Vastustuspuolueen alotteita.
Edellä kerrottujen tapausten jälkeen sujuivat asiat kylläkin tasaisesti
jonkun aikaa. Olin puhunut vakavasti Jonesille, moittien häntä perin
röyhkeästä käyttäytymisestään. Hän alistui orjamaisen nöyrästi,
näyttäessäni hänelle presidentin hyväntahtoisesti neuvomalla tavalla
valmistetun sähkösanoman. Viimemainittu oli ehkä liian pikaisesti
tuonut raskaan tykistönsä tantereelle, sillä hänen viittauksensa
väkivaltaan oli pikemmin herättänyt kuin tyynnyttänyt Jonesin
arveluita. Ellei ollut mitään salattavaa, niin minkätähden ei hänen
ylhäisyytensä kavahtaisi murhaakaan sen peittämiseksi? Mutta minä
selitin hänelle, miten korkeamman valtioviisauden näkökohdat vaativat
ehdotonta salaamista ja oikeuttivat jonkun verran mielivaltaisenkin
menettelyn luotettua virkailijaa kohtaan, ja se erityisen ystävällinen
kohtelu, jolla presidentti otti vastaan Jonesin, tavatessaan tämän
rahaministeriössä jollakin pikku asialla, osaltaan suuresti häivytti
ikäviä muistoja kassanhoitajan mielestä. Minä edelleen kiinnitin hänet
omiin kohtaloihini, hankkimalla hänelle palkankorotuksen johtokunnalta
"sen suosiollisen raportin johdosta, jonka mr. Martin oli hänestä
lähettänyt".
Mutta vaikka asiat näyttivätkin rauhallisilta, en tuntenut itseäni
aivan levolliseksi. Ensiksikään ei uusi laina ollenkaan näyttänyt
parantavan Aureatan raha-asioita. Autiona oli yhä työmaa satamassa;
entistä pulailua jatkui palkkojen ja juoksevien menojen suorituksessa.
Presidentti ei ottanut minua uskotukseen kassojensa käyttämisessä, päin
vastoin huomasin ennen pitkää huolestuksekseni, että hän käyttäytyi
minua kohtaan yhä kylmemmin. Pidin tätä sävyä sekä kiittämättömyytenä
että uhkaavana enteenä. Ja kun puoli vuotta oli kulunut, kieltäytyi
hän lujasti suorittamasta puolta enempää jälkimäisen lainan
koroista, siten pakoittaen minut käymään käsiksi 45,000 dollarin
vararahastooni. Hän esitti minulle montakin hyvää syytä menettelynsä
tueksi, pääasiallisesti vedoten valtion töiden välttämättömään
kannattamattomuuteen niiden alkuasteella, ja vakuutti ensi kerralla
maksavansa määrän täyteen. Aloin kuitenkin ymmärtää, että minun oli
valmistauduttava jatkuvasti tyhjentämään vararahastoa, jonka olin jo
toivonut ainakin melkoiseksi aikaa jäävän omiksi käyttövaroikseni.
Täten moniaat seikat vieroittivat hänen ylhäisyyttään ja minua
toisistamme, ja vaikka hänen yksityinen seuransa aina tenhosi minua,
kasvoi epäluottamukseni häneen hallitusmiehenä ja — saattanen lisätä —
salaliittolaistoverina yhä vain syvemmäksi.
Muita vaikutteita oli tähän aikaan — sillä olemme nyt ehtineet vuoden
'83 alkuun — tuntumassa samaan suuntaan. Palkkiostani rikastuneena olin
syöksynyt entistä huimemmin Whittinghamin iloisen elämän pyörteisiin,
ja missä olin ennen ollut tervetullut, siellä olin nykyisin kaksin
verroin arvossapidetty vieras. Olin myös innostunut pelaamaan
jokseenkin avokätisesti, ja maineeni uskalikkona pelurina juuri
hankkikin minulle kunnian päästä signorinan tuttavuuteen, sen naisen,
josta presidentti oli maininnut keskustellessamme. Tämä tuttavuuteni
johti hyvin moninaisiin seurauksiin.
Tuo nainen oli presidentin jälkeen ehkä Aureatan parhaiten tunnettu
henkilö — parhaiten tunnettu nimeltään, ulkomuodoltaan ja maineeltaan,
tarkoitan, sillä hänen entisyytensä ja olosuhteensa olivat verhotut
läpitunkemattoman salaperäisyyden hämärään. Saapuessani maahan oli
Signorina Christina Nugent asustanut siellä vuoden ajan. Hän oli
alkuaan kuulunut erääseen oopperaseurueeseen, joka oli Yhdysvalloista
tullut vierailemaan "Kansallisteatterissamme". Seurue jatkoi
keskinkertaisen menestyksellistä kiertomatkaansa, mutta Signorina
jäi tänne. Hänen sanottiin mieltyneen Wbittinghamiin ja ammatistaan
riippumattomana päättäneen oleskella täällä pitempään. Joka tapauksessa
hän oli täällä; oliko hän viehättynyt Whittinghamiin vai joku
whittinghamilainen häneen, se jäi epätietoiseksi. Hän otti asunnokseen
sievän huvilan, Kultaisen talon naapuristossa; se sijaitsi vastapäätä
presidentin aluetta, jonka uhkeaan aitaukseen sieltä oli hyvä näköala
Täällä asui hän "tädiksi" puhuttelemansa rouvasihmisen hoidossa, joka
muille oli tunnettu rouva Carringtonina.
Nimitys "signorina" oli yksinomaan ammatillinen, ja myöskin Nugent
saattoi olla vain teatteria varten tekaistu nimi. Hän itse ei
koskaan tekeytynyt muuksi kuin englantilaiseksi ja sanoi avoimesti
säilyttävänsä italiankielisen puhuttelunimensä vain siksi, että
se oli sointuvampi kuin "miss". Molemmat naiset elivät keskenään
nähtävästi erinomaisessa sovussa ja varmastikin mitä suurimmassa
mukavuudessa, sillä he tuhlasivat luullakseni enemmän rahaa kuin
kukaan muu kaupungissa, ja sitä näytti riittävän ehtymättömästi.
Mistä sitä riitti, se kysymys luonnollisesti herätti suurta
uteliaisuutta seurapiireissä; ja kun mainitsen, että signorina nyt
oli noin kahdenkolmatta vuotias ja harvinaisen viehättävän näköinen,
niin ei voitane väittää meidän whittinghamilaisten olleen muita
ihmisiä pahempia, jos meissä syntyikin muutamia ilkeitä epäluuloja.
Signorinasta ei vain ollut helppo päästä selville.
Melkein heti tuli hänestä seuraelämän johtava henkilö; hänen
"salonkinsa" tuli kaikkien puolueiden ja useimpien piirien
kokoontumispaikaksi; hän sai monta armollista huomionosoitusta
Kultaisen talon taholta, mutta ei mitään sentapaista, että
panettelu olisi voinut siihen vakavasti pystyä. Olipa hän myös
usein vastustuspuolueen jäsenten emäntänä, eikä kukaan vieraillut
hänen luonaan useammin kuin juuri sen johtaja, eversti George
McGregor, skotlantilaissyntyinen herrasmies, jolta kuitenkin puuttui
kansallisuutensa huomattavimpia omituisuuksia.
Eversti oli uudessa kotimaassaan päässyt korkeaan asemaan, sillä hän
ei ainoastaan johtanut vastustuspuolueen politiikkaa, vaan oli lisäksi
armeijan toinen päällikkö. Hän pääsi edustajakamariin presidentin
nimittämänä (sillä tämä oli varannut itselleen oikeuden määrätä
viisi jäsentä), mutta sittemmin oli eversti luopunut aikaisemmasta
päämiehestään ja sotilasten suosioon luottaen uhmasi hän miestä, jonka
avulla oli kohonnut kunniaan. Tietysti presidentti häntä inhosi,
johon tunteeseen minä sydämestäni yhdyin. Mutta hänen ylhäisyytensä
pahaksuminen ei estänyt signorinaa vastaanottamasta McGregoria
suurella sydämellisyydellä, vaikka hän ei tässäkään ilmaissut enempää
suosiollisuutta kuin everstin asema näkyi vaativan.
En ole vähemmän utelias kuin naapurinikaan ja sen vuoksi olin suuresti
mielissäni, kun signorinan "Mon Repos"-huvilan ovet aukenivat minulle.
Tunnustaa täytyy, että uteliaisuuteeni yhtyi muitakin tunteita,
sillä mieleltäni olin nuori mies, vaikka tapaukset olivat minulle
tuottaneet vakavustuttavaa vastuunalaisuutta, ja signorinan näkeminen
tavanmukaisilla ajeluillaan kykeni sykähdyttelemään pankinjohtajankin
sydäntä.
Hän oli kieltämättä hyvin kaunis — pitkä vaaleaverinen tyttö, piirteet
virheettömät ja silmissä naurava ilme. En tahdo yrittää häntä
tarkemmin kuvailla, koska sellaiset määrittelyt tuntuvat kuluneilta
ja jokapäiväisiltä, ja signorina ei hänen vihamiestensäkään puheen
mukaan ollut ainakaan jokapäiväinen ilmiö. Sanon vain lyhyeen, että
hänen tenhonsa taivutti meidät Aureatan miehet — nuoret ja vanhat,
köyhät ja rikkaat kaikki lankeamaan hänen jalkojensa juureen tai
olemaan pienimmästäkin rohkaisusta valmiina sen tekemään. Hän oli
minun silmissäni terveyden, kauneuden ja iloisuuden oikea hengetär; ja
hänen viehätystään enensi se hilpeä avomielisyys, jolla hän kiihoitti
ihailuun ja piti näitä saavutuksiansa arvossa. Sillä perältäkin
hurmautuvat vain poikkeukselliset miehet vaikeasti voitettavaan
kauneuteen; useimmille meistä on arkojen lähentelyjemme suopea
vastaanotto paholaisen viekkain viettelys.
Tietysti pidin rahojani peräti hyvin käytettyinä, kun ne toimittivat
minulle kutsun "Mon Repos"-huvilaan, missä suvaittiin kohtuullista
peluuta herrasmiesten kesken. Signorina ei koskaan itse pelannut, vaan
ainoastaan tarkkaili suurella mielenkiinnolla muiden onnea. Juuri
joskus koetti hänkin jonkun valitun edustajan välityksellä, eikä mikään
saattanut olla sirompaa ja taidehikkaampaa kuin hänen käyttäytymisensä
näissä tilaisuuksissa. Hän oli juuri niin innokas kuin tämänlaatuiseen
kiihoitukseen tottumaton ja voitonriemua kaipaava tyttönen ainakin,
ja juuri kyllin välinpitämätön osoittaakseen pelinsä olevan pelkkää
ajanviettoa, jossa panoksen rahamäärä ei mitään merkinnyt. Voi,
signorina, sinä olit suuri taiteilijatar!
Pian tuli minusta Mon Repos'n jokapäiväinen ja uskoakseni mieluinen
vieras. Mrs. Carrington, joka oli kovin epäluuloinen Aureatan tavoille
ja vallattomuudelle, suvaitsi kohdella minua erittäin kunnioitettavana
nuorena miehenä, ja signorina taasen osoittautui mitä herttaisimmaksi.
Minulla oli pääsy siihen valittuun päivällisseuraankin, joka
tavallisesti kokoontui ennen hänen keskiviikko-iltaisia
vastaanottojaan, ja olin alituisesti mukana pienen _roulette_-pöydän
ääressä, jota peiliä nuori emäntämme parhaiten suosi. Eversti oli,
mielipahakseni kylläkin, yhtä säännöllisesti saapuvilla, ja itse
presidenttikin usein kunnioitti seuraa läsnäolollaan. Se kunnia
kuitenkin kävi meille verrattain kalliiksi, sillä hänen onnensa
kaikissa sekä taito- että uhkapeleissä oli ihmeteltävä.
"Olen aina luottanut Onnettareen", oli hänellä tapana sanoa, "ja
minulle hän ei ole huikentelevainen."
"Kukapa olisi epävakainen, jos teidän ylhäisyytenne vain suvaitsisi
luottaa häneen?" vastasi tällöin signorina, luoden puhuteltuun miltei
hellää ihailua ilmaisevan katseen.
Tällainen ei miellyttänyt McGregoria. Hän ei salannut pitävänsä
itseään etumaisimpana signorinan ihailijain joukossa, kieltäytyen
millään muotoa luovuttamasta sijaansa edes presidentille. Jälkimäinen
suhtautui hänen jöröyteensä hyvin säveästi, ja minä en voinut tästä
päätellä muuta kuin että presidentillä ainakin omasta mielestään oli
valtit kädessään. Tietysti olin äärimäisen mustasukkainen noille
molemmille suuruuksille, ja vaikka en voinut valittaa kohtelustani,
äkäännytti minua kuitenkin hiukan ajatus, että lopultakin olin vain
sivullinen ja suljettu ottamasta osaa todelliseen näytelmään, jota
parhaillaan esitettiin. Tyytyväisyyttäni häiritsi edelleen se seikka,
että onni alati pysyi minulle nurjana, niin että palkkiorahani hyvin
nopeasti hupenivat. Voin tässä tunnustaakin, että ne tyyten loppuivat
jo kuuden kuukauden kuluessa siitä kun ensi kerran käväisin signorinan
huvilassa, ja havaitsin pakolliseksi turvautua siihen "korkorahaston"
tilapäiseen käytäntöön, jonka presidentti oli huomauttanut minulle
luvalliseksi sopimuksemme perusteella. Levottomuuteni tämän johdosta
keventyi kuitenkin, kun seuraava korkoerä suoritettiin täsmällisesti;
ja nuorekkaalla luottamuksella uskoin onnen jo piankin kääntyvän.
Täten kului aika, ja alkuvuosi 1884 tapasi meidät kaikki viettämässä
näköjään iloista ja huoletonta elämää. Julkisuuden näyttämöllä oli
mieliala kuitenkin aivan toisenlainen. Rahanpuutetta tuntui kipeästi,
ja vakavaa nurinaa oli kuulunut presidentin "tuhlattua" käteiset
varansa korkojen maksuun, jättäen sekä virkamiesten että sotaväen
palkat maksamatta. Tämä oli yleisenä puheenaiheena sanomalehdistössä
siihen aikaan, kun eräänä maaliskuun iltana saavuin signorinan
vieraaksi. Olin viivähtänyt pankissa ja tapasin pelin jo täydessä
käynnissä. Signorina ei ottanut siihen osaa, vaan istui yksinään
matalalla leposohvalla kuistin akkunan ääressä. Astuin kumartaen hänen
luokseen.
"Ettepä te suo meille paljoa ajastanne, mr. Martin", virkkoi hän.
"Mutta minä omistan teille kaikki ajatukseni", vastasin, sillä hän
näytti hurmaavalta.
"Ajatuksistanne en niin suuresti välitä", lausui hän. Oltuaan tovin
vaiti hän jatkoi: "Täällä on hyvin kuuma; tulkaa kasvihuoneeseen."
Näytti melkein siltä kuin hän olisi odottanut minua, ja minä seurasin
ihastuksissani pitkään, kapeaan, "salongin" kanssa yhdensuuntaiseen
lasisuojaan, jossa korkeat, vihreät kasvit kätkivät meidät vieraitten
näkyvistä. Kuulimme tänne selvästi vain presidentin äänen, kun hän
peräti suopeasti virkkoi everstille: "Kas vain, teillä täytyy olla
onnea lemmessä, eversti!" — josta päättäen viimemainittu oli hävinnyt
pelissä.
Kepeä hymy vilahti signorinan huulilla tämän huomautuksen johdosta.
Sitten hän taittoi valkoisen ruusun, käännähti ja seisoi katsellen
minua, vienon punan noustessa kasvoilleen ikäänkuin jonkun sisäisen
kiihtymyksen tuottamana.
"Pelkään että nuo kaksi herrasmiestä eivät pidä toisistaan", sanoi hän.
"Tuskin", myönsin minä.
"Entä te, pidättekö te heistä — tai jommastakummasta?"
"Minä rakastan ainoastaan yhtä henkilöä Aureata-maassa", vastasin niin
kiihkeästi kuin rohkenin.
Signorina puraisi ruusuaan, katsahtaen minuun teeskentelemättömän
huvitettuna ja hyvillään. Muistaakseni olen maininnut, että hän ei
hylkinyt rehellistä ihailua.
"Onko mahdollista, että tarkoitatte minua?" vastasi hän, tehden kevyen
kumarruksen. "Ajattelen niin vain senvuoksi, että useimmat Aureatan
naiset eivät tyydyttäisi teidän vaateliasta makuanne."
"Ei kukaan nainen maailmassa voisi tyydyttää minua, paitsi yksi ainoa",
vastasin ajatellen hänen ottavan asian liian kevyesti.
"Ah, niin te sanotte!" virkkoi hän. "Ja kuitenkaan en usko, että
tekisitte mitään minun tähteni."
"Se vasta olisikin suurin onneni", huudahdin.
Hän ei puhunut mitään, vaan seisoi siinä pureskellen ruusuaan.
"Antakaa se minulle", pyysin; "olkoon se palvelukseni vakuutena."
"Tahdotteko siis palvella minua?" kysyi hän, "Mistä palkkiosta?"
"Ruususta tietenkin!"
"Haluaisin saada sen omistajattarenkin", rohkenin huomauttaa.
"Ruusu on kauniimpi kuin sen omistajatar", sanoi hän, "ja joka
tapauksessa vain yksi asia kerrallaan, mr. Martin! Maksatteko te
palvelijoillenne koko palkan etukäteen?"
Menettelyni oli siksi päinvastaista, etten tosiaankaan voinut kieltää
hänen perustelunsa pätevyyttä. Hän ojensi minulle ruusun. Tartuin
siihen ja puristin sitä rajusti huulilleni, niin että se melkolailla
runneltui.
"Hyväinen aika!" huudahti signorina. "Näinköhän olisitte käsitellyt
yhtä kovakouraisesti sitä toistakin, jos olisitte sen saanut."
"Näytänpä heti", virkoin innoissani.
"Kiitos, ei juuri nyt", esteli hän, mitään hätäännystä ilmaisematta,
sillä hän tiesi olevansa turvassa minun seurassani. Sitten virkkoi hän
äkkiä:
"Oletteko perustuslaillinen vai vapaamielinen, mr. Martin?"
Minun on selitettävä, että tavanomaisessa kilpajuoksussa
ensinmainitusta nimityksestä oli Presidentin puolue päätynyt
ensimäisenä perille, ja everstin joukkio (kuten sitä yksityisesti
määrittelin) oli saanut tyytyä jälellejääneeseen valittavaan.
Kumpaisellakaan nimityksellä ei ollut mitään todellista merkitystä.
"Rupeammeko puhumaan politiikkaa?" kysäisin moittivasti.
"Kyllä, hiukan; jouduimmehan umpikujaan äskeisessä puheenaiheessamme.
Sanokaa."
"Kumpaan puolueeseen te itse kuulutte, signorina?"
Halusin todellakin tietää; sama kysymys oli jännittänyt monen muun
mieltä.
Hän ajatteli hetkisen ja lausui sitten:
"Pidän suuressa arvossa presidenttiä. Hän on ollut kovin hyvä minulle,
osoittanut todellista hellyyttä."
"Sitä juutasta!" murahdin.
"En tarkannut", sanoi hän.
"Mitäs muutakaan, sanoin; presidentillä on silmät päässä, kuten
toisillakin."
Signorina hymyili taas, mutta jatkoi sitten niinkuin en olisi mitään
sanonut:
"Toiselta puolen en voi salata itseltäni, että monet hänen
toimenpiteensä eivät ole viisaita."
Sanoin, että minä en ollut koskaan kyennyt sitä salaamaan itseltäni.
"Eversti on tietysti samaa mieltä", pitkitti hän. "Esimerkiksi
valtiovelkaan nähden. Teidän pankillanne lienee siinä etuja
valvottavana?"
Tämä ei ollut mikään salaisuus, joten vastasin:
"On kyllä, melkoisia."
"Ja teillä itsellänne?" kysyi hän hiljaa.
"Ka, minä en ole rahamies; minun varojani ei ole siinä lainassa."
"Ei teidän varojanne kylläkään. Mutta eikö teillä ole siinä etuja
valvottavana?" tivasi hän.
Tämä kuulosti omituiselta. Saattoiko hän tietää jotakin?
Hän vetäysi lähemmäksi ja laskien kätensä kevyesti käsivarrelleni
lausui moittivasti:
"Rakastatteko henkilöitä, heihin kuitenkaan luottamatta, mr. Martin?"
Sellaisetpa juuri olivat tunteeni signorinaa kohtaan, mutta sitä en
voinut tunnustaa. Aprikoitsin, miten pitkälle saattaisi olla viisasta
antaa hänelle luottamukseni, ja tämä riippui suureksi osaksi siitä,
missä määrin hänen ylhäisyytensä oli katsonut sopivaksi uskoa hänelle
minun salaisuuksiani. Vihdoin sanoin:
"Ilmaisematta muitten salaisuuksia, signorina, voin myöntää, että jos
valtiovelka joutuisi jotenkuten huonolle tolalle, järkkyisi isännistöni
mielipide arvostelukyvystäni melkoisesti."
"Arvostelukyvystänne?" virkkoi hän naurahtaen. "Kiitos, mr. Martin. Ja
te soisitte, että sellaista ei tapahtuisi?"
"Kaikin tavoin koettaisin sitä estää."
"Ette varmaankaan vähemmin halukkaasti, jos teidän ja minun etuni
kävisivät yhteen?"
Olin vastaamaisillani kiihkeästi, kun kuulimme presidentin äänen
lausuvan:
"Mutta missä meidän emäntämme on? Tahtoisin kiittää häntä ennen
lähtöäni."
"Hiljaa!" kuiskasi signorina. "Meidän täytyy mennä takaisin. Olettehan
uskollinen minulle, mr. Martin?"
"Puhutelkaa minua Jackiksi", sanoin hullaantuneena.
"Oletteko siis minulle uskollinen, oi Jack?" virkkoi hän tukahuttaen
nauruaan.
"Kuolemaan asti", vakuutin minä, toivoen että se ei kävisi
välttämättömäksi.
Hän tarjosi minulle kätensä, jota suutelin intohimoisesti. Palasimme
saliin, missä kaikki pelaajat olivat nousseet pöydästä, seisoskellen
pikku ryhmissä valmiina kumartamaan presidentille tämän hyvästellessä.
Olin utelias kuulemaan, sanoisiko hän mitään erityistä signorinalle,
mutta minut anasti haltuunsa rahaministerin tytär donna Antonia,
joka myöhäisestä hetkestä huolimatta sattui olemaan saapuvilla
signorinan iltavieraana. Hän oli sievä nuori nainen, perikuvallinen
tummaverinen espanjatar, mutta esiintymistapansa hän oli saanut
newyorkilaisesta oppilaitoksesta, jonka kasvatus oli taltuttanut,
ehkäkään ei häivyttänyt hänen kansallista eloisuuttaan. Tämä neitonen
oli osoittanut minulle hyvin suosiollista huomaavaisuutta, ja olin
kyllin turhamainen olettamaan, että hän suvaitsi olla minulle hiukan
mustasukkainen mieltymyksestäni signorinan seuraan.
"Teillä varmaankin on ollut hauskaa kasvihuoneessa", lausui hän
häijysti.
"Puhuimme liikeasioista, donna Antonia", vastasin.
"Uh, liikeasioista! Ei muuta kuulekaan. Nyt on isäkin mennyt
maaseudulle ja haudannut itsensä elävältä, valmistaakseen jotakin
suurta rahasuunnitelmaa."
Heristin korviani.
"Vai niin, mikä suunnitelma se on?"
"Oh, en minä tiedä. Jotakin siitä vaivaisesta valtiovelasta. Mutta
minua kiellettiin mainitsemasta siitä mitään."