TOINEN LUKU.

Omintakeinen lainapuuha.

Kun haaraosastomme perustettiin Whittinghamiin, oli meidän ja

hallituksen kesken tehty sopimus, jonka mukaan me saimme välittää

hallituksen raha-asiat; tulimme siten jokseenkin samanlaiseen

puoliviralliseen asemaan kuin Englannin Pankki kotimaassaan. Pankin

puolestaan piti lainata tasavallalle 500,000 dollaria kuuden prosentin

korolla. Presidentti järjesti silloin liikkeeseen miljoonan dollarin

lainaa Whittinghamin satamatöitä varten. Tämä teräväpäinen valtias

nähtävästi keksi laajaperäisiä yleisiä töitä kansan tyytymättömyyden

tyrehdyttämiseksi, toivoen täten sekä kehittävänsä liikennettä

että samalla toimittavansa työtä lukuisille henkilöille, jotka

joutessaan olivat kiihoitukselle alttiina. Tällainen oli ainakin hänen

politiikkansa virallinen selitys, jonka todenperäisyyttä minulla

myöhemmin oli syytä epäillä. Minun tehtäväni tässä lainapuuhassa oli

ainoastaan muodollinen. Asianmukaiset sopimukset tehtiin, riittävät

takuut annettiin, ja kesäkuussa 1880 minulla oli ilo luovuttaa

presidentille nuo puoli miljoonaa dollaria. Sain häneltä samassa

tilaisuudessa kuulla, että laina hänen suureksi mielihyväkseen oli jo

toisellakin osaltaan merkitty.

"Ryhdymme heti hommiin, sir", lausui presidentti tavallisella

luottavaisella, mutta tyynellä sävyllään. "Kahden vuoden kuluttua

on Whittinghamin satama tunnettu maailman markkinoilla. Älkää olko

huolissanne koronmaksusta. Johtokuntanne ei ole milloinkaan tehnyt

parempaa sijoitusta."

Kiitin hänen ylhäisyyttään, sytytin hänen tarjoomansa sikaarin ja

poistuin levollisin mielin. Eihän minulla ollut asiassa vastuuta ja

välitin viisi siitä, saivatko pankin johtajat korkonsa vai eivätkö.

Olin sentään hiukan utelias tietämään, kuka oli Merkinnyt lainan toisen

puoliskon, mutta siitä en vähiin aikoihin saanut vihiä.

Työt alettiin ja korot maksettiin, mutta enpä voi sanoa

satamarakennusten edistyneen nopeasti. Epäilenpä tosiaan, kertyikö

kaikkiaan sataatuhatta dollaria enempää urakoitsijain ja työmiesten

taskuihin koko hankkeesta. Presidentti kaivatti muutamia kuoppia ja

rakennutti joitakuita valleja; tällä kannalla olivat asiat, kun hän

parin vuoden kuluttua yllämainitusta kohtauksestamme äkkiä kutsutti

pois loputkin työmiehistä, ja rakennuspuuha pysähtyi kerrassaan.

Vähän aikaa tämän tapauksen jälkeen sain kunniakseni kutsun

päivällisille Kultaiseen taloon. Oltiin heinäkuussa 1882. Sanomattakin

on selvää, että noudatin kutsua, enkä vain siksi että se tavallaan oli

käsky, vaan myöskin koska presidentti tarjosi erinomaisia päivällisiä;

vaikka hän oli poikamies (ainakin Aureatassa), oli hänen taloutensa

parhaimmin järjestettyjä, mitä olen nähnyt. Tyydytykseni kasvoi

vielä suuremmaksi, kun saapuessani huomasin olevani ainoa vieras ja

näin presidentin siis pitävän pelkästään minun seuraani illanvieton

arvoisena. Mieleeni juolahti, että tämä saattoi merkitä liikeasioita,

eikä se selitys ollenkaan häirinnyt mielihyvääni.

Nautimme päivällisen kuuluisalla verannalla, monien whittinghamilaisten

loistohetkien näyttämöllä. Ruoka oli mainiota, viinit verrattomia.

Presidentti osoittausi herttaiseksi seuratoveriksi. Olen jo vihjannut,

että hän ei ollut saanut suurtakaan koulutusta, mutta hänellä oli

laaja elämänkokemus ja hän oli kehittänyt itselleen tyynen ja

samalla sydämellisen esiintymistavan, joka poisti minusta kaiken

ujostelun ja epäröimisen. Lisäksi hän kohteli minua maailmanmiehenä,

jollainen huomaavaisuus aina on niin imartelevaa nuorille. Alentuvan

tuttavallisesti kertoili hän minulle monta juttua aikaisemmasta

elämästään; ja koska hän oli ollut kaikkialla, missä miehen ei olisi

pitänyt olla, ja tehnyt kaikkea, mitä olisi tullut jättää tekemättä,

oli hänen puhelunsa tietysti mitä mielenkiintoisinta.

"En asetu miksikään esikuvaksi", virkkoi hän erään tavattomimman

kaskunsa lopuksi. "Voin ainoastaan toivoa, että yhteiskunnalliset

palvelukseni arvioidaan vastapainoksi vaakaan yksityisten heikkouksieni

rinnalla." Tämän lausui hän jonkunlaisella liikutuksella.

"Teidän ylhäisyytennekin", sanoin minä, "tyytynee tässä suhteessa

odottamaan samaa suvaitsevaisuutta kuin Caesar ja Henrik IV."

"Aivan niin", myönsi presidentti. "Hepä eivät liene olleet juuri — hm?"

"Tuskin", vastasin ihaillen presidentin mukautumiskykyä, sillä hänellä

varmaankin oli sangen hämärä aavistus, keitä mainitsemani henkilöt

olivat.

Päivällinen oli syöty ja pöytä korjattu, ennenkuin presidentti näytti

taipuvaiselta vakavaan keskusteluun. Sitten hän käski tuoda Sikaareja

ja työntäen ne minua kohti lausui:

"Ottakaahan näistä, ja täyttäkää lasinne. Älkää välittäkö niistä,

jotka kieltävät juomasta ja tupakoimasta yhtaikaa. Viini on parempaa

tupakatta ja tupakka parempaa viinittä, mutta niiden yhdistelmä on

parempi kuin kumpikaan erikseen."

Tottelin hänen käskyjään, ja niin istuimme kotvasen äänettöminä

vedellen haikuja ja maistellen laseistamme. Sitten virkahti presidentti

äkkiä:

"Mr. Martin, tämä maa on vaarallisessa tilassa."

"Taivaan nimessä, teidän ylhäisyytenne", huudahdin, "tarkoitatteko

maanjäristystä?" (Oli sattunut heikko tärähdys muutama päivä sitten.)

"En, sir", hän vastasi, "vaan raha-asioita. Satamatyöt ovat käyneet

paljoa kalliimmiksi kuin edellytin. Minulla on hallussani insinöörin

todistus, että 903,000 dollaria on jo käytetty niihin, eivätkä työt

vielä ole lopullaan — eivät millään muotoa lopullaan."

Sitä ne tosiaankaan eivät olleet; olivathan tuskin alussa.

"Hyväinen aika", rohkenin huomauttaa, "sehän on melkoinen summa siihen

nähden, mitä sen vastineeksi on näytettävissä."

"Te ette saata epäillä todistuspaperia, mr. Martin", virkkoi

presidentti.

Minäpä epäilin todistusta ja olisin mielelläni kysynyt, minkä palkkion

insinööri oli saanut. Mutta pikaisesti sanoin, että se tietystikin oli

kaiken epäilyn yläpuolella.

"Niin", lausui hän vakaasti, "kaiken epäilyn yläpuolella. Nähkääs, mr.

Martin, minun asemassani täytyy olla sunsaskätinen. Hallitus ei saa

näyttää muille työnantajille huonoa esimerkkiä, kiusaamalla ihmisiä

nälkäpalkoilla. Mutta syyt sikseen, kylmä tosiasia on tämä: emme voi

jatkaa töitä lisärahoitta. Ja kuitenkin, meidän keskemme sanoen,

valtiollinen tilanne tekee välttämättömäksi, että niitä jatketaan. Ei

ainoastaan omakohtainen kunniani ole kysymyksessä, vaan everstinnan

johtama vastustuspuolue alkaa käydä hävyttömäksi — niinpä niin,

hyvinkin hävyttömäksi."

"Eversti on heittiö, sir", tokaisin päivällisnautinnon nostattamalla

vapaapuheisuudella.

"Niin", myönsi presidentti suvaitsevasti hymähtäen, "eversti ei

valitettavasti ole mikään todellinen isänmaanmies. Mutta hän on

vaikutusvaltainen, hän on rikas, ja ainoastaan minua alempana hän on

armeijan komentaja. Sitäpaitsi uskon hänen olevan hyvissä väleissä

signorinan kanssa. Asema on tosiaan aivan kireä. Minun täytyy saada

rahaa, mr. Martin. Myöntänevätkö pankkinne johtajat minulle uutta

lainaa?"

Tiesin varsin hyvin, mikä kohtalo odottaisi sellaista anomusta.

Johtokunta oli jo hyvin levoton ensimäisenkin lainansa tähden; osakkaat

olivat tehneet kiusallisia kysymyksiä, ja puheenjohtajan oli ollut

jokseenkin tukala todistella, että sijoitus epäilemättä oli sekä

turvallinen että tuottava. Ja vain pari viikkoa sitten oli taasen

hallitus virallisesti kääntynytkin puoleeni samassa asiassa. Sähkötin

pankin johtajille, ja nopeasti tuli vastaukseksi yksi ainoa sana

_tootsums_, joka käyttämässämme lyhennyskielessä merkitsi: "täytyy

ehdottomasti ja lopullisesti kieltäytyä kaikista anomuksista". Ilmoitin

sähkösanoman sisällön rahaministerille, sennor don Antonio de la

Casablancalle, joka tietysti vuorostaan oli sen esittänyt presidentille.

Rohkenin muistuttaa hänen ylhäisyyttään näistä seikoista. Hän kuunteli

sanojani tarkkaavaisesti vaieten.

"Pelkäänpä siis", lopetin, "että minun on mahdoton millään tavoin

auttaa teidän ylhäisyyttänne."

Hän nyökkäsi ja huokaisi kevyesti. Näköjään luopuakseen tästä

puheenaiheesta hän sitten virkkoi:

"Arvattavasti johtajiinne eivät järkisyyt pysty. Kaatakaa itsellenne

konjakkia ja soodaa."

"Sallikaa minun sekoittaa lasillinen teillekin, sir", vastasin.

Sekoittaessani juomiamme hän pysyi vaiti. Jälleen istuuduttuani hän

virkkoi:

"Teillä on nuoreen ikäänne nähden täällä sangen vastuunalainen virka —

vaikka eipä suinkaan ansioitanne suurempi."

Minä kumarsin.

"Teille on jätetty jokseenkin vapaa toimivalta, vai mitä?"

Vastasin juoksevissa asioissa menetteleväni melkoisesti oman harkintani

mukaan.

"Juoksevissa asioissa? Siis esim. rahojen sijoituksissa?"

"Kyllä", vastasin, "tavallisissa liikesijoituksissa — vekselien

diskontauksissa sekä lyhytaikaisten lainojen myöntämisessä velkakirjaa

tai kiinnitystä vastaan. Minä sijoitan rahat ja ilmoitan vain

isännilleni, mitä toimenpiteitä olen tehnyt."

"Sellaisen luottamuksen olettekin hyvin ansainnut", suvaitsi

presidentti arvostella. "Luottamus on liiketoiminnan elinehto; on

uskottava väkeänsä. Olisi järjetöntä panna teidät lähettämään kotiin

vekselit, asiakirjat, todistukset ja muut sellaiset. Tietysti eivät ne

voi sellaista vaatia."

Kun tämä huomautus samalla kuulosti kysymykseltä, vastasin:

"Ylimalkaan he mielihyväkseni uskovat pelkkää sanaani.. Tosi on, kuten

teidän ylhäisyytenne mainitsi, että heidän täytyy uskoa jotakuta."

"Aivan niin. Ja toisinaan teillä on suuria summia sijoitettavananne."

Tässä kohdassa keskusteluamme aloin — presidenttiä kohtaan tuntemastani

kunnioituksesta huolimatta — haistaa käryä.

"Eipä suinkaan, sir", vastasin, "tavallisesti ne ovat varsin pieniä.

Liikkeemme ei ole niin laaja kuin kernaasti soisimme."

"Miten lieneekin", lausui presidentti katsahtaen minua suoraan silmiin,

"miten lieneekin tavallisesti laita, tällä hetkellä on teidän pankkinne

kassaholvissa suuri summa — peräti huomattava rahasumma — odottamassa

sijoitusta."

"Mistä hitosta sen tiedätte?" huudahdin.

"Mr. Martin! On kyllä omaa syytäni, että olen liian taipuvainen

luopumaan muodollisuuksista; mutta te unohdatte seuranne."

Kiirehdin pyytämään anteeksi, vaikka olin jotensakin varma, että

presidentti tuumaili omituista liikehommaa, elleipä suoranaista

murtovarkautta.

"Pyydän tuhannesti anteeksi kovin sopimatonta sävyäni, mutta saanko

kysyä, miten olette saanut tuon tiedon?"

"Jones kertoi minulle", vastasi hän mutkattomasti.

Ei olisi ollut kohteliasta lausua kummastustani Jonesin

yksinkertaisuudesta sellaisen uskotun valitsemisessa, joten en

virkkanut mitään.

"Niin", jatkoi presidentti, "pankkinne on äskettäin myynyt täkäläisiä

kiinteimistöjään, mikä valitettavasti osoittanee puutteellista

luottamusta minun hallintojärjestelmääni, ja noiden toimenpiteiden

tuloksena on teillä tällähaavaa 300,000 dollaria pankkinne

kassakaapissa. No niin — pyydän, älkää keskeyttäkö minua, — puuhakkaan

elämän kokemus on opettanut minulle, että liike-elämässä maine ja

kunto arvostellaan tuloksista eikä menetelmistä. Teidän johtokuntanne

on ennakkoluuloinen minua ja hallitustani kohtaan. Teillä on parempi

tilaisuus päätellä asioista, joten ette saata olla samaa mieltä.

Palvelette isännistöänne parhaiten tekemällä mitä he itse eivät älyä

ja rohkene tehdä. Ehdotan, että otatte vastuullenne tuon rahasumman

lainaamisen minulle. Siitä toimenpiteestä koituu pankillenne hyötyä. Ja

teidänkin hyödyksenne se kääntyy", lisäsi hän hitaasti.

Asia alkoi valjeta. Mutta siinä oli vaikeuksia.

"Mitä sanoisin sitten päämiehilleni?" kysäisin.

"Teette tavanmukaiset tilit sijoituksista ja saatavista —

kiinnityksistä — takuulainoista — mutta sen te osaatte paremmin kuin

minä."

"Väärät tilit, tarkoittaa teidän ylhäisyytenne?"

"Epäilemättä ne tulevat muodollisesti epätäsmällisiä", myönsi

presidentti.

"Entä jos kysytään todistuksia?"

"Se on sen ajan murhe."

"Olette jonkun verran kummastuttanut minua", sir, virkoin, "mutta

olen hyvin halukas palvelemaan ja edistämään Aureatan vaurastumista.

Johtuu kuitenkin mieleeni kaksi seikkaa. Ensiksi, miten voin olla varma

korkojen saamisesta? Ne minun täytyy saada."

"Aivan niin", hän keskeytti. "Ja toisen kohdan arvaan ennakolta.

Tarkoitatte, mitä kiitollisuuden osoitusta teidän sopivalla ajalla

antamastanne avusta pyytäisin saada teille tarjota?"

"Teidän ylhäisyytenne tuntee ihmisluontoa ihmeteltävän hyvin."

"Suokaa minulle hetkiseksi huomionne, mr. Martin, niin yritän tyydyttää

kumpaistakin varsin kohtuullista vaatimustanne. Teillä on 300,000

dollaria; ne te annatte minulle, saaden samalle määrälle hallituksen

6 prosentin obligationeja. Sitten luovutan teille takaisin 65,000

dollaria: 45,000 pidätte korkojenne takuuna, — siinä tapauksessa, että

Aureata jotenkuten laiminlöisi täyttää rehellisesti sitoumuksensa,

maksatte siitä summasta koko 300,000 dollarin korot. Se turvaa teidät

enemmäksi kuin kahdeksi vuodeksi täydellistä koronmaksun pysähdystä

vastaan, jota teidän toki ei todellisuudessa tarvitse peljätä. Siksi

kun rahat tarvitaan, saatte ne pitää käytettävinänne. Loput 20,000

taasen pyydän teitä vastaanottamaan välityspalkkiona eli oikeammin

sanoen ystävyyteni ja kunnioitukseni todisteena: 20,000 siis kokonaan

ja 45,000 niin kauan kuin Aureata maksaa korkoja! Te myöntänette, että

esitykseni on herrasmiehen järjestelyä toisen herrasmiehen kanssa,

mr. Martin. Tuloksena on, että johtokuntanne saa korkonsa, minä saan

lainani ja te saatte palkkionne. Kaikki voitamme, eikä kukaan kärsi! Ja

se kaikki tulee kuntoon viattoman sotajuonen avulla."

En saattanut olla ihailematta hänen neroaan. Suunnitelma oli varsin

soma, ja mitä presidenttiin ja itseeni tuli, oli hän ihan oikein

osoittanut hankkeen edut. Pankin johtajat taasen luultavasti saisivat

korkonsa, — joka tapauksessa kahdelta vuodelta. Olipa siinä kyllä

vaaraa; todistusten vaatiminen uskotelluista sijoituksistani tai

äkillinen määräys muuttaa lyhyessä ajassa suurempi pääoma käteiseksi

rahaksi luhistaisi talon päälleni. Mutta tällaista vastoinkäymistä en

edellyttänyt, ja pahimman varalle oli minulla 20,000 dollaria, joilla

voisin tehdä itseni näkymättömäksi. Nämä laskelmat olivat aivan oikeat

sillä hetkellä, mutta minä kumosin ne myöhemmin tuhlaamalla dollarit

ja solmimalla liiton, joka teki pakoni Aureata-maasta vastenmieliseksi

vaihtoehdoksi.

"Kas niin, mr. Martin", lausui presidentti, "suostutteko?"

Epäröitsin vielä. Oliko se siveellinen tunnonpistos? Luultavasti ei,

elleivät varovaisuus ja moraali ole samaa.

Presidentti kohosi seisaalleen ja laski kätensä olkapäälleni.

"Parempi myöntyä. Tiedättehän, että saattaisin ottaa nuo rahat ja

toimittaa teidät pois tieltä — tosin kovin vastahakoisesti, sen

vakuutan. En kernaasti ryhtyisi sellaiseen voimakeinoon. Se kenties

tekisi asemani täällä sietämättömäksikin. Mutta rahan puute tekee sen

varmasti mahdottomaksi."

Ymmärsin tämän perustelun voiman, ja nielaisten konjakkini ja soodani

lausuin:

"En voi kieltää teidän ylhäisyydeltänne mitään."

"Ottakaa sitten hattunne ja menkäämme pankkiin", sanoi hän.

Nopeata toimintaa.

"Ei kai teidän ylhäisyytenne aio ottaa rahoja nyt — tän'yönä?"

huudahdin.

"En ottaa, mr. Mariin — vaan vastaanottaa ne teiltä. Olemme sopineet

kaupasta. Mikä estää panemasta sitä heti toimeen?"

"Mutta minun pitää saada obligationit. Ne on valmistettava, sir."

"Ne ovat tässä", ilmoitti hän, ottaen paperikäärön kirjoituspöydän

laatikosta; "300,000 dollaria 6 prosentin korolla, minun

allekirjoittamiani ja don Antonion varmentamia. Ottakaa hattunne ja

tulkaa mukaan."

Tein työtä käskettyä.

Presidentin kilpakosijat · 第 7 / 26 题