Kaksi yllätystä.
Ikävä välttämättömyys pakoittaa meitä vaanimaan lähimäistemme
heikkouksia, yrittääksemme käyttää niitä omaksi hyväksemme. En ole
kylliksi järkeilevä päättämään, saako tämä menettely mitään oikeutusta
yleisyydestään, mutta käytännössä en ole milloinkaan epäröinyt asettua
niiden siveelliselle tasolle, joiden kanssa olen ollut tekemisissä.
Olen saattanut toisinaan jättää vastapuolenkin tehtäväksi tämän
tarpeellisen sovittautumisen, enkä ole koskaan nähnyt sitä siiloin
hyljittävän. Eipä siis tuntoni juuri arkaillut, kun oli hyödyllisesti
käytettävissä ainoata peljättävän vastustajamme, Aureatan presidentin
varustuksissa havaittavaa heikkoa kohtaa. Epäilemättä on lukija jo
huomannut tämän suuren miehen sotisovassa sen liitoksen, johon me
tähtäsimme ammuksemme. Rakastajana kyllä pahoittelin signorinan
määräämistä tähän tarkoitukseen, politikkona olin juonesta ylpeä,
ja ihmisenä taasen oivalsin, mitä me kaikki olemme hyvin kerkeät
oivaltamaan, — ettei sopinut hyljätä niitä työaseita, jotka tuntuivat
käsiin asetetuilta.
Mutta olkoonpa siveellinen tuomio mikä tahansa, todellisuus osoitti
suunnittelumme viisaasti harkituksi. Presidentillä ei ollut mitään
aihetta vainuta väijytystä; sentähden hän järkevänä miehenä mieluummin
vietti illan signorinan seurassa kulu urheiden upseeriensa parissa.
Yhtä hyvää aistia osoitti se, että hän teki siitä illanvietosta
kahdenkeskisen kohtauksen, kun kerran toinen antoi siihen tilaisuuden.
Myöhemmin asiasta puhellessamme ei signorina ollut taipuisa
kuvailemaan, miten illan aikaisemmat hetket kuluivat. Hän alotti
mieluummin kertomuksensa siitä kohdasta, jolloin hänen ylhäisyyttänsä
häirittiin. Kun tämä taival tarinaani kokonaan perustuu hänen ja
everstin selostukseen, täytyy minunkin nyt alottaa samasta hetkestä.
Kello oli siis vähän yli yhdentoista; presidentti poltteli
rauhallisesti sikaaria ja kuunteli kauniin vieraansa puhetta,
elähytettyään hänet teeskenneltyyn vilkkauteen muutamilla
säikahdyttävillä muistutuksilla hänen nähtävästä miettiväisyydestään
ja hajamielisyydestään. Äkkiä kuului voimakasta kolkutusta ovelta.
Päivällinen oli tarjottu pienessä kamarissa rakennuksen perällä,
eikä presidentti voinut nähdä kolkuttajaa menemättä ylt'ympäri taloa
kiertävälle kuistille ja astumatta edelleen julkisivun puolelle.
Kolkutuksen kuullessaan signorina hätkähti ylös.
"Älkäähän häiriytykö", virkkoi presidentti kohteliaasti. "Annoin
erityisen määräyksen, että minä en ole tänä iltana tavattavissa. Mutta
ajattelin, voisiko siellä olla Johnny Carr. Haluaisin puhua hänelle
jonkun sanan ja kierränkin kuistilta katsomaan, onko se hän."
Samassa koputettiin hiljaisesti kamarin oveen.
"No?" kysyi presidentti.
"Mr. Carr on ovella ja tahtoo välttämättömästi tavata teidän
ylhäisyyttänne. Sanoo asiansa olevan kiireellinen."
"Ilmoittakaa tulevani kuistille puhumaan hänen kanssaan", vastasi
presidentti.
Hän kääntyi ikkunaan ja työnsi sen auki, astuakseen ulos.