Taas miss Longin luona.
Myöhään samana iltana pysähtyi suuri kuormavaunu Pollyn asunnon
edustalle. Niistä hyppäsi alas nuorukainen, joka huolellisesti auttoi
matkatoveriaan, joka -- vaikka ei ollut vanha -- oli niin heikko, että
tuskin jaksoi kävellä. Lukija lienee arvannut, että ne olivat Joe ja
Polly. Kun he saapuivat portille, vieritti Joe sen edestä suuren kiven
ja avasi köyden, jolla portti oli sidottu pylvääseen. Polly otti esille
avaimen ja he astuivat sisään sulkien oven huolellisesti.
Seuraavana iltana olivat miss Long ja Ruth menossa samaan mökkiin, kun
he siinä kujan mutkassa, missä vaunu oli pysähtynyt, tapasivat Deborah
Burtonin.
-- Onko Polly tullut kotiin, Debby -- sanoi miss Long -- sillä otaksun
sinun olleen siellä.
-- Hän tuli eilen, neiti.
-- Kuulin, että hänen isänsä todistettiin syylliseksi, kuten olen hänen
luullut olevankin -- mutta yksityisseikkoja en tiedä. Kuinka voi Polly?
-- Hän on hyvin alakuloinen, neiti, hyvin alakuloinen, mutta kuinka
voisi muuten ollakaan -- tyttö-raukka. Hän tulee iloiseksi nähdessään
teidät ja miss Leighin.
-- Menemme siis! Hyvää yötä, Debby! Näytät väsyneeltä; tämä on pitkä
kävelymatka sinulle.
Tuvan ovi oli lukossa. Miss Long naputti ja kysyi: -- saammeko
tulla? -- Vastaukseksi avasi Polly sen äkkiä ja otti heidät vastaan
iloisempana, kuin ha olivat odottaneet.
Hän oli ollut Joen kanssa kaupungissa saamassa tietoja tutkimuksesta,
ja kertoi nyt miss Longille kaikki erikoisseikat. Isä-raukka oli
todistettu syylliseksi ja tuomittu kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Se
oli ollut kauhea isku Joelle, sillä tämä oli pitänyt isän syyttömänä.
Polly sanoi, ettei hän ollut koskaan nähnyt isää niin nöyränä ja
huomaavaisena, kuin nyt jättäessään hänet Joen huostaan. He olivat
palanneet sieltä raskain mielin -- Joe erittäin oli alakuloinen. Ja
vaikka Polly hänen takiansa koetti pysytellä pystyssä, huomasi miss
Long, että hän näytti kovin sairaalta ja väsyneeltä. Hän koetti kaikin
keinoin lohduttaa häntä ja lupasi säännöllistä työtä Joelle.
-- Missä hän nyt on? -- kysyi Ruth.
-- Hän meni kuulemaan, olisiko puutarhurilla työtä hänelle.
He tulivat iloisiksi kuulleessaan, että hän taas tahtoi ryhtyä työhön.
Ja Pollylle oli suuri huojennus se, että miss Long antoi hänelle
säännöllistä työtä, sillä silloin ei tarvitseisi pelätä laiskuutta
seuraavia kiusauksia.
Miss Long meni erään samassa kujassa asuvan sairaan naisen luo ja jätti
Ruthin siksi aikaa Pollyn seuraan.
Molemmat olivat vaiti. Hetken perästä huomautti sokea tyttö jotain
päivän ihanuudesta.
-- Oletko ollut ulkona? -- kysyi Ruth.
-- En sen jälkeen, kun tulimme. En luulisi jaksavani mennä veräjälle
ilman apua.
-- Etkö sallisi minun taluttaa sinua hetkisen ulkona -- olen varma,
että se tekisi sinulle hyvää, ja minä olisin varovainen.
-- Voi, miss! -- vastasi hän hämillään ja koetti estellä. Mutta Ruth
tarttui hänen käsivarteensa ja he kiertelivät pienessä puutarhassa,
joka nyt oli sievästi koristettu. Kukkiakin oli kahden puolen
pääkäytävää.
Ruth ensiksi puhui. -- Polly -- sanoi hän -- miten pieniltä
tuntunevatkaan jokapäiväiset surut sinun surusi rinnalla? -- Hän
ajatteli ehkä omaa koettelemustaan.
-- Olen huomannut -- vastasi Polly -- että jos uskoo pienet surunsa,
hänelle, joka meistä huolta pitää, on paljon helpompi uskoa hänelle
suuret surut. Mutta minä toivon ja rukoilen -- lisäsi hän -- ettei
teidän surunne olisi niin suuria, kuin minun. En kuitenkaan valita --
ei, sitä en voi tehdä.
Ruthin mielestä kuvastui sokean kasvoilla melkein taivaallinen
kirkkaus, joka valaisi nuo kalpeat, nöyrät kasvot.
-- Onko sinua koskaan syyttä epäilty, Polly? -- kysyi hän hiljaa.
Hänen kasvonsa synkistyivät ja vasta hetkisen perästä hän vastasi: --
On, Ruth, yhden kerran.
-- Tuliko totuus ilmi?
-- Ei koskaan -- eli ei ennen kuin se jo oli myöhäistä.
-- Kuinka, myöhäistä? Minä en ole utelias, hyvä Polly, mutta olisin
niin iloinen jos kertoisit sen minulle.
-- Se tapahtui sokeain kodissa. Se rouva, joka minut sinne toimitti,
tuli erään kerran ja antoi johtajattarelle jotain rahoja. Ne jäivät
pöydälle, ja kun johtajatar palasi huoneeseen, olivat ne kadonneet.
Luulin kuulleeni jonkun tulleen huoneeseen, mutta kuka se oli, en
voinut sanoa. Joe sattui juuri samaan aikaan tulemaan tervehtimään
minua, ja ne epäilivät minun ottaneen rahat ja antaneen hänelle. Olisin
ennen kuollut, kuin olisin koskenut äyriinkään, joka ei ollut minun, ja
kaikista vähimmän hänen, joka oli ollut minulle ystävällisempi, kuin
kertoakaan voin!
-- Luuliko hän todellakin, Polly? Uskon ettei hän sitä tehnyt.
-- En tiedä, miss. Hän sai sen kuulla, mutta minä en saanut häntä nähdä
enää -- hän kuoli vähä sen jälkeen.
-- Voi, mikä hirveä luulo! Eikö kukaan saanut sitä tietää?
-- Ei kukaan muut, kuin minä ja se tyttöraukka, joka sen oli tehnyt.
Hän oli johtajattaren palveluksessa. Kun minä olin lähtenyt kodista,
sairastui hän ja lähetti hakemaan minua. Hän kertoi ottaneensa rahat,
mutta ei ollut rohkeutta tunnustaa, vaikka olikin pahoillaan siitä,
että minua syytettiin. Ja nyt kun hän oli kuolemaisillaan, pyysi hän,
etten siitä kertoisi. Enkä minä ole siitä koskaan puhunut. Johtajatar
luulee vieläkin minua syylliseksi.
-- Polly -- sanoi Ruth -- minä häpeän enemmän, kuin koskaan ennen, että
olen luullut omaa suruani suureksi. Hän kertoi Pollylle palkinnosta ja
niistä epäilyksistä, jotka häntä painoivat. Ja Maggien sekavien sanojen
herättämä toivo tuntui hänestä nyt valoisammalta, kuin ennen. Pollykin
sanoi olevassa varma siitä, että kaikki selviää, kunhan miss Ferguson
palaa. -- Voi, miss Ruth -- sanoi hän -- kynän te varmaan saatte, ja
sitten -- hän vaikeni.
-- En välitä palkinnosta, kunhan vaan asia selvenee. Mutta mitä sinä
aioit sanoa?
-- Aioin sanoa, miss, että olisin hyvin kiitollinen, jos joskus
tahtoisitte kirjoittaa minulta kirjeen isälleni.
Ruth hymyili. -- Sen teen Polly, sainpa kynän tai en.
He kuulivat takanansa äänen:
-- Olen pahoillani, että täydyn keskeyttää kävelynne, mutta nyt on jo
aika mennä kotiin, rakas Ruth.
Ruth vei Pollyn tupaan ja sanottuaan ystävällisen hyvästin lähti
juoksemaan miss Longin jälkeen, joka oli veräjällä.
Täällä tapasivat he Joen. Hän käänsi pois päänsä eikä ollut
huomaavinaan heitä, mutta miss Long tervehti häntä ystävällisesti ja
kysyi oliko hän tavannut puutarhuria.
Hän vastasi kieltäen, punastui ja näytti hämmentyneeltä. Miss Long ei
tiennyt mitä sanoisi. Peläten että hän oli ollut huonoilla jälillä ja
pettänyt Pollya, sanoi hän: -- Olemme juuri olleet Pollyn luona ja
hän sanoi sinun menneen luokseni. Olin siitä iloinen, sillä tiesin
puutarhurin tarvitsevan apua.
Mutta Joe ei vastannut.
-- Jos tahdot tulla huomen aamuna, käsken hänen luottaa apuusi, muussa
tapauksessa täytyy hänen hankkia joku toinen.
-- Kiitän teitä, ma'ami, sanoi hän pidätetyllä äänellä ja lisäsi
hätäisesti: -- ette saa luulla minua kiittämättömäksi; olin teidän
luonanne, mutta en voinut mennä sisälle. Suru on pannut minut vallan
pyörälle. Seisoin toista tuntia kadulla ja lähdin kysymättä mrs
Jenkinsiä. -- Näki, että hänen oli vaikea pidättää kyyneleitä.
-- Poika-raukka, -- sanoi miss Long, mutta ei voinut hetkeen aikaan
jatkaa. -- No niin, tule huomenna niin puhun Jenkinsin kanssa --
puhumme sitten myös Pollysta. Hän tulee iloiseksi saadessaan pitää
sinut kotona nyt -- hoida häntä hyvin!
Hän näytti tyytyväiseltä saadessaan mennä ja sanoi vakavasti: -- kiitän
teitä ma'ami.
-- Tuossa pojassa on ihmeen paljon sydäntä ja hienotunteisuuttakin
yhdistettynä tietämättömyyteen ja raakuuteen, sanoi miss Long.
-- Luulen, että Polly saa hänet hyväksi nyt, kun hän ei enää saa mitään
vastakkaisia vaikutteita -- ettekö tekin usko, miss Long?
-- Uskon varmaan, Jenkinsin täytyy pitää hänestä huolta ja katsoa, että
hän työskentelee säännöllisesti. Poika-raukka! Hänen täytyy kestää
monta kiusausta. Mutta jos hän voi elättää omalla työllään Pollyn, on
se hänelle paljon parempi, kuin ylimääräiset palkkiot. Hänellä on juuri
sellainen luonne, joka tuntee alennusta riippuvaisuudesta, sekä samoin
hyvitystä siitä, että hän johonkin kelpaa.
-- Mikä todella hyvä tyttö onkaan Polly, miss Long! Hänestä opin joka
kerta enemmän nöyryyttä.
Miss Long katseli Ruthia hellästi sanoessaan: -- Sinä kokoat aika
säästön voimaa ja lohtua itsellesi synkän päivän varaksi. Toivon, että
se olisi kaukana.
Ruth huokasi.
-- Oliko se Duncanin tähden? Myönnän, että on pilvi kirkkaalla
taivaallasi, mutta se ei ole synkkä. Kun pääset koulusta, on hän
palannut ja sinusta tulee hänen taloudenhoitajansa.
Mutta Ruthin kasvojen ilme ei vastannut ystävällisen opettajattaren
hymyilyyn.
-- Mikä sinua vaivaa, hyvä Ruth? -- kysyi hän. -- Olen varma, että
sinulla on jotain; etkö tahdo sanoa minulle. Pitihän meidän aina olla
avomielisiä toisillemme!
-- Rakas miss Long! Minun olisi kai pitänyt jo ennen sanoa se teille,
enkä tiedä miksi en sitä ole tehnyt, en ollut oikein varma siitä, että
tahtoisitte sitä kuulla. Oi, miss Long, en voisi kestää sitä, että
tekin epäilisitte minua?
-- Epäillä sinua, Ruth! En vielä koskaan ole sitä tehnyt, enkä luule
sitä tekevänikään! Mutta sinun täytyy kertoa nyt kaikki.
-- Se koskee mr Taylorin meille antamaa kirjoitusta.
-- Juuri mistä minä aijoin sinulta kysyä kohdatessamme Joen. Kuulin
sinun ja Pollyn puhuvan jostain kynästä, ja siitä muistin, että mr
Taylor oli luvannut kultaisen kynän parhaasta kirjoituksesta. Muistelen
hänen sanoneen, että sinun oli paras, mutta pikku Maggien sairauden
takia unohdin sitä sinulta kysyä. Mikset ole sitä näyttänyt minulle?
-- Siksi, miss Long, että toiset tytöt luulivat minun voittaneen sen
epärehellisillä keinoilla, ja minä annoin sen heidän huostaansa
kunnes --
-- Epärehellisillä, rakas Ruth?
Miss Long katsoi häntä.
-- Mahdotonta!
Ruth kertoi kaikki.
-- Koetan odottaa kärsivällisesti -- lisäsi hän -- kunnes Maggie tulee;
mutta Jane Harding ei ole täällä.
-- Jane Harding! Hänkö syytti sinua?
Ruth ei ollut aikonut sanoa nimeä, sillä hänestä oli inhoittavaa sanoa
sanaakaan henkilöstä, jolla ei ollut tilaisuutta puolustautua.
-- Olin sen osaksi ansainnutkin, sanoi hän -- sillä olin antanut
pahalle luonteelleni vallan Janen suhteen. Oi, miss Long, voinenkohan
koskaan voittaa kamalaa luonnettani?
-- Varmaan olet, rakas Ruth, huomaava, että tämä odotus ja
kärsivällisyyden harjoitus on vaikuttanut sinuun enemmän, kuin itse
olisit voinutkaan. Mutta minä olen iloinen, että olet kertonut minulle,
sillä minä voin sinulle kertoa sen ilahuttavan uutisen, että Maggie on
terve ja tulee takaisin ylihuomenna.
-- Oi, miss Long, olen niin iloinen, niin kiitollinen, mutta --
-- Mutta, jollei hän tiedä mitään, ajattelit sanoa, No, sitä emme huoli
otaksua, sillä minä luulen hänen tietävän. Toivokaamme parasta ja
odottakaamme tyynesti.
-- Olen niin iloinen, että nyt tiedätte kaikki ja uskotte minua.
-- Niin, mitä Maggie sanonee ja tietäneekään, en _minä_ epäile.
Mutta meidän täytyy se todistaa toisille -- kaikki eivät ole niin
herkkäuskoisia, kuin vanha opettajattaresi, näetkös Ruth! Mutta ehkä
on muitakin keinoja, riippumattomia Maggien selityksistä. Sanoitko sen
olleen Essayn ensimäisen osan?
-- Kyllä.
-- No niin, en voi sanoa varmasti, mutta älä nyt ajattele sitä ennen
ylihuomista. Otaksun ettei Alice tiedä tästä.
-- Ei, hän oli poissa, enkä ole sitä hänelle kertonut.
Kun Ruth aikoi juosta ylös, pysäytti miss Long hänet portaissa.
-- Täällä on minulla kirje Jane Hardingilta. Odotahan, Ruth, kunnes
katson onko täällä mitään, joka voi sinua huvittaa. -- Mutta tämähän on
sangen merkillistä! Hän aikoo matkustaa Mellestowin kautta maanantaina,
samana päivänä, kuin Maggie tulee, ja jos sopii, tahtoo hän olla täällä
yötä. Sehän on hyvä, Ruth, vai miten? Pyydän hänen kaikin mokomin
tulemaan. Toivoisin vaan, ettei hän kirjoittaisi tällaisia tuhrittuja
lappuja.
Ruth sanoi vaan:
-- Kiitän, -- mutta hän näytti hyvin tyytyväiseltä. Hän päätteli
muutamista miss Longin sanoista, että tämä tietäisi hänen
puollustuksekseen paremman keinon, kun Brownien tutkiminen oli.
Ja hän oli kovin iloisen ja onnellisen näköinen mennessään taas
kouluhuoneeseen.