Valtion luoja.
Vuonna 1884 ei Aureatan tasavalta ollut suinkaan kukoistavassa tilassa.
Maan asema Etelä-Ameriikan rannikolla oli kyllä suotuisa, ja aluettakin
kuului valtioon laajalti, yhteensä vastaten useata eurooppalaista
maalaiskuntaa, mutta kuitenkaan se ei vielä ollut kyennyt saavuttamaan
perustajiensa toivomaa aineellista vaurautta.
Lapsuusvuosiansahan valtio yhä viettikin: toisen ja suuremman
valtakunnan vesana se oli saanut vapauden ja itsehallinnon etuudet
vasta v. 1871, ensin kestettyään sarjan rajuja valtiollisia
mullistuksia, joista muuan ameriikkalaisen Jeremiah P. Jecks-yliopiston
professori on julkaissut tyhjentävän historiallisen esityksen nimeltä
"Aureata-maan luominen". Tämä perusteellinen historiankirjoittaja
määrittelee epäämättömästi oikein, että siinä kansallisessa liikkeessä
oli pääosuus Aureatan ensimäisen presidentin — hänen ylhäisyytensä
Marcus W. Whittinghamin — tarmolla ja kyvyllä. Mielihyvällä yhdyn
tähän professorin ylistyslauselmaan, minulla kun on ollut onni nauttia
tuon Virginiasta syntyisin olevan, lahjakkaan miehen henkilökohtaista
ystävyyttä (joka kylläkään valitettavasti ei ulottunut yleisiin
asioihin).
Presidentti ei ainoastaan luonut Aureatan valtiota, vaan hän muovasi
sen perustuslaitkin ja koko hallintojärjestelmän. "Hänen neronsa"
(kuten professori sattuvasti huomauttaa) "haltioitui ajatuksesta luoda
todella uudenaikainen, anglosaksilaisen rodun edistysmielisen hengen
läpitunkema yhteiskunta. Hänen neronsa työnsi syrjään eurooppalaisen
herruuden kuluneet perintäkaavat ja opetti hänen kansalaisilleen,
että he olivat vapauden lapsia — joskaan eivät kaikki syntyään, niin
ainakin jokainen ottolapsen oikeudella." Tämän suurenmoisen aatteen
toimeenpanossa sattuneet mahdolliset erehdykset ovat katsottavat
johtuneiksi siitä, että presidentin suuri kyky oli pikemmin luontainen
lahja kuin opillisen kasvatuksen tulos. Tälle tosiseikalle ei hän
suinkaan itsekään ollut sokea, ja hän pahoitteli usein, että Ameriikan
kansalaissota syöksi hänen kotinsa kommelluksiin, jotka keskeyttivät
hänen opiskelunsa. Kun minulla oli kunnia tulla hänen tuttavuuteensa
vuonna 1880, oli presidentti jo vähintäänkin viidenkymmenen vanha,
joten äskenmainittu selitys tuskin soveltuu vuosilukuihin, ellemme
otaksu presidentin harjoittaneen opintojaan vielä sodan alkaessa, siinä
suunnilleen kolmenkymmenenviiden iässä.
Aureata-maa siis alotti näin lahjakkaan johtajan hoivassa ja jalon
edistysinnon elähyttämänä, joten valtio oman kansallisen historiansa
alkuaikoina herättikin paljon helliä ja ylpeitä toiveita. Mutta
siitä kunnian hohteesta huolimatta, jossa sen aurinko oli noussut
(asianmukaisesti heijastuen professorin teoksessa), ei maan menestys
täyttänyt lupauksiansa, kuten jo sanottu. Seutu soveltui mainiosti
maanviljelykseen ja karjanhoitoon, mutta asukkaat — hyvin omituisena
rotusekoituksena — olivat velttoja ja halukkaampia pyhänviettoon
ja juhlintaan kuin vakavaan uurastukseen. Enimmiten he olivat
tyhmänsekaisia; järkevät ottivat elantonsa tästä enemmistöstä,
mikä menettelytapa on tyydyttävä yksilön toimeentulolle, mutta ei
suurestikaan kartuta kansallisvarallisuutta. Vain kaksi ihmisluokkaa
kokosi joltisiakin varoja — virkamiehet ja kapakoitsijat,— eikä
näidenkään vauraus ollut suurta englantilaisen tai ameriikkalaisen
mittapuun mukaan. Tuotanto oli lamassa, kekseliäisyyttä puuttui, ja
verot olivat rasittavia. Luulenpa että presidentti oli kykenevämpi
valtion perustamiseen sodan mylläkässä ja hälinässä kuin tyynesti ja
tasaisesti hoitamaan hallinnon yksityisseikkoja; ja vaikka hänellä
nimellisesti oli apunaan kolmen ministerin muodostama kabinetti ja
viidenkolmatta jäsenen kansalliskokous, lepäsi hallitustyön todellinen
taakka hänen omilla hartioillaan. Hän siis myöskin oli siveellisesti
vastuunalainen — ja sen kuormansa presidentti kantoi miltei
itsetiedottomuuteen kehittyneellä hilpeydellä ja järkkymättömyydellä.
Ensi kertaa astuin jalkani Aureata-maahan maaliskuussa 1880, jolloin
minut höyrylaivasta soudettiin pääkaupungin Whittinghamin laakealle
hietarannalle. Olin nuori mies, kuudennellakolmatta, ja hyvin ylpeä
siitä että minut niin varhaisella iällä oli lähetetty aureatalaisen
konttorimme johtajan tärkeään toimeen. Pankkimme johtokunnan saattoi
kohtuuttomatta arvostelutta sanoa siihen aikaan noudattaneen hieman
seikkailevia harrastuksia, ja presidentin kiihkeistä pyynnöistä ja
hehkuvista kehoituksista olivat he päättäneet perustaa Whittinghamiin
haaraliikkeen. Minulla oli jonkun verran vaikutusta johtokunnassa,
sen puheenjohtaja kun oli isälleni velkaa — liian vähäisen erän
mainittavaksi, mutta liian suuren suoritettavaksi, — ja kun
nuorekkaassa uutuudenhalussa hain paikkaa, onnistuinkin saamaan
toiveeni täytetyksi sadan dollarin kuukausipalkalla. Ikäväkseni täytyy
mainita, että myöhemmissä liikeasioissa kiitollisuudenvelka vähitellen
siirtyi puheenjohtajalta isälleni, ja se onneton käänne riisti minulta
etuni yhtiössä, hankalasti vaikuttaen jälkeenpäin toiminnassani.
Aureataan tullessani oli pankki ollut avattuna puolisen vuotta mr.
Thomas Jonesin johtelemana; tämä vakavaluontoinen vanha virkailija
joutui nyt toimimaan minun määräysteni alaisena pää- (ja ainoanakin)
kassanhoitajana.
Whittinghamin havaitsin miellyttäväksi pikku kaupungiksi; asukkaita oli
noin viisituhatta. Se sijaitsi sievästi luonnonkauniin lahden rannalla,
missä Marcus-joki laski valtamereen. Tuntuvana osana kaupunkia olivat
hallitusrakennukset ja hotellit, mutta olipa siellä melkoisen muhkea
kauppakatukin ja uhkea tori nimeltä "Piazza 1871", jota somisti
presidentin ratsupatsas. Tämän kansallisen muistomerkin ympärillä oli
runsaasti istuinpenkkejä sekä lähellä kahvila ja soittolava. Pian
huomasin, että tänne keskittyi kaupungin elämä ehtoopäivin ja illoin.
Kilometrin mittaista komeata puistokäytävää kulkien tultiin "Kultaiseen
taloon", presidentin viralliseen asuntoon. Se oli mahtava valkoisesta
kivestä rakennettu huvila, jota koristi Aureatan kullattu vertauskuva:
naisolento istumassa aurankurjella, pitäen oikeassa kädessään
miekkaa ja vasemmassa runsaudensarvea. Jalkojen juuressa lepäsi
näköjään huonosti valettu kanuunankuula; sain kuulla sen esittävän
kultamöhkälettä, ja sen olemassaolosta sekä maan ja palatsin nimestä
["Auraata" merkitsee kultainen kullattu] tiesin päätellä, että
presidentti oli aikoinaan toivonut laskevansa nuoren tasavaltansa
vaurauden kivennäisrikkauden vankalle perustalle. Tästä unelmasta oli
kuitenkin jo kauan sitten luovuttu.
Olen aina kammonnut hotelleja. Niinpä heti kiirehdin etsimään
varojeni mukaista yksityisasuntoa ja sain hyvällä onnella parihuoneet
katolilaisen papin, isä Jacques Bonchrétienin talossa. Hän oli mukaisa
mies, ja vaikka välillemme ei syntynytkään likeistä tuttavallisuutta,
saatoin aina luottaa hänen kohteliaisuuteensa ja ystävälliseen apuunsa.
Täällä asuin mitä mukavimmin viidelläkymmenellä dollarilla kuussa,
ja pian huomasin, että säästyneet viisikymmentä tekivät minusta
vakavaraisen miehen Whittinghamissa.
Siten pääsinkin vapaasti seurustelemaan parhaissa huonekunnissa, näihin
luettuna myöskin Kultainen talo, ja pieni seurapiiriänne oli varsin
mieluisa. Tansseja pidettiin toisinaan, päivälliskutsuja saatiin tuon
tuostakin, ja lisäksi ahkera verkkopallo- ja biljardi-urheilu esti
minua kokemasta hieman aavistelemaani yksitoikkoisuutta. Whittinghamin
nuoret naiset tekivät parhaansa maanpakolaisuuteni viihdytykseksi.
Mitä liiketoimintaan tuli, oli pankkimme tosin pieni, mutta edistyi
välttävän tyydyttävästi, ja jos meille sattui muutamia huonojakin
saatavia, saimme sensijaan korkeata korkoa hyvissä tapauksissa,
joten joka tapauksessa kykenin lähettämään laadullisia raportteja
kotimaahan. Ja aika kului hyvin tasaisesti, vaikka väestön keskuudessa
ilmeni joitakin nurkumisen merkkejä. Nämä häiritsevät ilmiöt pistivät
erityisesti silmääni ensi kertaa silloin, kun sotkeusin Aureatan
valtiovelan vaiheisiin, ja koska koko kertomukseni kiertyy tähän
seikkaan, lienee se sopiva uuden luvun aihe.