Väljennettyä toimivaltaa.
Oli kaunis kuutamoyö, ja Whittinghamin kaupunki näytti perin somalta,
astuessamme puistokäytävää pitkin Piazza 1871:Ile. Presidentti käveli
reippaasti, äänettömänä, mutta hilpeänä; minun mieltäni painava huoli
sitävastoin veti ryhtinikin hiukan luppakorvaiseksi, eikä minua
suurestikaan viihdyttänyt huomautus, jolla presidentti sitten katkaisi
yön hiljaisuuden:
"Olette laskenut jalkanne kunnian ja rikkauden ensimäiselle askelmalle,
mr. Martin."
Pelkäsin pikemmin astuneeni hirsipuun alimmalle tikkaalle. Mutta askel
oli nyt otettuna; portaiden laatu oli jätettävä kohtalon huomaan.
Koetin senvuoksi rohkaistua, ja Piazzalle saapuessamme osoitin
muistopatsasta:
"Tuossa on innostava esimerkkini, teidän ylhäisyytenne!"
"Niin, jumal'avita", vastasi hän, "käytän kaikkia tilaisuuksia parhaani
mukaan."
Tiesin hänen pitävän minua yhtenä tilaisuutenaan, jota nyt käytettiin
parhaan mukaan. Tältä näkökannalta ei ole hauska tarkastella itseään,
joten muutinkin puheenaihetta, lausuen:
"Käymmekö noutamassa don Antonion?"
"Mitä varten?"
"No, ajattelin rahaministerin läsnäolon tekevän hommasta virallisemman."
"Ellei presidentin läsnäolo", vastasi valtion pää, "voi tehdä hommaa
säännönmukaiseksi, niin enpä tosiaan tiedä mikä voisi. Nukkukoon hän
rauhassa. Eikö hänen nimikirjoituksensa obligationeissa riitä?"
Mitäpä saatoin tehdä? Esitin vieläkin heikon vastaväitteen:
"Mitä me sanomme Jonesille?"
"Mitä _me_ sanomme Jonesille?" toisti presidentti. "Todellakin, mr.
Martin, teidän tulee itse päättää, mitä puhutte palveluskunnallenne.
Minun voitte tuskin odottaa lausuvan Jonesille enempää kuin että nyt on
kaunis aamu."
Olimme nyt ehtineet pankin luo, joka sijaitsi Piazzalta poikkeavalla
Vapaudenkadulla. Otin avaimen taskustani ja avasin oven, ja me astuimme
yhdessä sisään. Menimme sisempään työhuoneeseeni, jossa kassakaappi oli.
"Missä muodossa summa on?"
"Yhdysvaltain valtio-obligationeissa ja New-Yorkin ja Lontoon pankkien
maksuosoituksina", vastasin.
"Hyvä; näyttäkäähän tänne."
Avasin kassakaapin ja otin esille arvopaperit. Hän tarkasti
ne huolellisesti, pistäen samalla jokaisen yksitellen pieneen
käsilaukkuun, jossa hän oli tuonut minulle jätettävät obligationit.
Minä seisoin vieressä, pitäen varjostettua kynttilää. Äkkiä huusi ääni
ovelta:
"Jos hievahdatte, olette kuoleman omat!"
Hätkähtäen vilkaisin ylös. Presidentti katsahti ovelle säpsähtämättä.
Siellä seisoi vanha kunnon Jones, joka oli tullut alas ylikerrasta,
missä hän asui vaimonsa kanssa. Hän oli pelkässä yöpaidassaan ja
tähtäsi hirvittävän isolla pyssyllä suoraan kohti hänen ylhäisyytensä
korkeata päätä.
"Kas, mr. Jones!" virkkoi viimemainittu; "on ihana aamu."
"Herranen aika, presidenttikö!" huudahti Jones; "ja mr. Martin! Mutta,
mitä ihmettä, hyvät herrat —"
Presidentti viittasi kädellään säveästi minuun, ikäänkuin sanoakseen:
"mr. Martin kyllä selittää", ja jatkoi arvopaperien asettelemista
salkkuunsa.
Tässä ratkaisevassa käänteessä epäröimiseni haihtui.
"Olen saanut kaapelisanoman Euroopasta, Jones, — määräyksen lainasta
hänen ylhäisyydelleen. Toimitan hankkeen tässä kuntoon."
"Sähkösanomanko?" kysyi Jones. "Missä se on?"
"Taskussani", vastasin tunnustellen. "Ei, kas, se varmaan unohtui
Kultaiseen taloon."
Presidentti tuli avukseni.
"Näin sen pöydällä juuri ennen lähtöämme. Vaikka arvatenkaan ei mr.
Jonesilla ole mitään _oikeutta_...!"
"Ei laisinkaan", sanoin minä ripeästi.
"Mutta sopiihan mr. Martinin silti näyttää se hänelle huomenna?"
"Ehkäpä pelkästään mieliksi, mutta minun täytyy ihmetellä teidän
sävyänne, mr. Jones."
Jones näytti olevan pahoin ymmällä.
"Tämä on niin säännötöntä, sir", änkytti hän.
"Tuskinpa säännöttömämpää kuin teidän pukunne"; huomautti presidentti
leikkisästi.
Jones oli sävyisä mies, ja kun hänelle täten vihjaistiin, miten ovesta
tunkeutuva ilmavirta liehutteli hänen ohutta vaatekappalettaan, sulki
hän joutuin oven ja sanoi minulle anovasti:
"Kaiketi on kaikki kunnossa, sir?"
"Aivan kunnossa", rauhoitin minä.
"Mutta tarkoin salassa pidettävää", lisäsi presidentti. "Saatattekin
minut omakohtaisesti kiitollisuudenvelkaan, mr. Jones, ja samalla
täytätte velvollisuutenne isännistöänne kohtaan, jos visusti vaikenette
asiasta, kunnes lainahanke julkaistaan virallisesti. Ken tekee minulle
palveluksen, hän ei sitä kadu."
Tässä käytti presidentti parhaansa mukaan toista tilaisuutta — tällä
kertaa Jonesia.
"Jo riittää", sanoin minä. "Aamulla tarkemmin selitän asian, ja nyt
olisi kai parasta teidän mennä takaisin —"
"Mrs. Jonesin luo", ehätti presidentti puheeseeni. "Ja muistakaa pysyä
vaiti, mr. Jones."
Näin sanoessaan hän astui Jonesin luo ja katsoi häneen tiukasti.
"Vaiteliaat miehet menestyvät parhaiten ja elävät kauimmin, mr. Jones."
Kohdatessaan presidentin teräksiset silmät Jones alkoi äkkiä vapista.
Presidentti oli tyytyväinen. Hän työnsi virkailijan rivakasti
huoneesta, ja me kuulimme laahustavien askelten nousevan portaita.
Hänen ylhäisyytensä kääntyi minuun ja virkkoi närkästyneen näköisenä:
"Te jätätte minun tehtäväkseni melkoisen paljon, mr. Martin."
Hän oli todellakin tehnyt enemmän kuin vain lausunut Jonesille, että
oli kaunis aamu. Mutta minä olin liian huolissani kiittääkseni häntä;
ajattelin sähkösanomaa. Arvaten pulani presidentti jatkoi:
"Teidän on valmistettava se sähkösanoma."
"Niin", vastasin, "se saisi hänet varmistumaan. Mutta minulla ei ole
ollut paljoakaan kokemusta sellaisesta, enkä oikein tiedä..."
Presidentti kyhäsi muutamia sanoja paperiliuskalle.
"Viekää tämä sähkölennätintoimistoon, niin ne antavat teille sieltä
virallisen lomakkeen, jonka sitten täytätte."
Monet hommat sujuvat helposti, jos valtion pää on rikostoverina.
"Ja nyt, mr. Martin, alkaa tulla myöhä. Minulla on arvopaperit ja
teillä obligationit. Olemme voittaneet puolellemme Jonesin. Kaikki
käy hyvin. Aureata on pelastettu. Teistä on tullut varakas mies,
sillä tuossa ovat 65,000 dollarianne. Ja olen teille vielä suuressa
kiitollisuudenvelassa. En tahdo vaivata teitä kotiinsaattamisella.
Hyvää yötä, mr. Martin."
Hän läksi ulos, minä viskausin konttorituolilleni ja istuin tuijottaen
hänen jättämiinsä obligationeihin. Vaivasin aivojani miettimällä,
oliko hän tehnyt minut ainoastaan kätyrikseen, saatoinko luottaa
häneen ja olinko menetellyt järkevästi uhraamalla rehellisyyteni
hänen lupaustensa varassa. Mutta tuossahan oli joka tapauksessa
palkkioni; ja koska pelkästään siveelliset arvelukset eivät minua
kiusanneet, nousin piankin, asetin hallituksen obligationit ja 65,000
dollariani kassaholviin, lukitsin kaikki ja menin kotiin asuntooni.
Sinne saapuessani oli kirkas päivä, sillä kello oli lyönyt viisi,
ja minä tapasin isä Jacquesin juuri uloslähdössä. Hän oli jo syönyt
aamiaisensa ja oli menossa viemään aikaisia lohdutuksen sanoja Piazzan
kukkaismyyjättärille. Hän pysähdytti minut huolestuneen näköisenä ja
pahoitteli:
"Ah, ystäväni, tähän aikaan liikkeellä!"
Huomasin joutuneeni kohtuuttoman epäluulon alaiseksi — ja se tuntuu
kovin ilkeältä.
"Olen juuri tullut pankista", vastasin. "Olin päivällisillä Kultaisessa
talossa ja jälkeenpäin palasin lopettamaan erään työn."
"Kas, sillä tavalla!" huudahti hän. "Tapaankin siis uutteran oppilaan
enkä joutilasta?" Näillä sanoillaan hän viittasi erääseen kuuluisain
taulujen jäljennösryhmään, jolla huoneeni oli somistettu. Ne oli isäni
lahjoittanut minulle lähtiessäni.
Nyökäten kuljin edelleen, ajatellen itsekseni: "Hiton uutteran,
tosiaankin! Eipä moni ole yössä suorittanut sellaista työtä kuin minä!"
Ja täten oli kohtaloni kietoutunut Aureatan valtiovelan yhteyteen.