Omintakeinen lainapuuha.
Kun haaraosastomme perustettiin Whittinghamiin, oli meidän ja
hallituksen kesken tehty sopimus, jonka mukaan me saimme välittää
hallituksen raha-asiat; tulimme siten jokseenkin samanlaiseen
puoliviralliseen asemaan kuin Englannin Pankki kotimaassaan. Pankin
puolestaan piti lainata tasavallalle 500,000 dollaria kuuden prosentin
korolla. Presidentti järjesti silloin liikkeeseen miljoonan dollarin
lainaa Whittinghamin satamatöitä varten. Tämä teräväpäinen valtias
nähtävästi keksi laajaperäisiä yleisiä töitä kansan tyytymättömyyden
tyrehdyttämiseksi, toivoen täten sekä kehittävänsä liikennettä
että samalla toimittavansa työtä lukuisille henkilöille, jotka
joutessaan olivat kiihoitukselle alttiina. Tällainen oli ainakin hänen
politiikkansa virallinen selitys, jonka todenperäisyyttä minulla
myöhemmin oli syytä epäillä. Minun tehtäväni tässä lainapuuhassa oli
ainoastaan muodollinen. Asianmukaiset sopimukset tehtiin, riittävät
takuut annettiin, ja kesäkuussa 1880 minulla oli ilo luovuttaa
presidentille nuo puoli miljoonaa dollaria. Sain häneltä samassa
tilaisuudessa kuulla, että laina hänen suureksi mielihyväkseen oli jo
toisellakin osaltaan merkitty.
"Ryhdymme heti hommiin, sir", lausui presidentti tavallisella
luottavaisella, mutta tyynellä sävyllään. "Kahden vuoden kuluttua
on Whittinghamin satama tunnettu maailman markkinoilla. Älkää olko
huolissanne koronmaksusta. Johtokuntanne ei ole milloinkaan tehnyt
parempaa sijoitusta."
Kiitin hänen ylhäisyyttään, sytytin hänen tarjoomansa sikaarin ja
poistuin levollisin mielin. Eihän minulla ollut asiassa vastuuta ja
välitin viisi siitä, saivatko pankin johtajat korkonsa vai eivätkö.
Olin sentään hiukan utelias tietämään, kuka oli Merkinnyt lainan toisen
puoliskon, mutta siitä en vähiin aikoihin saanut vihiä.
Työt alettiin ja korot maksettiin, mutta enpä voi sanoa
satamarakennusten edistyneen nopeasti. Epäilenpä tosiaan, kertyikö
kaikkiaan sataatuhatta dollaria enempää urakoitsijain ja työmiesten
taskuihin koko hankkeesta. Presidentti kaivatti muutamia kuoppia ja
rakennutti joitakuita valleja; tällä kannalla olivat asiat, kun hän
parin vuoden kuluttua yllämainitusta kohtauksestamme äkkiä kutsutti
pois loputkin työmiehistä, ja rakennuspuuha pysähtyi kerrassaan.
Vähän aikaa tämän tapauksen jälkeen sain kunniakseni kutsun
päivällisille Kultaiseen taloon. Oltiin heinäkuussa 1882. Sanomattakin
on selvää, että noudatin kutsua, enkä vain siksi että se tavallaan oli
käsky, vaan myöskin koska presidentti tarjosi erinomaisia päivällisiä;
vaikka hän oli poikamies (ainakin Aureatassa), oli hänen taloutensa
parhaimmin järjestettyjä, mitä olen nähnyt. Tyydytykseni kasvoi
vielä suuremmaksi, kun saapuessani huomasin olevani ainoa vieras ja
näin presidentin siis pitävän pelkästään minun seuraani illanvieton
arvoisena. Mieleeni juolahti, että tämä saattoi merkitä liikeasioita,
eikä se selitys ollenkaan häirinnyt mielihyvääni.
Nautimme päivällisen kuuluisalla verannalla, monien whittinghamilaisten
loistohetkien näyttämöllä. Ruoka oli mainiota, viinit verrattomia.
Presidentti osoittausi herttaiseksi seuratoveriksi. Olen jo vihjannut,
että hän ei ollut saanut suurtakaan koulutusta, mutta hänellä oli
laaja elämänkokemus ja hän oli kehittänyt itselleen tyynen ja
samalla sydämellisen esiintymistavan, joka poisti minusta kaiken
ujostelun ja epäröimisen. Lisäksi hän kohteli minua maailmanmiehenä,
jollainen huomaavaisuus aina on niin imartelevaa nuorille. Alentuvan
tuttavallisesti kertoili hän minulle monta juttua aikaisemmasta
elämästään; ja koska hän oli ollut kaikkialla, missä miehen ei olisi
pitänyt olla, ja tehnyt kaikkea, mitä olisi tullut jättää tekemättä,
oli hänen puhelunsa tietysti mitä mielenkiintoisinta.
"En asetu miksikään esikuvaksi", virkkoi hän erään tavattomimman
kaskunsa lopuksi. "Voin ainoastaan toivoa, että yhteiskunnalliset
palvelukseni arvioidaan vastapainoksi vaakaan yksityisten heikkouksieni
rinnalla." Tämän lausui hän jonkunlaisella liikutuksella.
"Teidän ylhäisyytennekin", sanoin minä, "tyytynee tässä suhteessa
odottamaan samaa suvaitsevaisuutta kuin Caesar ja Henrik IV."
"Aivan niin", myönsi presidentti. "Hepä eivät liene olleet juuri — hm?"
"Tuskin", vastasin ihaillen presidentin mukautumiskykyä, sillä hänellä
varmaankin oli sangen hämärä aavistus, keitä mainitsemani henkilöt
olivat.
Päivällinen oli syöty ja pöytä korjattu, ennenkuin presidentti näytti
taipuvaiselta vakavaan keskusteluun. Sitten hän käski tuoda Sikaareja
ja työntäen ne minua kohti lausui:
"Ottakaahan näistä, ja täyttäkää lasinne. Älkää välittäkö niistä,
jotka kieltävät juomasta ja tupakoimasta yhtaikaa. Viini on parempaa
tupakatta ja tupakka parempaa viinittä, mutta niiden yhdistelmä on
parempi kuin kumpikaan erikseen."
Tottelin hänen käskyjään, ja niin istuimme kotvasen äänettöminä
vedellen haikuja ja maistellen laseistamme. Sitten virkahti presidentti
äkkiä:
"Mr. Martin, tämä maa on vaarallisessa tilassa."
"Taivaan nimessä, teidän ylhäisyytenne", huudahdin, "tarkoitatteko
maanjäristystä?" (Oli sattunut heikko tärähdys muutama päivä sitten.)
"En, sir", hän vastasi, "vaan raha-asioita. Satamatyöt ovat käyneet
paljoa kalliimmiksi kuin edellytin. Minulla on hallussani insinöörin
todistus, että 903,000 dollaria on jo käytetty niihin, eivätkä työt
vielä ole lopullaan — eivät millään muotoa lopullaan."
Sitä ne tosiaankaan eivät olleet; olivathan tuskin alussa.
"Hyväinen aika", rohkenin huomauttaa, "sehän on melkoinen summa siihen
nähden, mitä sen vastineeksi on näytettävissä."
"Te ette saata epäillä todistuspaperia, mr. Martin", virkkoi
presidentti.
Minäpä epäilin todistusta ja olisin mielelläni kysynyt, minkä palkkion
insinööri oli saanut. Mutta pikaisesti sanoin, että se tietystikin oli
kaiken epäilyn yläpuolella.
"Niin", lausui hän vakaasti, "kaiken epäilyn yläpuolella. Nähkääs, mr.
Martin, minun asemassani täytyy olla sunsaskätinen. Hallitus ei saa
näyttää muille työnantajille huonoa esimerkkiä, kiusaamalla ihmisiä
nälkäpalkoilla. Mutta syyt sikseen, kylmä tosiasia on tämä: emme voi
jatkaa töitä lisärahoitta. Ja kuitenkin, meidän keskemme sanoen,
valtiollinen tilanne tekee välttämättömäksi, että niitä jatketaan. Ei
ainoastaan omakohtainen kunniani ole kysymyksessä, vaan everstinnan
johtama vastustuspuolue alkaa käydä hävyttömäksi — niinpä niin,
hyvinkin hävyttömäksi."
"Eversti on heittiö, sir", tokaisin päivällisnautinnon nostattamalla
vapaapuheisuudella.
"Niin", myönsi presidentti suvaitsevasti hymähtäen, "eversti ei
valitettavasti ole mikään todellinen isänmaanmies. Mutta hän on
vaikutusvaltainen, hän on rikas, ja ainoastaan minua alempana hän on
armeijan komentaja. Sitäpaitsi uskon hänen olevan hyvissä väleissä
signorinan kanssa. Asema on tosiaan aivan kireä. Minun täytyy saada
rahaa, mr. Martin. Myöntänevätkö pankkinne johtajat minulle uutta
lainaa?"
Tiesin varsin hyvin, mikä kohtalo odottaisi sellaista anomusta.
Johtokunta oli jo hyvin levoton ensimäisenkin lainansa tähden; osakkaat
olivat tehneet kiusallisia kysymyksiä, ja puheenjohtajan oli ollut
jokseenkin tukala todistella, että sijoitus epäilemättä oli sekä
turvallinen että tuottava. Ja vain pari viikkoa sitten oli taasen
hallitus virallisesti kääntynytkin puoleeni samassa asiassa. Sähkötin
pankin johtajille, ja nopeasti tuli vastaukseksi yksi ainoa sana
_tootsums_, joka käyttämässämme lyhennyskielessä merkitsi: "täytyy
ehdottomasti ja lopullisesti kieltäytyä kaikista anomuksista". Ilmoitin
sähkösanoman sisällön rahaministerille, sennor don Antonio de la
Casablancalle, joka tietysti vuorostaan oli sen esittänyt presidentille.
Rohkenin muistuttaa hänen ylhäisyyttään näistä seikoista. Hän kuunteli
sanojani tarkkaavaisesti vaieten.
"Pelkäänpä siis", lopetin, "että minun on mahdoton millään tavoin
auttaa teidän ylhäisyyttänne."
Hän nyökkäsi ja huokaisi kevyesti. Näköjään luopuakseen tästä
puheenaiheesta hän sitten virkkoi:
"Arvattavasti johtajiinne eivät järkisyyt pysty. Kaatakaa itsellenne
konjakkia ja soodaa."
"Sallikaa minun sekoittaa lasillinen teillekin, sir", vastasin.
Sekoittaessani juomiamme hän pysyi vaiti. Jälleen istuuduttuani hän
virkkoi:
"Teillä on nuoreen ikäänne nähden täällä sangen vastuunalainen virka —
vaikka eipä suinkaan ansioitanne suurempi."
Minä kumarsin.
"Teille on jätetty jokseenkin vapaa toimivalta, vai mitä?"
Vastasin juoksevissa asioissa menetteleväni melkoisesti oman harkintani
mukaan.
"Juoksevissa asioissa? Siis esim. rahojen sijoituksissa?"
"Kyllä", vastasin, "tavallisissa liikesijoituksissa — vekselien
diskontauksissa sekä lyhytaikaisten lainojen myöntämisessä velkakirjaa
tai kiinnitystä vastaan. Minä sijoitan rahat ja ilmoitan vain
isännilleni, mitä toimenpiteitä olen tehnyt."
"Sellaisen luottamuksen olettekin hyvin ansainnut", suvaitsi
presidentti arvostella. "Luottamus on liiketoiminnan elinehto; on
uskottava väkeänsä. Olisi järjetöntä panna teidät lähettämään kotiin
vekselit, asiakirjat, todistukset ja muut sellaiset. Tietysti eivät ne
voi sellaista vaatia."
Kun tämä huomautus samalla kuulosti kysymykseltä, vastasin:
"Ylimalkaan he mielihyväkseni uskovat pelkkää sanaani.. Tosi on, kuten
teidän ylhäisyytenne mainitsi, että heidän täytyy uskoa jotakuta."
"Aivan niin. Ja toisinaan teillä on suuria summia sijoitettavananne."
Tässä kohdassa keskusteluamme aloin — presidenttiä kohtaan tuntemastani
kunnioituksesta huolimatta — haistaa käryä.
"Eipä suinkaan, sir", vastasin, "tavallisesti ne ovat varsin pieniä.
Liikkeemme ei ole niin laaja kuin kernaasti soisimme."
"Miten lieneekin", lausui presidentti katsahtaen minua suoraan silmiin,
"miten lieneekin tavallisesti laita, tällä hetkellä on teidän pankkinne
kassaholvissa suuri summa — peräti huomattava rahasumma — odottamassa
sijoitusta."
"Mistä hitosta sen tiedätte?" huudahdin.
"Mr. Martin! On kyllä omaa syytäni, että olen liian taipuvainen
luopumaan muodollisuuksista; mutta te unohdatte seuranne."
Kiirehdin pyytämään anteeksi, vaikka olin jotensakin varma, että
presidentti tuumaili omituista liikehommaa, elleipä suoranaista
murtovarkautta.
"Pyydän tuhannesti anteeksi kovin sopimatonta sävyäni, mutta saanko
kysyä, miten olette saanut tuon tiedon?"
"Jones kertoi minulle", vastasi hän mutkattomasti.
Ei olisi ollut kohteliasta lausua kummastustani Jonesin
yksinkertaisuudesta sellaisen uskotun valitsemisessa, joten en
virkkanut mitään.
"Niin", jatkoi presidentti, "pankkinne on äskettäin myynyt täkäläisiä
kiinteimistöjään, mikä valitettavasti osoittanee puutteellista
luottamusta minun hallintojärjestelmääni, ja noiden toimenpiteiden
tuloksena on teillä tällähaavaa 300,000 dollaria pankkinne
kassakaapissa. No niin — pyydän, älkää keskeyttäkö minua, — puuhakkaan
elämän kokemus on opettanut minulle, että liike-elämässä maine ja
kunto arvostellaan tuloksista eikä menetelmistä. Teidän johtokuntanne
on ennakkoluuloinen minua ja hallitustani kohtaan. Teillä on parempi
tilaisuus päätellä asioista, joten ette saata olla samaa mieltä.
Palvelette isännistöänne parhaiten tekemällä mitä he itse eivät älyä
ja rohkene tehdä. Ehdotan, että otatte vastuullenne tuon rahasumman
lainaamisen minulle. Siitä toimenpiteestä koituu pankillenne hyötyä. Ja
teidänkin hyödyksenne se kääntyy", lisäsi hän hitaasti.
Asia alkoi valjeta. Mutta siinä oli vaikeuksia.
"Mitä sanoisin sitten päämiehilleni?" kysäisin.
"Teette tavanmukaiset tilit sijoituksista ja saatavista —
kiinnityksistä — takuulainoista — mutta sen te osaatte paremmin kuin
minä."
"Väärät tilit, tarkoittaa teidän ylhäisyytenne?"
"Epäilemättä ne tulevat muodollisesti epätäsmällisiä", myönsi
presidentti.
"Entä jos kysytään todistuksia?"
"Se on sen ajan murhe."
"Olette jonkun verran kummastuttanut minua", sir, virkoin, "mutta
olen hyvin halukas palvelemaan ja edistämään Aureatan vaurastumista.
Johtuu kuitenkin mieleeni kaksi seikkaa. Ensiksi, miten voin olla varma
korkojen saamisesta? Ne minun täytyy saada."
"Aivan niin", hän keskeytti. "Ja toisen kohdan arvaan ennakolta.
Tarkoitatte, mitä kiitollisuuden osoitusta teidän sopivalla ajalla
antamastanne avusta pyytäisin saada teille tarjota?"
"Teidän ylhäisyytenne tuntee ihmisluontoa ihmeteltävän hyvin."
"Suokaa minulle hetkiseksi huomionne, mr. Martin, niin yritän tyydyttää
kumpaistakin varsin kohtuullista vaatimustanne. Teillä on 300,000
dollaria; ne te annatte minulle, saaden samalle määrälle hallituksen
6 prosentin obligationeja. Sitten luovutan teille takaisin 65,000
dollaria: 45,000 pidätte korkojenne takuuna, — siinä tapauksessa, että
Aureata jotenkuten laiminlöisi täyttää rehellisesti sitoumuksensa,
maksatte siitä summasta koko 300,000 dollarin korot. Se turvaa teidät
enemmäksi kuin kahdeksi vuodeksi täydellistä koronmaksun pysähdystä
vastaan, jota teidän toki ei todellisuudessa tarvitse peljätä. Siksi
kun rahat tarvitaan, saatte ne pitää käytettävinänne. Loput 20,000
taasen pyydän teitä vastaanottamaan välityspalkkiona eli oikeammin
sanoen ystävyyteni ja kunnioitukseni todisteena: 20,000 siis kokonaan
ja 45,000 niin kauan kuin Aureata maksaa korkoja! Te myöntänette, että
esitykseni on herrasmiehen järjestelyä toisen herrasmiehen kanssa,
mr. Martin. Tuloksena on, että johtokuntanne saa korkonsa, minä saan
lainani ja te saatte palkkionne. Kaikki voitamme, eikä kukaan kärsi! Ja
se kaikki tulee kuntoon viattoman sotajuonen avulla."
En saattanut olla ihailematta hänen neroaan. Suunnitelma oli varsin
soma, ja mitä presidenttiin ja itseeni tuli, oli hän ihan oikein
osoittanut hankkeen edut. Pankin johtajat taasen luultavasti saisivat
korkonsa, — joka tapauksessa kahdelta vuodelta. Olipa siinä kyllä
vaaraa; todistusten vaatiminen uskotelluista sijoituksistani tai
äkillinen määräys muuttaa lyhyessä ajassa suurempi pääoma käteiseksi
rahaksi luhistaisi talon päälleni. Mutta tällaista vastoinkäymistä en
edellyttänyt, ja pahimman varalle oli minulla 20,000 dollaria, joilla
voisin tehdä itseni näkymättömäksi. Nämä laskelmat olivat aivan oikeat
sillä hetkellä, mutta minä kumosin ne myöhemmin tuhlaamalla dollarit
ja solmimalla liiton, joka teki pakoni Aureata-maasta vastenmieliseksi
vaihtoehdoksi.
"Kas niin, mr. Martin", lausui presidentti, "suostutteko?"
Epäröitsin vielä. Oliko se siveellinen tunnonpistos? Luultavasti ei,
elleivät varovaisuus ja moraali ole samaa.
Presidentti kohosi seisaalleen ja laski kätensä olkapäälleni.
"Parempi myöntyä. Tiedättehän, että saattaisin ottaa nuo rahat ja
toimittaa teidät pois tieltä — tosin kovin vastahakoisesti, sen
vakuutan. En kernaasti ryhtyisi sellaiseen voimakeinoon. Se kenties
tekisi asemani täällä sietämättömäksikin. Mutta rahan puute tekee sen
varmasti mahdottomaksi."
Ymmärsin tämän perustelun voiman, ja nielaisten konjakkini ja soodani
lausuin:
"En voi kieltää teidän ylhäisyydeltänne mitään."
"Ottakaa sitten hattunne ja menkäämme pankkiin", sanoi hän.
Nopeata toimintaa.
"Ei kai teidän ylhäisyytenne aio ottaa rahoja nyt — tän'yönä?"
huudahdin.
"En ottaa, mr. Mariin — vaan vastaanottaa ne teiltä. Olemme sopineet
kaupasta. Mikä estää panemasta sitä heti toimeen?"
"Mutta minun pitää saada obligationit. Ne on valmistettava, sir."
"Ne ovat tässä", ilmoitti hän, ottaen paperikäärön kirjoituspöydän
laatikosta; "300,000 dollaria 6 prosentin korolla, minun
allekirjoittamiani ja don Antonion varmentamia. Ottakaa hattunne ja
tulkaa mukaan."
Tein työtä käskettyä.