

hyvinkin halukas kiirehtimään?"

Tämä jo ellotti liiaksi. Mutta minä en tiennyt, pettikö eversti

minua vai oliko signorina pettänyt häntä — luultavasti oli siinä osa

kumpaakin. Käsitin kuitenkin selvästi, että eversti tällä kömpelöllä

pelillään tarkoitti hätistää minut pois metsästysmailtaan, sillä

tietysti olivat toiveeni hänelle tunnetut, samoin kuin hän luultavasti

tiesi, että olin signorinan tunteissa saavuttanut jotakin menestystä, —

enkä kai nytkään suuresti eksyttänyt häntä. Mutta minä tahdoin välttää

suoranaista kiistaa, voittaakseni aikaa.

"Minun pitää käydä onnittelemassa häntä", sanoin.

Eversti ei kernaasti voinut sanoa vastaan, mutta hän ei pitänyt siitä.

"Hm, Christina sanoi olevansa kovin kiireissään, mutta kaiketi hän voi

ottaa teidät vastaan muutamiksi minuuteiksi?"

"Kyllä kai", toistin kuivasti.

"Minun täytyy nyt lähteä. On oltava liikkeellä pitkin päivää

yrittämässä, enkö saa napatuksi noita hylkyjä, jotka hävittivät

julistuksemme?"

"Ettekö siis aio ryhtyä mihinkään toimiin tänään?"

"Hallituksen järjestämiseenkö?" kysyi hän virnistäen. "En juuri vielä.

Odottakaa, kunnes olen saanut signorinan ja rahat, ja sitten alamme

tuumia niistä asioista. Ajatelkaa te nyt niitä rahoja, veikkonen!"

Suureksi huojennuksekseni hän sitten läksi, ja hänen poistuessaan

minä vannoin, että hän ei koskaan saisi signorinaa sen paremmin kuin

rahojakaan. Vuorokauden kuluessa _oli minun keksittävä keino hänen

ehkäisemisekseen_.

"Hiukan aikaista mennä vierailulle", ajattelin, "mutta minun täytyy

tavata signorina."

Matkallani tapasin useita henkilöitä ja kuulin yhtä ja toista

mielenkiintoista. Ensiksikään ei ollut tavattu jälkeäkään don

Antoniosta eikä hänen tyttärestään; huhu tiesi heidän menneen purteen

yhdessä presidentin ja tämän uskollisen lääkärin kera. Toiseksi, Johnny

Carr lepäsi yhä vuoteessaan Kultaisessa talossa (tämän kuulin madame

Devargesilta, joka oli ollut häntä katsomassa); mutta hänen miehensä

olivat hävinneet, tehtyään ensin juhlallisen uskollisuudenvalan uudelle

hallitukselle. Kolmanneksi, sotaväki oli vastaanottanut everstin

äänettömänä ja synkin katsein, ja kaksi upseeria oli kadonnut teille

tietämättömille; nämä olivat molemmat ameriikkalaisia ja ainoat, joilla

oli taistelukuntoisuutta.

Asemassa ilmeni siis pahoja enteitä, ja minä aloin ajatella,

että minunkin olisi hyvä kadota, kunhan vain saisin rahani ja

rakastajattareni mukaani. Puolueuskollisuuden arvelukset oli everstin

röyhkeä käytös häivyttänyt, ja minä tunsin olevani valmis toteuttamaan

omia aikeitani millä keinoin hyvänsä. Oli jo ilmeistä, ettei McGregorin

kanssa voinut tulla toimeen hänen nykyisessä mielentilassaan ollessaan,

ja olin vakuutettu siitä, että minun oli paras poistua koko näyttämöltä

tai sen käydessä mahdottomaksi yrittää jotakin sopimusta entisen

presidentin kanssa. Tietysti kaikki kävisi sileästi, jos luovuttaisin

tälle sekä dollarit että naisen; samanlainen uhraus sovittaisi

McGregorin. Mutta sitä en tahtonut tehdä.

"Jommankumman tahdon pitää", tuumasin itsekseni koputtaessani Mon

Repos'n ovelle, "ja molemmat, jos mahdollista."

Signorina näytti tuskaantuneelta, hän näytti itkeneenkin.

"Tapasitko tätiäni tänne tullessasi?" kysäisi hän heti kun minut oli

osoitettu sisään.

"En", vastasin.

"Olen lähettänyt hänet pois", jatkoi hän. "Tämä hälinä peloittaa häntä,

ja senvuoksi hankin hänelle everstiltä matkaluvan (sillä tiedäthän,

että me emme saa luvatta liikahtaa minnekään nyt kun vapaus on päässyt

voitolle), vaimo-parka kaipaa ilmaston muutosta."

"Mihin hän matkustaa?" kysyin.

"Kotiin", vastasi signorina.

En tiennyt missä "koti" oli, mutta minä en koskaan kysele sellaista,

mitä ei ole aiottu tiedettäväkseni.

"Oletko jäänyt tänne yksin?"

"Olen. Tiedän että se ei ole sopivaa, mutta näetkös, Jack, minun

oli valittava joko huolenpito rahoistani tai maineeni varjeleminen.

Jälkimäinen on aina turvattu omassa tallessani, edellisestä en ollut

yhtä varma."

"Vai niin, olet siis jättänyt ne Mrs. Carringtonille?"

"Kaikki, paitsi viisituhatta dollaria."

"Tietääkö eversti siitä?"

"Hyväinen aika, eihän toki. Muutoin ei hän olisi sallinut tätini

lähteä."

"Sinä olet hyvin ymmärtäväinen", sanoin minä. "Soisinpa vain, että

minäkin olisin voinut lähettää rahani hänen kanssaan."

"Pelkään että rakas tätini olisi siitä paisunut kovin leveäksi", sanoi

signorina tirskuen.

"Niin, paljonhan on hallussani käteistä", vastasin pahoitellen. "Mutta

eivätkö ne keksi tätisi rahoja?"

"Eivät, jos he ovat säädyllisiä herrasmiehiä", vastasi signorina

hämärästi.

Nähtävästi ei sopinut kysellä tarkemmin. Enemmittä mutkitta ilmaisin

siis oman vaaranalaisen tilani ja everstin kerskaukset signorinasta

itsestään.

"Mikä lurjus se mies onkaan!" huudahti hän. "Tietysti olin hänelle

kohtelias, mutta minä en puhunut puoliakaan tuosta kaikesta. Ethän sitä

minusta uskonutkaan, Jack?"

Ei koskaan hyödytä heittäytyä epämieluisaksi ihmisille; sanoin siis,

etten ollut voinut alentua kuvittelemaan sellaista mahdolliseksi.

"Mutta mitä on tehtävä? Jos viivyn täällä huomiseen, ottaa hän rahat ja

voi leikata minulta kurkun poikki, mikäli yritän häntä vastustella."

"Niin, ja nai minut", säesti signorina. "Jack, meidän täytyy panna

toimeen vastavallankumous."

"En näe siitä mitään hyötyä", vastasin alakuloisesti. "Presidentti

ottaa rahat aivan yhtä varmasti ja kaiketi myös sinut samaten."

"Heistä kahdesta mieluummin valitsisin hänet. Älä nyt raivostu, Jack!

Minähän vain sanoin: _heistä kahdesta_. Mutta oletpa oikeassa; paljoa

ei meitä auttaisi kenraali Whittinghamin toimittaminen takaisin."

"Puhumattakaan siitä, että minä hyvin luultavasti saisin surmani

sellaisessa yrityksessä."

"Annahan, kun ajattelen", virkkoi signorina, rypistäen kulmakarvojaan.

"Saanko sytyttää savukkeen ja auttaa sinua?"

Hän nyökkäsi myöntymykseksi, ja minä jäin odottamaan hänen

mietiskelynsä tulosta.

Signorina istui kotvan ajatuksissaan ja tuskallisin ilmein. Minusta

kuitenkin näytti siltä, että hän pikemmin kamppaili ristiriitaisten

tunteiden kanssa kuin harkitsi toimintasuunnitelmaa. Kerran vilkaisi

hän minuun, mutta kääntyi sitten pois levottomin elein ja huoahtaen.

Poltin savukkeeni loppuun, ja viskattuani sen pois astuin ikkunan luo

katsahtamaan ulos. Seisottuani siinä hetkisen kuulin hänen kutsuvan

hellästi:

"Jack!"

Käännyin ja tulin hänen luokseen, polvistuen hänen eteensä ja tarttuen

hänen käsiinsä.

Hän katsoi harvinaisen totisena minua jokseenkin tiukasti silmiin ja

lausui:

"Jos sinun on valittava minun tai rahojen välillä, niin miten

päätätkään?"

Suutelin hänen kättänsä vastaukseksi.

"Jos rahat menetetään, niin eikö kaikki tule ilmi? Ja eikö sinua

silloin syytetä epärehellisyydestä?"

"Luultavasti", myönsin minä.

"Etkö välitä siitä?"

"Kyllä, välitän tietenkin. Ei kukaan pidä siitä, että häntä sanotaan

varkaaksi — varsinkaan jos asiassa on jotakin perää. Mutta sinun

menettämisesi koskisi minuun kipeämmin."

"Pidätkö minusta tosiaankin hyvin paljon, Jack? Ei, sinun ei

tarvitsekaan sitä sanoa. Luullakseni sinä pidät. Ja nyt minä kerron

sinulle salaisuuden. Ellet sinä olisi saapunut tänne, olisin nainut

kenraali Whittinghamin jo aikoja sitten. Jäin tänne sitä varten — niin,

niin, Jack, en minä ole mikään kiltti pikkutyttö, — ja hän kosi hyvin

pian senjälkeen kun sinä olit tullut. Silloin annoin hänelle rahanikin,

tiedäthän."

Kuuntelin tarkkaavaisesti. Muutamia seikkoja näytti olevan selviämässä.

"No niin", hän jatkoi, "sinä tiedät, mitä tapahtui. Sinä rakastuit

minuun — minä viettelin sinut siihen — ja sitten luullakseni rakastuin

itsekin hiukkasen sinuun. Joka tapauksessa ilmoitin presidentille,

etten juuri vielä menisi naimisiin hänen kanssaan. Joku aika myöhemmin

tarvitsin rahoja ja pyysin häntä antamaan minulle omani takaisin. Hän

kieltäytyi ehdottomasti; sinä tunnet hänen tyynen, vastustamattoman

sävynsä. Hän sanoi säilyttävänsä rahoja 'rouva Whittinghamia' varten.

Oi, minä olisin suonut voivani tappaa hänet! Mutta minä en uskaltanut

avoimesti riitaantua hänen kanssaan, ja häntä vastaan on sitäpaitsi

kovin vaikea taistella. Kinastelimme alituiseen, hän ei suostunut

millään ehdolla luovuttamaan takaisin rahoja, ja minä vakuutin

etten naisi häntä, ellen ensin saisi niitä, enkä sittenkään, jos en

itse tahtoisi. Vihapäissään hän vannoi, että naisin hänet saamatta

penniäkään, ja tällä tavoin kului aika. Mutta sinua ei hän ollenkaan

epäillyt, Jack, ennenkuin vasta viimeiseltä. Sitten saimme tietoomme

tuon velkajutun, ja jokseenkin samaan aikaan huomasin hänen vihdoinkin

vainuavan jotakin meidän kahden tunteista. Juuri päivää ennen kuin

eversti ja minä tulimme pankkiin sinua tapaamaan hän saattoi minut

epätoivoon. Seisoen edessäni tässä huoneessa lausui hän: 'Christina,

olen tulemassa vanhaksi. En odota kauemmin. Minä luulen, että olet

rakastunut nuoreen Martiniin.' Sitten hän pyysi anteeksi suoraa

puhettaan, sillä hän esiintyy muuten aina säveästi. Ja minä uhmasin

häntä. Ja sitten — arvaappas, Jack, mitä hän sitten teki?"

Ponnahdin raivoissani tuolilta.

"Mitä?" huudahdin.

"Hän nauroi!" lausui signorina traagillisen kolkosti. "Sitä en voinut

sietää, ja niin yhdyin everstiin kukistaakseni hänet. Ah, hänen ei

olisi pitänyt nauraa minulle."

Ja tosiaankin hän näytti tällä hetkellä vaaralliselta olennolta siten

kohdeltavaksi.

"Tiesin mitä ei kukaan muu tiennyt ja kykenin vaikuttamaan häneen

tavalla, jolla ei kukaan muu kyennyt, ja minä sain kostoni. Mutta

nythän se kaikki raukeaa tyhjiin."

Ja hän lyyhistyi nyyhkyttäen tuolille.

Toipuen hän sitten viittasi minua olemaan hiljaa ja jatkoi:

"Ajattelet ehkä, että pidettyäni niin kauan puoliani presidenttiä

vastaan, minulla ei ole syytä peljätä everstiä. Mutta sen asian laita

on toinen. Presidentti on häikäilemätön, mutta hän on herrasmies —

naisia kohtaan. Tarkoitan että hän ei koskaan —"

Hän pysähtyi.

"Mutta McGregor?" kysyin käheänä kuiskauksena.

Hän painoi päänsä olkaani vasten.

"En rohkene jäädä tänne hänen kanssaan, Jack", kuiskasi hän. "Ellet

voi viedä minua pois, täytyy minun paeta presidentin luo. Siellä olen

ainakin turvassa."

"Sitä kirottua roistoa!" murahdin minä — en tarkoittaen presidenttiä,

vaan hänen seuraajaansa. "Minä ammun hänet."

"Ei, ei, Jack!" huudahti hän. "Sinun on oltava tyyni ja varovainen.

Mutta tänä iltana täytyy minun lähteä — tänä iltana, Jack, joko sinun

kanssasi tai presidentin luo."

"Rakkaani, sinä tulet minun kanssani!" lausuin minä.

"Minne sitten?"

"Oh, pois täältä, jonnekin."

"Mitenkä pääsemme pakenemaan?"

"No, istuhan nyt, rakkaani ja koeta olla itkemättä — se murtaa

sydämeni. Minä tahdon nyt vuorostani miettiä."

Kannoin hänet sohvalle, ja hän jäi hiljaa lepäämään, mutta katse

tähdättynä minuun. Olin vimmoissani McGregorille, mutta kun en voinut

suoda itselleni suuttumukseni valloilleenpääsemisen ylellisyyttä,

pinnistin kaikki sielunvoimani keksiäkseni pakokeinon. Vihdoin luulin

onnistuneeni.

Signorina huomasi sen silmieni välähdyksestä. Hän hypähti ylös ja tuli

luokseni.

"Oletko keksinyt?" huudahti hän.

"Luulen niin — kunhan vain tahdot uskoa itsesi minun haltuuni ja olet

valmis viettämään epämukavan yön."

"Jatka."

"Tiedät, että minulla on pieni höyryvene? Tulee pimeä yö. Jos vain

pääsemme alukseen ja saamme parin tunnin ennätyksen, niin silloin ei

kukaan enää ehdi kintereillemme. Vene on nopeakulkuinen, ja täältä on

vain viisikymmentä penikulmaa turvapaikkaan vieraalle rannikolle. Sinne

saavun kerjäläisenä!"

"En välitä siitä, Jack", sanoi hän. "Minulla on viisituhatta

dollariani, ja täti tuo meille loput. Mutta miten pääsemme alukseen?

Sitäpaitsi, voi, Jack! presidentti vaanii rannikolla 'Songstressillaan'

joka yö, ja niillähän on höyryä — mr. Carr oli juuri laitattanut

purteensa avuksi höyrypannun."

"Vai niin", sanoin minä, "siitä en tiennytkään. Kuulehan, Christina,

suo kysymykseni anteeksi, mutta onko sinulla mahdollisuutta

kirjevaihtoon presidentin kanssa?"

"On", vastasi hän silmänräpäyksen epäröityään.

"Ja uskooko hän, mitä hänelle kirjoitat?"

"Enpä tiedä. Ehkä, ja ehkä ei. Hän luultavasti toimii niinkuin ei hän

uskoisi."

"No niin, meidän täytyy uskaltaa", sanoin. "Ainakin on parempi joutua

hänen valtaansa kuin jäädä tänne. Teimme vallankumouksemme ehkä liian

hätäisesti."

Esitin suunnitelmani signorinalle laisinkaan peittelemättä sen

vaikeuksia ja vaarojakin. Mitä hän lieneekin ajatellut ennen ja

jälkeen, tällä hetkellä hän joko oli niin peloissaan everstin suhteen

tai niin hullaantunut minuun, että hän vähäksyi vaikeuksia ja nauroi

vaaroille huomauttaen, että vaikka epäonnistuminen tuottaisikin häpeää,

ei se oleellisesti voisi tehdä asemaamme pahemmaksi. Jos taasen

onnistuisimme —

Menestyksen ajatus nostatti autuaallisen haaveen, jonka onnesta

nautimme jonkun minuutin; sitten meitä varoitti kello kahdellatoista

lyönnillään, ja me palasimme todellisuuteen.

"Aiotko ottaa rahoista mitään mukaasi?" kysyi signorina.

"En luule", vastasin. "Vaara lisääntyisi suuresti, jos minut nähtäisiin

pankin tienoilla; tiedäthän, että hänellä on vakoojia kaikkialla. Ja

mitäpä se hyödyttäisikään? En voisi niitä pitää, enkä halua antautua

uusiin vaaroihin vain pelastaakseni pankkia tappioilta. Pankin

puolelta ei minua ole kohdeltu kovinkaan hyvin. Aion turvautua sinun

vieraanvaraisuuteesi, kunnes saan aikaa katsella ympärilleni."

"Tulenko noutamaan sinua?" kysyin järjestettyämme muut yksityiskohdat.

"Se tuskin sopii", vastasi hän. "Epäilen everstin lahjoneen erään

palvelijoistani. Yksinäni voin kyllä pujahtaa ulos, mutta vaikeampi

olisi välttää huomiota, jos sinä olisit mukana. Tapaan sinut

Vapaudenkadun alipäässä."

"Täsmälleen kello kaksi aamuyöstä, ole hyvä. Älä tule Piazzan kautta ja

Vapaudenkatua pitkin. Kaarra ajelutietä myöten." (Tämä oli eräänlainen

kaupunkia kiertävä lehtokuja, jolla ylhäisön oli tapana ajella ja

ratsastaa). "Pankin ympärillä lienee silloin jo vilkas kuhina, niin

että sinua ei kukaan huomaa. Onko sinulla revolveria?"

"On."

"Hyvä. Varo ampumasta ketään, ellei se käy välttämättömäksi; mutta jos

haavoitat jotakuta, älä jätä häntä virumaan tuskiinsa. Nyt lähden",

jatkoin; "iltapäiväksi kotiin. Jos jotain selkkausta ilmenee, lähetä

ajopelisi katua pitkin ja anna niiden pysähtyä maustinkauppiaan

myymälän edustalle. Se on minulle merkkinä", ehdotin lopuksi.

Signorinasta tämä oli hyvä tuuma, ja me erosimme hellästi.

Presidentin kilpakosijat · 第 20 / 26 题