"Juuri silloin kuulimme nelistävien ratsujen töminää. Presidentti
pysähtyi ja virkahti:
"'Kas, mitä nyt?'
"Sitten kajahti huuto ja yhteislaukaus, ja minä kuulin everstin äänen
luikkaavan:
"'Aseet alas, nopeasti, sanon minä, taikka olette kuoleman omat!'
"Presidentti astui vikkelästi lattian yli kirjoituspöytänsä ääreen,
sieppasi revolverin, meni jälleen ikkunan luo, astui siitä ulos ja
hävisi sanaakaan virkkamatta. En eroittanut edes hänen askeleitaan
kuistilta.
"Kuulin vieläkin laukauksen — sitten miehiä ryntäämässä ovelle. Eversti
syöksyi sisään miekka ja revolveri käsissään. Häntä seurasi kymmenkunta
muuta.
"Juoksin kauhistuneena hänen luokseen ja huudahdin:
"'Oi, onko ketään haavoittunut?'
"Hän ei kuunnellut sanojani, vaan kysyi hätäisesti:
"'Missä hän on?'
"Osoitin kuistille ja sopersin:
"'Hän meni tuosta ulos.' Sitten käännyin erään miehen puoleen ja kysyin
taas:
"'Onko ketään haavoittunut?'
"'Ainoastaan mr. Carr', vastasi hän. 'Muut heistä pitivät liiaksi hyvää
huolta itsestään.'
"'Ja onko hän saanut surmansa?'
"'En luule hänen kuolleen, neiti', sanoi mies. 'Mutta pahasti häneen
kävi.'
"Jälleen kääntyessäni näin presidentin aivan tyynenä seisovan ikkunan
luona. Hänet havaitessaan eversti kohotti revolverinsa ja sanoi:
"'Antaudutteko, kenraali Whittingham? Meitä on kaksitoista yhtä
vastaan.'
"Nämä sanat kuullessaan jokainen mies tähtäsi presidenttiin. Tämä
seisoi kasvot käännettyinä noita kahtatoista revolveria kohti, oman
aseensa riippuessa veltosti hänen vasemmassa kädessään. Sitten hän
hymyillen virkkoi hiukan katkerasti:
"'Sankarityöt eivät kuulu minun alaani. Otaksun tämän olevan
kansalliskapinaa — olette toisin sanoen lahjoneet mieheni, murhanneet
parhaan ystäväni ja panneet viekoitteluillaan minua kiehtomaan tuon —'
"En kestänyt kuulla sanaa, joka oli kirpoamassa hänen huuliltaan;
nyyhkyttäen viskausin sohvalle ja kätkin kasvoni.
"'No, älkäämme käyttäkö ankaria nimityksiä', jatkoi hän leppeämmin.
'Olemme kaikki sellaisia, miksi Jumala on meidät luonut. Minä
antaudun.' Ja viskaten pois aseensa hän kysyi: 'Oletteko ottaneet
Carrin ihan hengiltä?'
"'En tiedä', vastasi eversti selvästi ilmaisten, ettei hän
välittänytkään.
"'Te itse kai ammuitte?'
"Eversti nyökkäsi.
"Presidentti haukotteli ja katsahti kelloonsa.
"'Koska minulla ei ole mitään osaa tämänöisessä hommassanne', sanoi
hän, 'niin saanenkin lähteä levolle?'
"'Missä on makuuhuone?' kysyi eversti lyhyeen.
"'Tuolla', lausui presidentti viitaten oveen, joka oli vastapäätä sitä,
mistä eversti oli tullut.
"'Sallikaa minun', lausui viimemainittu ja meni siitä sisälle, kaiketi
tarkastaakseen, oliko sieltä mitään muuta pääsyä. Hän palasi pian ja
sanoi:
"'Miesteni on jäätävä tänne vartioimaan, ja teidän tulee jättää ovenne
auki.'
"'Minulla ei ole mitään sitä vastaan', mukautui presidentti.
'Varmaankin he pitävät arvossa kainoudentunnettani.'
"'Kaksi teistä jää tähän huoneeseen. Kaksi asettuu verannalle
vartioimaan, toinen tämän ikkunan ja toinen makuuhuoneen ikkunan
kohdalle. Kolme vartijaa asetan vielä ulkopuolelle. Kenraali
Whittingham ei saa lähteä huoneestaan. Jos kuulette tai näette sieltä
mitään erikoista, niin menette sisään ja pakoitatte hänet pysymään
alallaan. Muuten kohdelkaa häntä kunnioittavasti.'
"'Kiitän teitä kohteliaisuudestanne', virkkoi presidentti, 'sekä
myöskin siitä imartelusta, mitä nämä varokeinonne ilmaisevat. Se
velkakysymyskö on kuohauttanut isänmaallisuutenne kapinaan?'
"'Ei nähdäkseni hyödytä tällä hetkellä keskustella yleisistä
asioista', vastasi eversti. 'Ja läsnäoloani kaivataan toisaalla.
Olen pahoillani, etten voi poistaa näitä miehiä luotanne, mutta
minä en mielestäni menettelisi oikein, jos hyväksyisin vakuudeksi
kunniasananne.'
"Presidentti ei näkynyt tästä loukkauksesta suuttuvan.
"'En ole sitä tarjonnutkaan', sanoi hän vaatimattomasti. 'On parempi,
että itse huolehditte tehtävistänne. Minun ei tarvinne kauemmin
viivyttää teitä, eversti?'
"Tämä ei vastannut, vaan kääntyi minuun ja sanoi:
"'Signorina Nugent, odotamme vain teitä, ja aika on kallista."
"'Tulen ihan hetimiten', vastasin minä, pääni vieläkin sohvapieluksessa.
"'Ei, tulkaa nyt', komensi hän.
"Katsahtaen ylös näin presidentin hymyilevän. Kohoutuessani
vastahakoisesti nousi hänkin tuolilta, jolle oli heittäytynyt, ja
pidätti minut kädenliikkeellä. Pelkäsin hirveästi, että hän lausuisi
minulle jotakin tuimaa, mutta hänen äänensä ilmaisi vain jonkunlaista
huvitettua sääliä.
"'Rahako tämän teki, signorina?' sanoi hän. 'Nuoret ihmiset ja kauniit
ihmiset eivät saisi olla ahneita. Lapsi-raukka, teidän olisi ollut
parempi olla minun puolellani.'
"Mitään vastaamatta läksin everstin kanssa ulos, jättäen hänet jälleen
istumaan tuolilleen ja näköjään huvitettuna silmäilemään ovella
seisovia kahta uhkaavannäköistä vartijaa. Eversti hoputti minut ulos
talosta, selittäen:
"'Meidän täytyy ratsastaa kasarmille. Jos uutinen ehtii sinne ennen
meitä, niin ne saattavat raivostua. Te saatte mennä kotiin. Teidän
työnne on tehty.'
"He nousivat hevostensa selkään ja karauttivat pois, jättäen minut
tielle. Ei näkynyt mitään muita jälkiä rymäkästä kuin saranoillaan
vinossa riippuva ovi ja pari veritahraa portailla, missä he olivat
ampuneet Johnny Carr-parkaa. Menin suoraan kotiin, enkä tiedä, mitä
tapahtui Kultaisessa talossa aamuhetkien kuluessa, ja tuntien ne
olosuhteet, joihin jätin presidentin, en myöskään kykene selittämään,
miten se tapahtui. Kotiin päästyäni itkin niin, että sydämeni oli
pakahtua? —"
Näin signorina. Pyydän erityisesti omistamaan huomiota hänen
kertomuksensa viimeisille sanoille. Mutta ennenkuin kerron sen
hämmästyttävän tapauksen, johon hän viittaa, on meidän palattava
kasarmille, missä lukija muistanee asiain ehtineen jokseenkin täpärään
käänteeseen.
Kun upseerit näkivät huoneen äkkiä täyttyvän aseellisista miehistä ja
kuulivat everstin hälyttävän käskyn, kääntyi heidän huomionsa pois
minusta. He kerääntyivät pöydän toiselle puolen, vastapäätä everstiä
ja hänen väkeänsä. Avukseni lähetettyjen kahden miehen tukemana käytin
tilaisuutta työntyäkseni edellisten välitse, asettuen päällikköni
viereen. Hetkisen vaiti oltuaan alotti eversti:
"Kaikkein viimeisenä keinona, hyvät herrat, haluaisimme käyttää
väkivaltaa. Mutta aika on lyhyt selittelyyn. Aureata-maan asukkaat ovat
vihdoinkin nousseet kauan kestämäänsä sortovaltaa kukistamaan. Kenraali
Whittingham on paljastunut vapauden asian pettäjäksi; hän saavutti
asemansa vapauden nimessä, mutta hän on käyttänyt sitä vapauden
hävittämiseksi. Kansan ääni on julistanut hänen menettäneen korkean
virkansa. Kansa on asettanut koston miekan minun käteeni. Tällaisin
pyhin valtuuksin olen vedonnut armeijaan. Sotajoukko on osoittautunut
entisyydelleen uskolliseksi — se tuntee velvollisuutensa olla kansan
suojelijana, ei sen sortajana. Hyvät herrat, tahdotteko te, jotka
johdatte armeijaa, omaksua oikean sijanne?"
Tähän liikuttavaan vetoomukseen ei kuulunut mitään vastausta. Eversti
astui lähemmäksi ja jatkoi:
"Ei ole mitään keskitietä. Olette isänmaanmiehiä tai kavaltajia —
vapauden ystäviä tai sortovallan puoltajia. Tarjoan teille joko
petturin kuoleman tai, jos tahdotte, elämän, kunnian ja kaikkien
oikeutettujen vaatimustenne tyydytyksen. Ettekö luota kansaan? Sen
edustajana tarjoan teille tässä kaiken, mitä se on teille velkaa —
saatavat, jotka tuon suuren petturin ahneus on teiltä näin kauan
pidättänyt?"
Näin sanoen otti hän miehiltään muutamia rahasäkkejä ja viskasi ne
pöydälle jotta helisi.
Majuri de Chair silmäsi pusseja ja sitten tovereitansa, lausuen lopuksi:
"Jumala varjelkoon, että epäröitsisimme vapauden asiassa. Alas tyranni!"
Ja koko liuta luskutti samaa yhteen suuhun!
"Oikein, hyvät herrat. Asettukaa siis johtamaan miehiänne", sanoi
eversti, ja astuen ikkunan luo hän huusi joukolle:
"Sotilaat, teidän uljaat upseerinne ovat mukanamme?"
Riemuhuuto kajahti vastaukseksi. Pyyhkäisten hikeä otsaltani virkoin
itsekseni: "Nyt on siis siitä päästy?"
En tahdo väsyttää lukijaa kertomalla enemmistö toimenpiteistämme.
Riittää mainita, että järjestettyämme sotajoukon riveihin marssitimme
sen Piazzalle. Uutinen oli jo ehtinyt levitä, joten hämärässä
aamunkoitteessa näimme torin täynnä väkeä — miehiä, naisia ja lapsia.
Saapuessamme paikalle kohotettiin meille eläköön-huuto, ei kovinkaan
innokas — vain lepyttimeksi, sillä he eivät tienneet, mitä aioimme
tehdä. Eversti piti lyhyen puheen, luvaten rauhaa, turvallisuutta,
vapautta, yltäkylläisyyttä ja kaikkia taivaan antimia. Parilla
ankaralla sanalla hän varoitti heitä "kavalluksesta", ilmoittaen että
kapinanyritykset väliaikaista hallitusta vastaan saisivat nopean
rangaistuksen. Sitten hän asetti armeijansa komppanioittain pitämään
vartiota, kunnes kaikki oli rauhallista. Minuun kääntyen hän lopuksi
lausui:
"Nyt, Martin, lähtekäämme taas Kultaiseen taloon ja toimittakaamme se
herra turvalliseen talteen."
"Niin", tuumasin minä, "ja penkokaamme rahat". Sillä näyttipä tosiaan
siltä, että kiihdyksissä olimme olleet unohtaa tärkeimmän.
Päivä oli jo melkein valjennut, joten Piazzalta poistuessamme kykenimme
puistokäytävän toisesta päästä eroittamaan Kultaisen talon. Kaikki
näytti rauhalliselta, ja vartijat astelivat hiljaa edes takaisin.
Lähemmäksi päästyämme näimme pari kolme presidentin palvelijaa
tavallisissa hommissaan. Muuan vaimo vesikiulu vieressään ja rätti
kädessä jo kahnasi Carrin verta rappusista, ja puuseppä oli korjaamassa
etuovea. Sen edustalla seisoivat tohtorin kääsit.
"Tullut varmaankin Carria hoivaamaan", huomautin.
Jättäen hevosemme mukanamme saapuneiden miesten huoataan astuimme
sisään. Täällä tapasimme ensimäiseksi itse lääkärin. Hän oli ovela,
pieni mies, nimeltään Anderson, yleisesti suosittu, ja presidentin
mieskohtaisena ystävänäkään ei häntä katsottu suoranaisesti kumpaankaan
puolueeseen kuuluvaksi.
"Minulla on teille pyyntö mr. Carriin nähden, sir", virkkoi hän
McGregorille.
"Vai niin; onko hän kuollut?" vastasi eversti. "Siinä tapauksessa hän
saa kiittää itseään."
Tohtori viisaasti vältti puuttumasta tähän asiaan, tyytyen
ilmoittamaan, että Johnny ei ollut hengetön. Päinvastoin hän oli
toipumassa.
"Mutta", jatkoi lääkäri, "hän tarvitsee hiljaisuutta, ja haluaisin
viedä hänet pois tästä hälinästä omaan kotiini. Tosinhan täällä
nykyisin on hyvinkin rauhallista, mutta —"
Eversti keskeytti:
"Antaako hän kunniasanansa, että hän ei pakene?"
"Hyvä herra eversti", lausui lääkäri, "mies ei voisi liikahtaa, vaikka
henkeä uhattaisiin — ja tällä hetkellä hän on sikeässä unessa."
"Täytyneehän teidän herättää hänet siirtoa varten", huomautti
eversti. "Mutta viekää vain. Ilmoittakaa minulle, kun hän on kylliksi
toipunut voidakseni häntä puhutella. Sillaikaa olette vastuussa hänen
käyttäytymisestään."
"Kernaasti vastaan mr. Carrista", vakuutti tohtori.
"Hyvä on; ottakaa hänet ja lähtekää. Nyt Whittinghamin pakeille!"
"Eikö olisi parasta etsiä rahat ensin?" huomautin minä.
"Hiiteen rahat!" murahti eversti. "Mutta haukata sentään täytyykin
ensin hiukan. En ole maistanut palaakaan kahteentoista tuntiin."
Muuan palvelija, joka oli kuulemassa, ilmoitti:
"Aamiainen voidaan tarjota hetimiten." Ja hän osoitti meidät avaraan
ruokasaliin, missä pian saimme oivallisen aterian.
Pahimman hiukaisun mentyä katkaisin äänettömyyden kysymällä:
"Mitä aiotte tehdä hänelle?"
"Tahtoisin ampua hänet", vastasi eversti.
"Millä syyllä?"
"Valtiopetoksesta", selitti hän.
Minä hymyilin.
"Se tuskin kelpaisi, vai mitä?"
"No sitten valtiovarojen kavaltamisesta."
Keskustelimme jonkun aikaa presidentin kohtalosta, ja minä yritin
taivuttaa everstiä leppeämpään menettelyyn. Olin todella päättänyt
estää sellaisen murhatyön, jos vain kykenin itseäni turmioon
saattamatta.
"No niin, mietimme asiaa, kun olemme hänet ensin tavanneet", myönteli
eversti, nousten ja sytyttäen savukkeen. "Saakeli soikoon, olemme
tuhlanneet kokonaisen tunnin aamiaiseen! Kello on seitsemän."
Seurasin häntä käytävää pitkin, ja yhdessä astuimme siihen pieneen
huoneeseen, johon presidentti oli jätetty. Vartijat olivat vielä
paikoillaan, kumpikin istuen nojatuolissa. He eivät nukkuneet, mutta
näyttivät hiukan unisilta.
"Kaikki hyvin?" kysyi eversti.
"On, teidän ylhäisyytenne", sanoi toinen heistä. "Hän on tuolla
vuoteessaan."
Eversti astui sisimpään kammioon ja alkoi avata ikkunanluukkuja.
Aamuauringon säteet virtasivat sisälle.
Me astuimme sisään puoliavoimesta ovesta ja näimme rauhallisen olennon
heikosti kuorsaten lepäävän vuoteella.
"Hyvät hermot, eikö olekin?" sanoi eversti.
"Tosiaankin; mutta siinäpä merkillinen yömyssy", lausuin minä, sillä
presidentin pää oli kääritty valkoiseen aivinaan.
Eversti harppasi nopeasti vuoteen ääreen.
"Petetty! Saatana!" kiljahti hän. "Se on Johnny Carr!"
Johnny siinä todellakin lepäsi. Hänen ylhäisyyttään ei näkynyt missään.
Eversti ravisti Johnnyä kiivaasti käsivarresta.
Tämä avasi silmänsä ja sanoi unisesti:
"Vähempi riittää! Muistakaa sentään, että olen hiukan raihnas."
"Mikä pirun juoni tässä piileekään? Missä Whittingham on?"
"Ka, McGregorhan se onkin", lausui Johnny leppeästi hymyillen, "ja
Martin. Miten voitte, vanha veikko? Joku ruotas on ruhjonut pääni."
"Missä Whittingham on?" toisti eversti, pudistaen Johnnyä vimmaisesti
käsivarresta.
"Tyyntykää!" sanoin minä; "onhan hän todella sairas mies."
Eversti päästi Johnnyn käsivarren, mutisten kirouksen, ja jälkimäinen
virkkoi säyseästi:
"Olemme tasoissa, vai kuinka, eversti?"
Tämä kääntyi hänestä ja sanoi ankarasti vartijoille:
"Onko teillä jotakin osaa tässä?"
Nämä vakuuttivat pontevasti olevansa yhtä pahasti ymmällä tapahtumasta
kuin mekin, — ja niin he tosiaankin olivat, elleivät he olleet mitä
mainioimpia näyttelijöitä. He kielsivät kenenkään tulleen etuhuoneeseen
tai kuulleensa mitään ääntä sisemmästä kammiosta. He vannoivat
vartioineensa valppaasti, joten ketään ei ollut voinut tunkeutua
presidentin luo. Molemmat sisäpuolella vartioineet miehet olivat
everstin omia palvelijoita, ja hän uskoi heidän rehellisyyteensä;
mitenkä sitten lienee ollut heidän valppautensa laita?
Carr kuuli hänen kovistelevan heitä ja sanoi:
"Niitä miehiä ei voi moittia, eversti. En minä sitä tietä tullut. Jos
vilkaisette sängyn taakse, niin huomaatte toisen oven. Minut tuotiin
siitä. Olin puolittain pökerryksissä enkä oikein tiennyt, mitä oli
tekeilläkään."
Katsoessamme huomasimme hänen mainitsemansa oven. Työntäen vuoteen
syrjään avasimme sen ja saavuimme talon takaportaille. Ilmeisesti oli
presidentti hiljaa avannut tämän oven ja hiipinyt ulos. Mutta miten oli
Carr joutunut tänne yhtä äänettömästi?
Vartija astui esille lausuen:
"Joka viides minuutti minä katsahdin sisään ja näin hänet vuoteellaan.
Ensimäisen tunnin hän lepäsi vaatteissaan. Kun taas katsoin, oli hän
riisuutunut. Hän oli mielestäni tehnyt sen perin nopeasti ja hiljaa,
mutta en sitä sen enempää ajatellut."
"Varmastikin oli puettu mies presidentti ja riisuutunut Carr! Milloin
tuo muutos tapahtui?"
"Noin puoli kolmelta, heti sen jälkeen kun tohtori oli tullut."
"Tohtori!" huudahdimme.
"Niin, tohtori Anderson."
"Ette ole sanonutkaan, että hän kävi täällä!"
"Ei hän mennytkään presidentin... kenraali Whittinghamin huoneeseen;
mutta hän pistäysi tänne viideksi minuutiksi noutamaan hiukan konjakkia
ja jutteli kanssamme tuokion aikaa. Puolta tuntia myöhemmin hän tuli
noutamaan lisää."
Aloimme käsittää, miten kaikki oli tapahtunut. Pikku tohtorin riiviö
oli mukana juonessa. Tavalla tai toisella oli hän päässyt yhteyteen
presidentin kanssa; luultavasti hän tiesi salaoven. Sitten he
kaiketi olivat menetelleet seuraavaan tapaan: Tohtori tulee sisään,
kääntääkseen itseensä vartijain huomion; sillaikaa hänen ylhäisyytensä
siirtää vuoteen. Huomattuaan miesten kurkistavan makuusuojaan joka
viides minuutti hän ilmoittaa sen presidentille. Sitten hän menee
laittamaan Johnny Carrin valmiiksi. Palatessaan asettuu hän presidentin
sijaan vuoteelle seuraavaa tarkastusta varten. Heti kun tämä on ohitse,
hyppää hän vuoteelta ja luiskahtaa ulos. Kaksin tuovat he Carrin
sisälle, laskevat hänet vuoteelle ja livahtavat ulos sängyn takaa, kun
ovi mahtuu juuri sen verran raolleen. Kun kaikki oli valmista, oli
tohtori palannut katsomaan, oliko mitään epäluuloa herännyt.
"Nyt sen ymmärrän!" huudahti eversti. "Tuo lääkärin hylky on pettänyt
meidät. Hän ei voinut luvatta kuljettaa Whittinghamia talosta, ja siksi
on hän vienyt hänet Carrina! Puijasi minut antamaan luvan siihen! Haa,
varo nahkaasi, tohtorin pahus, jos vielä tapaamme!"
Ryntäsimme ulos talosta, vain todetaksemme, että tämä oletus oli oikea.
Luuloteltu Carr oli villapeitteisiin käärittynä kannettu ulos juuri kun
me istuuduimme aamiaispöytään. Tohtori oli asettanut hänet ajopeleihin,
noussut niihin itsekin ja ajanut nopeasti pois.
"Mihin päin he menivät?"
"Satamaa kohti, sennor", vastasi vartija.
Satamaan pääsi kahdenkymmenen minuutin kovalla ajolla. Sanaakaan
virkkamatta hypähti eversti ratsulleen; minä seurasin esimerkkiä, ja
me karautimme hurjasti eteenpäin, saaden kaikki kulkijat kaikkoamaan
tieltämme. Mutta voi! tulimme liian myöhään! Pysähtyessämme
rantasillalle näimme Johnny Carrin pienen huvialuksen puolen penikulman
päässä merellä purjehtimassa vinhaan myötätuuleen, Aureata-maan lippu
uhmailevasti liehumassa maston huipusta.
Tähystimme sitä nolostuneina, sanattomina, kääntäen sitten hevosemme.
Huomiomme kääntyi pieneen miesryhmään, joka seisoi myrskymerkkipylvään
ympärillä. Lähestyessämme he hajosivat nopeasti, ja me näimme, että
pylvääseen oli kiinnitetty arkki kirjepaperia, johon oli piirretty
tutulla käsialalla:
"Minä Marcus W. Whittingham, Aureatan tasavallan presidentti, tarjoan
täten viidentuhannen dollarin palkinnon ja täyden anteeksiannon
sille tai niille, jotka avustavat George McGregorin (Aureata-maan
entisen everstin) ja pankinjohtaja John Martinin ottamisessa kiinni
elävinä tai kuolleina, ja julistan edelleen, että mainitut George
McGregor ja John Martin ovat tasavallan kavaltajia ja kapinallisia,
sekä henkipattoina kohdeltavia. Tätä päätöstä jokainen lainkuuliainen
kansalainen rangaistuksen uhalla noudattakoon.
Marcus W. Whittingham,
presidentti."
Tämä oli tosiaan mieluista!