"Sangen hyvä", hymähdin. "Toivottavasti lantinpoiminta kehittyy
loistavaksi leikiksi. Ja mitähän eversti kirjoittanee?"
Hänen kirjeensä kuului näin:
"Hyvä Martin. — Liitän mukaan 500 dollarin shekin. Palvelijani tulee
noutamaan rahat aamupäivällä. Ilmoitan siitä Teille, koska haluan
sen kaikki hopeassa palkanmaksuja varten." (Eipä tämä salakielemme
ole kovin nerokasta, ajattelin tätä kohtaa lukiessani). "Carr ja
minä olemme täällä kaksin, molemmat pohmelossa. Poika-rukka makaa
selällään ja saanee loikoa päivän tai pari — paha samppanjaleini. Itse
voin paremmin, ja vaikka peruutin tuloni kasarmille illaksi, luulen
kuitenkin pääseväni jalkeille jo ehtoopäivällä.
Kunnioittaen:
Geo. McGregor."
"Vai viruu Carr pahoinvointisena, ja pysynee huonossa kunnossa pari
päivää!" ajattelin itsekseni. "Hyvin luultavaa; mutta miten oikeastaan
lienee hänen laitansa? Toivottavasti ei eversti ole ollut järin
jyrkkätoiminen. Kaikki näyttää kuitenkin olevan oikealla tolalla, niin,
paremmalla kannalla kuin uskalsin toivoakaan."
Nousin vuoteeltani elpynein mielin, söin rauhallisesti aamiaiseni ja
läksin pankkiin puoli yhdeltätoista.
Tietysti kohtasin kadulla kaikkein ensimäiseksi henkilön, jota olisin
mitä mieluimmin karttanut, — donna Antonian. Tyttö oli ratsain, ja
hänen hevosensa näytti jonkun verran uupuneelta. Minut nähdessään hän
pysähdytti ratsunsa, ja minun täytyi tervehtiessäni seisahtua.
"Mistä niin varhain?" kysäisin.
"Varhainko?" vastasi hän. "Ei tämä ole minun mielestäni aikaista. Olen
jo ollut pitkällä ratsastusmatkalla, — kävin nimittäin mr. Carrin
tilalla viemässä hänelle sanaa isältäni, mutta hän ei ollut kotona.
Tiedättekö, missä hän on, mr. Martin?"
"Siitä ei minulla ole aavistustakaan", vastasin.
"Hän on viipynyt poissa kotoa jo neljä yötä", jatkoi tyttö, "eikä
hän ole käynyt ministeriössäkään. On hyvin omituista, että hän tuolla
tavoin häviää, ja juuri silloin kun homma on parhaillaan käynnissä."
"Mikä homma, donna Antonia?" kysyin säveästi.
Hän punastui, varmaankin muistaen, että se homma vielä oli salaisuus.
"Oh, niillähän on aina puuhaa rahaministeriössä tähän aikaan. Eivätkö
ne näinä päivinä suorita maksujansa kaikille?"
"Näinä päivinä heidän kyllä' pitäisi suorittaa maksunsa kaikille",
sanoin minä.
"Niin", jatkoi hän ottamatta huomioon oikaisuani, "joka tapauksessa
isäni ja presidentti ovat kumpikin vihoissaan hänelle, ja minä
tarjousin tekemään aamuratsastukseni hänen kartanolleen."
"Missä hän voineekaan oleilla?" lausuin viattomasti.
"Luulen hänen sittekin viipyvän eversti McGregorin luona", arveli
nyt tyttö. "Puolisen jälkeen pistäydynkin sinne. Tiedän hänen olleen
siellä päivällisellä maanantaina, ja varmaankin hän on pitkittänyt
vierailuansa."
"Ei", ajattelin minä, "sitä sinä et saa tehdä! Siitä saattaisi koitua
hankaluuksia." Sanoin senvuoksi:
"Minä tiedän, että hän ei ole siellä; kuulin McGregorilta, että hän
oli lähtenyt tiistaina... Kah, miten olenkaan tyhmä! Everstihän
mainitsi Carrin sanoneen aikovansa parin päivän purjehdusretkelle
huvijahdillaan. Hän on kai kohdannut vastatuulia eikä pääse palaamaan."
"Hän teki kovin pahoin siinä, että läksi", virkkoi donna Antonia,
"mutta niin asia sitten epäilemättä on. Isä kyllä suuttuu, mutta
ihastuu sentään kuullessaan, että häntä ei ole mikään vahinko
kohdannut."
"Olen hyvilläni, kun olen voinut rauhoittaa mieltänne", lausuin
jättäessäni hyvästi. Kiitin onnellista päähänpistoani ja ihmettelin,
tapaisiko donna Antonia Johnny-paran todellakin vahingoittumattomana.
Minulla oli epäilykseni. Mieltäni pahoitti, että minun oli täytynyt
kertoa tytölle, mitä en itse uskonut, mutta tällaista sattuu
vallankumouksissa, ja tässä suhteessa ne muistuttavat liike-elämää.
Pankkiin tultuani lähetin lyhyet vastaukset kuhunkin kirjeeseen,
kaikissa pääasiana vahvistus, että esiintyisin kasarmissa
määrähetkellä. Minun ei tarvitse vaivata lukijaa kertomalla, millaisiin
puitteisiin tämän varsinaisen tiedonantoni sovitin. Sitten oli
minulla ankara ottelu Jonesin kanssa; liike oli hiljaista, ja hän
pahimmoikseen innostui käyttämään täten tarjoutunutta tilaisuutta
perusteelliseen tutkimukseen vararahastomme tilasta. Hän ei kyennyt
ymmärtämään äkillistä virallisuudenharrastustani tällaisen tarkastelun
asianmukaiseen toimitusaikaan nähden, ja pelkäsin jo käyvän
pakolliseksi selittää hänelle suoraan, että hänen onnistuisi vain
hengettömän ruumiini yli päästä kaivelemaan kassakaapin sisältöä.
Vihdoin sain hänen huomionsa käännetyksi toisaanne, viekoitellen hänet
suomaan rouva Jonesille huviajelun maalle, ja siten rauhaan jäätyäni
käytin iltapäivän loppuvalmistuksiin.
Poltin paljon kirjeitä, kyhäsin liikuttavat jäähyväiset isälleni,
anteeksiannon varjolla huomautellen, miten suuresti hänen epäviisas
menettelynsä oli lisännyt hänen velvollisuudentuntoisen poikansa
vaikeuksia. Testamenttiani tekemästä esti minut vain se ilmeinen
totuus, että sellaisen asiakirjan todistuttaminen olisi ollut
varomatonta. Vietin kuumeisen tunnin ammuskelemalla kuviteltuja
laukauksia revolverillani, varmistuakseni siitä, että kapine oli
käyttökunnossa. Lopuksi suljin pankin kello viideltä, läksin Piazzalle,
nautin kevyen välipalan ja poltin Sikaareja mielettömällä kiireellä,
kunnes tuli aika pukeutua illallisia varten; enkä milloinkaan ole
tuntenut suurempaa riemua kuin toiminnan hetken nyt vihdoinkin lyödessä.
Pukeutuessani hypistelin jokaista vaatekappaletta sellaisella
hellivällä tunteella, että kenties en sitä koskaan enää vetäisi ylleni
— tai riisuisikaan. Kesken puuhani saapui toinen kirjelappu everstiltä.
Sen tuoja karautti vaahtoisella hevosella täyttä laukkaa ovelleni.
Tunsin miehen hyvästi ulkonäöltä, hän oli everstin palvelija. Sydän
kurkussa tempasin kotelon hänen kädestään (sillä olin itse juossut
aliovelle). Mies nähtävästi tunsi salaisuutemme, sillä ojentaessaan
minulle kirjeen hän irvisti hermostuneesti, ja sanoi:
"Minun oli ratsastettava nopeasti ja hävitettävä kirje, jos joku tulisi
lähelle."
Nyökkäsin, mursin kuoren ja luin:
"C. livisti kello kuuden aikaan tänä iltana. Luultavasti kotiinsa. Hän
_epäilee_. Jos näette hänet, ampukaa heti!"
Käännyin palvelijaan.
"Oliko mr. Carrilla hevonen?"
"Ei, sir; hän läksi jalkasin."
"Mutta hänellä on talossaan hevosia?"
"Ei, sir, eversti on ne kaikki lainannut?
"Miksi luulette hänen menneen sinne?"
"Hän ei ole voinut tulla maantietä pitkin Whittinghamiin, sir, sillä se
on vartioittu."
Vieläkin oli mahdollisuus. Everstin kartanosta oli poikkimaitse
kymmenen penikulmaa Johnnyn tilalle ja täältä kuusi kaupunkiin. Mies
arvasi ajatukseni.
"Hän ei voi kävellä nopeasti, sir; häntä on haavoitettu sääreen. Jos
hän menee ensiksi kotiinsa, niinkuin on selväkin seikka, koska hän
ei tiedä hevostensa olevan poissa, ei hän voi mitenkään ehtiä tänne
ennenkuin aikaisintaan yhdeltätoista."
"Miten hän haavoittui?" kysyin. "Kertokaa lyhyeen, mitä eversti on
hänelle tehnyt."
"Kyllä, sir. Eversti sanoi meille, että mr. Carr oli pidätettävä yön
yli maatilalla; ei saanut poistua elävänä, hän sanoi. Eiliseen asti oli
kaikki käynyt hyvin ja sievästi. Mr. Carr oli huonossa voinnissa ja
everstin lääkeannokset eivät tuntuneet tuottavan hänelle lievennystä, —
päin vastoin. Mutta eilen iltapäivällä hän yltyi vikuroimaan, — tahtoi
lähteä matkaansa kaikin mokomin, sairaana tai terveenä! Hän siis nousi
vuoteeltaan ja pukeutui. Olimme ottaneet häneltä kaikki aseet, sir,
ja kun hän saapui alas vaatteissaan ja pyysi hevostaan, ilmoitimme
hänelle, että hänen ei sopinut lähteä. No, hän sanoi siihen vain; 'Pois
tieltä, kuuletteko!' ja niin hän alkoi astella eteisen ovelle. En
tahdo kieltää, sir, että jouduimme jokseenkin ymmälle. Emme halunneet
ampua häntä siihen seisaalleen, ja uskonpa, että olisimme antaneet
hänen mennä; mutta juuri kun hän oli astumassa ulos, tuli eversti
vastaan. 'Hei, mitä nyt, Johnny?' sanoi hän. — 'Teillä on joku pirun
juoni hankkeissa', sanoi mr. Carr. 'Luulen teidän sekoittaneen minulle
häijyjä rohtoja. Pois tieltä, McGregor, taikka isken kallonne mäsäksi!'
"'Mihin olette menossa?' kysyi eversti vain. — 'Whittinghamiin
presidentin puheille', vastasi hän.
"'Ette tänään', sanoi eversti. 'No, olkaa nyt järkevä, Johnny. Huomenna
olette kunnossa.' — 'Eversti McGregor', sanoi toinen, 'olen aseeton, ja
teillä on revolveri. Te voitte ampua minut, jos tahdotte, mutta ellette
sitä tee, niin ulos minä lähden. Olette tehnyt minulle jonkun kepposen,
mutta kyllä jumaliste sen vielä saatte maksaa.' Ja hän ryntäsi suoraa
päätä everstiä kohti. Tämä astahti sivulle ja antoi hänen hyökätä
ohitse. Sitte hän meni perässä ovelle, odotti kunnes toinen oli noin
viidentoista kyynärän päässä, nosti aivan tyynesti revolverinsa ja
ampui sievästi luodin hänen oikean pohkeensa läpi. Mr. Carr tuiskahti
nurin, makasi siinä pari minuuttia kiroillen ja sitten pyörtyi.
'Nostakaa hänet ylös, sitokaa haava ja asettakaa hänet vuoteelle',
käski eversti. Lihahaava se vain olikin, sir, joten saimme hänet pian
kuntoon, ja niin hän makasi koko yön."
"Miten hän pääsi pakenemaan tänään?"
"Olimme kaikki poissa, sir — läksimme mr. Carrin maataloon lainaamaan
hevosia. Eversti oli saanut sähkösanoman, sir." (Tässä mies taaskin
irvisti.) "En tiedä, mitä se koski, mutta hän tarvitsi hevosia. Ne
saatuamme ratsastimme kiertäen kaupungin ulkopuolitse ja tulimme
maantielle kaupungin ja everstin kartanon välisellä taipaleella.
Kymmenen hevosta olimme saaneet, ja niin toimitimme tietä
vartioitseville miehille verekset ratsut. Kuulimme heiltä, että ketään
ei ollut liikkunut tiellä. Kotiin keritessämme hän oli ollut jo kaksi
tuntia pakosalla!"
"Miten hän sen sai toimeen?"
"Naisen avulla, sir", vastasi soturini halveksivasti. "Antoi tälle
muiskun ja kymmenen dollaria, jotta hän avasi etuoven, ja niin hän
pujahti tiehensä. Hän ei rohjennut mennä talliin hevosta noutamaan,
joten hänen täytyi nilkuttaa matkoihinsa terveellä koivellaan. Reipas
veitikka!" lopetti mies puheensa.
"Johnny-parka", säälittelin minä. "Eikö häntä ajettu takaa?"
"Ei ollut aikaa, sir. Ei sopinut uuvuttaa hevosia. Ja sitäpaitsi,
kun hän kuitenkin olisi ehtinyt kotiinsa, on hänellä siellä tusina
miehiä, jotka olisivat antaneet meille työtä koko illaksi. Mutta nyt,
sir, minun täytyy lähteä. Tuleeko vastausta everstille? Hän ilmestyy
Kultaisen talon läheisyyteen kello yhdeltätoista, eikä mr. Carr pääse
sisälle, jos hän saapuu myöhemmin."
"Sanokaa everstille, että hän saa luottaa minuun", vastasin. Siitä
huolimatta en aikonut ampua Johnnyä hänet nähdessäni.
Levottomana ja sekavin tuntein läksin siis kasarmille, aprikoiden
milloin Johnny ehtisi Whittinghamiin ja joutuisiko hän everstin
käsiin Kultaisen talon ulkopuolella, Mieleeni juolahti ikävänä
mahdollisuutena, että Johnny saattoi tulla rikkomaan minunkin
iltarauhaani. Jos hän saapuisi kasarmille ennen minua, niin salaliitto
luultavasti heti alussa menettäisi minun kannatukseni. Miten minun
kävisi, sitä en osannut arvata. Mutta riisuessani päällystakkini
eteisessä kumarruin ikäänkuin sitomaan kengännauhaa ja silmäsin silloin
vielä kerran revolveriani.