Illatsu.
En ikinä unohda noita illallisia. Pelkästään seurueenkin kannalta se
tilaisuus olisi kyllin muistettava, sillä minä en ole koskaan istunut
pöydässä kymmenen niin omituisen toverin kera kuin seniltaiset isäntäni
olivat. Aureata-maan upseerit olivat hyvin sekalaista joukkoa — pari
kolme espanjalais-ameriikkalaista, kolme neljä brasilialaista ja loput
sitä lajia yhdysvaltalaisia, joista heidän maanmiehensä vähimmin
ylpeilevät. Jos heidän joukossaan oli joku kunnon mies, salasi hän
huolellisesti tämän erityisomaisuutensa: selvänä heistä ei ollut
kukaan, sen tiedän. Nautittujen väkijuomien määrä oli suunnaton, ja
ilkeällä ilolla katselin, miten mies toisensa perään nopeasti joi
itsensä saamattomaksi. Keskustelu oli senmukaista, ja tilaisuudessa
lasketellut kokkapuheet olisivat tavallisessa kapakassa tuntuneet liian
raaoilta.
Kaikki tämä olisi saattanut haihtua mielestäni tai sulautua
lieventyneeksi yleiskuvaksi Aureata-maasta saamieni muiden vaikutelmien
kanssa; mutta omituinen asemani hioi huomiokykyni erityisen teräväksi.
Tämän huolettoman, juopuneen mässääjäjoukon keskellä istuin minä
valppaana, rauhattomana ja kärsimättömänä; teeskennellessäni johtavaa
osaa heidän hillittömässä remuamisessaan olin selvänä, täydessä
sieluntoiminnassa ja virkku jokaista hermoa myöten. Pidin visusti
silmällä heidän käytöstänsä ja sävyään. Johdin heidät haastelemaan
presidentistä, riemuiten itsekseni, kun sain heidät vietellyiksi
julkiseen nurinaan tai peitettyihin uhkauksiin tämän kehnosta
kiittämättömyydestä niitä kohtaan, joiden varassa hänen valtansa
seisoi. He eivät olleet saaneet palkkojansa kuuteen kuukauteen ja
olivat valmiit millaisiin tekoihin tahansa. Usean kerran tunsin
kiusausta ehättäytyä everstin edelle ja alottaa vallankumous omassa
nimessäni; minut pidätti ainoastaan se tieto, että minä en kyennyt
esittämään heidän nähtäväkseen mitään senlaatuisia todisteita, jotka
olisivat heitä tyydyttäneet.
Kello oli aikaa lyönyt yksitoista. Vanhempi kapteeni oli esittänyt
presidentin maljan. Se juotiin jurossa äänettömyydessä; minä olin
ainoa, joka kunnioitin sitä nousemalla tuoliltani.
Majuri oli esittänyt armeijan maljan, ja urhot olivat siemanneet syvään
omien jalojen persoonansa kunniaksi. Nuori, puhelahjoiltaan heikko ja
hetkuvakoipinen mies oli esittänyt maljan "Aureata-maan kaupalle, jonka
kehittämisessä mr. John Martinilla on niin suuret ansiot". Kun tämä
kehuva, vaikka katkonainen puhe oli lausuttu, ponnahdin vastaamaan.
Sitä puhettani! Ei liene sen vertaista laajasanaisuutensa, toistelunsa
ja suoranaisen tyhjänpäiväisyytensä puolesta. Sanelin lauseita vakaana
jonotuksena, jota keskeyttivät vain huudot, että tuotaisiin lisää
viiniä; mitä kauemmin hölpötin, sitä tarkkaamattomammiksi kävivät
kuulijat. Kello oli lyönyt jo kaksitoista. Kaunopuheisuuteni lähde
ehtyi ehtymistään, eikä vielä hiiskaustakaan ulkoa! Ihmettelin, miten
kauan he tätä kestäisivät ja kuinka pitkään minä itse kestäisin. Kello
1/2 1 aloin kehitellä jonkunlaista loppujaksoa, kun samassa eräs
nuoremmista rupesi matalalla äänellä laulamaan ruokotonta rallatusta.
Toinen toisensa perään yhtyivät he loilotukseen, kunnes kohoavat
ääniaallot tukahuttivat kiihkeän lausuntani.
Minun oli pakostakin lopetettava. Miehet olivat kaikki nousseet.
Aikoivatko he hajaantua? Epätoivoissani kohotin ääneni kaikuvana
ja selkeänä (ainoaksi selkeäksi ääneksi huoneessa), heittäytyen
hoilaamaan tuon häpeällisen renkutuksen räikeintä säkeistöä, ja
tarttuen naapuriani kädestä aloin kiertää verkalleen pöydän ympäri.
Temppu onnistui. Kaikki yhtyivät ketjuun, ja koko seurue potki tuolit
taaksensa ja hoiperteli piirissä tyhjien pullojen, särkyneitten lasien
ja sikaarintuhka-kasojen ympäri.
Ilma oli sakeana tupakansavusta ja väkevistä viinihöyryistä.
Koneellisesti johdin kuoroa, ponnistaen kuulohermojani, eroittaakseni
jotakin ääntä ulkoa. Kiertäminen alkoi huimata päätäni ja
hermojännitykseni oli niin suuri, että tiesin muutamassa minuutissa jo
sortuvani. Mutta jopa vihdoinkin kuulin kaikuvan huudon ja häliseviä
ääniä.
"Mitä se on?" huudahti majuri käheästi ja pysähtyi.
Laskin hänen kätensä irti, tartuin revolveriini ja sanoin:
"Jotakin juopuneitten rähinää kasarmissa, majuri. Mitä heistä!"
"Minun täytyy lähteä", päätti hän. "Maineeni — Aureata — armeija —
pelissä."
"Varas varasta tavoittamaan, hehhei, majuri!" tokaisin minä.
"Mitä tarkoitatte, sennor?" änkytti hän. "Antakaa minun mennä."
"Jos liikahdatte, majuri, niin ammun", uhkasin minä, ottaen aseeni
esille.
En ole koskaan nähnyt suurempaa hämmästystä ihmisen kasvoilla. Hän
kirosi äänekkäästi ja huusi sitten:
"Hei, pidättäkää hänet — hän on hulluna — hän ampuu!"
Joukko remahti ympärillämme nauruun, sillä he pitivät oletettua
leikkiäni hyvin keksittynä.
"Oikein, Martin", huusi joku, "älkää päästäkö häntä! Tahdomme pitää
hauskaa aamuun asti!"
Majuri kääntyi ikkunaan. Oli kuutamoyö, ja kun minäkin katsahdin
sinnepäin, näin pihamaan olevan täynnä sotamiehiä. Kuka oli
päällikkönä? Vastaus merkitsi minulle paljon.
Tämä näky jonkun verran selvitti majuria.
"Kapina!" huusi hän. "Sotamiehet ovat nousseet kapinaan!"
"Menkää nyt nukkumaan, sir", neuvoi nuorempi luutnantti.
"Katsokaa ikkunasta!" kirkui majuri.
Kaikki hoipertelivat ikkunan ääreen. Heidät nähdessään kajahuttivat
sotamiehet huudon. En eroittanut, oliko se tervehdys vai uhkaus.
Upseerit otaksuivat sen jälkimäiseksi ja kääntyivät ovelle.
"Seis!" karjaisin minä. "Ammun ensimäisen, joka avaa oven."
Ihmeissään kääntyivät he päin minua. Seisoin heitä vastassa revolveri
kädessä. He odottivat hetkisen sulloutuneina yhteen ryhmään ja sitten
ryntäsivät minua kohti. Laukaisin, vaan en osannut. Näin kohotetun
karahvin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se singahti rintaani ja
lennätti minut seinää vasten. Kaatuessani pudotin aseeni, ja he
vyöryivät päälleni. Luulin kaiken olevan lopussa, mutta kun heidän
reuhatessaan väkijuomien ja suuttumuksen riivaamina tirkistin parven
läpi, näin oven aukenevan ja joukon sotilaita ryntäävän sisälle. Kuka
oli johtajana? Jumalan kiitos, se oli eversti, ja hänen äänensä jyrähti
metelin ylitse:
"Järjestykseen, hyvät herrat, järjestykseen!" Sitten hän lisäsi
miehilleen:
"Jokainen teistä tähtää mieheensä, ja kaksi tuokoon mr. Martinin tänne."
Olin pelastettu. Selittääkseni miten, on minun kerrottava, mitä oli
tapahtunut Kultaisessa talossa ja kuinka yöllinen hyökkäys onnistui.