Viimeinen viikko Beachfieldissä.
Pelästymisestä ja kastumisesta ei ollut pahempia seurauksia. Valter oli
hiukan väsynyt ja kärsi pään kipua. Eräänä iltapuolena, kun hän nukkui
sohvalla -- lady Douglas ja Ted olivat ulkona -- sanoi Duncan hiljaa:
-- Ruth, sinä olet hyvin rohkea! Näytithän tässä tuonnoin veneessä
aivan tyytyväiseltä -- ihmettelen, ettet pelännyt yhtä paljon minun
takiani, kuin minä sinun.
-- Pelkäsin aluksi kovin, mutta en sitten enää.
-- Miksi et sitten enää?
-- Kun muistin, ettemme ole yksin. -- Mutta mihin olisimme joutuneet
ilman sinun rohkeuttasi ja voimaasi? Ei kukaan olisi voinut hypätä sen
vaarallisen paikan yli Valterin kanssa.
-- Ja kuitenkin se oli enemmän pelkuruutta, kuin rohkeutta. Kun olin
vienyt sinut Dickin luo, ja hän tahtoi että veisin sinut kallioille ja
antaisin hänen mennä auttamaan toisia, esti minut tähän suostumasta
vaan pelko siitä, mitä lady Douglas sanoisi, jos pelastaisin oman
sisareni ja hänen poikansa hukkuisivat.
-- Voi, Duncan, olen hyvin kiitollinen, ettet sitä tehnyt.
-- Niin minäkin. Luulen olevani siitä enemmän kiitollinen, kuin
konsanaan omasta pelastuksestani, sillä jälkeenpäin huomasin, ettei
Dick olisi voinut pelastaa Valteria vaarasta. En ollut ollenkaan varma,
että voisin tehdä sen hypyn sellaisen kuorman kanssa.
-- Kun olin sylissäsi, Duncan, ajattelin vaan, että jos nyt hukkuisin,
eivät he saisi koskaan tietää siitä ainekirjoituksesta. Eikö ollut
kummallista, että niin vähäpätöinen asia tuli mieleeni sinä hetkenä?
-- Siitä näkee, miten se sinua mieltäsi painaa, pikku-Ruthini, mutta
minä toivon, että se pian selviää. Sinun täytyy kirjoittaa siitä
minulle.
Sovittiin, että Ruth matkustaisi yhdessä Duncanin kanssa. Hän tulisi
silloin kolme päivää miss Longin määräyksen jälkeen.
-- En luule hänen siitä pahastuvan, kun tietää, että sinä matkustat
pois -- sanoi Ruth. -- Etkö luule jo voivasi tulla kotiin pian Duncan?
Ei vaan muutamaksi viikoksi, kuten nyt.
-- No niin, nykyisten laskujeni mukaan toivon voivani asettaa asiat
niin, että kolmen vuoden perästä voin todella palata.
Ruthin mielestä se oli pitkä aika.
-- Se kuluu pian, ja minä olisin iloinen, jos sinä silloin voisit tulla
hoitamaan talouttani, Ruth. Eikös se olisi ihanaa? Annas kun lasken,
kuinka vanha silloin olet.
-- Kuudentoista vuoden. -- Olen silloin ollut koulussa niin monta
vuotta, että luulen voivani lopettaa.
-- Sepä hyvä! Jollei minusta olisi vastenmielistä niin kaukaisten
suunnitelmien teko, pitäisin päätettynä, että sinä olet minun pieni
taloudenhoitajattareni, ja me olisimme niin onnellisia, Ruth.
Ruth huokasi ajatellessaan vuosia, jotka vielä olivat kulumatta.
-- Duncan -- sanoi hän äkkiä -- minä lupasin Tedille, että kysyisin
sinulta, tahtoisitko lukea hänen kanssaan puolituntisen päivässä siihen
asti, kun matkustamme.
-- Miksi toivot hänen olevan niin ahkeraa?
Hän kertoi keskustelustaan Tedin kanssa niin paljon, kuin oli asian
ymmärtämiseksi tarpeellista, ja unohtaen Valterin läsnäolon puhui hän
kovemmin, kuin ennen, ja Duncanin sijaan vastasi Valter:
-- Minä häpeän, Ruth, että jotain toista pyydetään sitä tekemään. --
Duncan, sinun täytyy jättää se minun huolekseni; Ruth on muistuttanut
minulle velvollisuuksiani, jotka minun täytyy itse täyttää.
-- En luule sinun täytyvän. Työskentelet koko lukukauden, ja lupa-aika
on sinulle välttämätöin, kun minä sen sijaan olen kauan ollut aivan
laiska, joten on hyödyllistä muistella unehtuneita asioita.
Naurava naama näkyi avonaisesta akkunasta.
-- Kuulkaas, kuulkaas! Enpä uskonut saavani sitä kunniaa, että kaksi
valistunutta henkilöä suorastaan riitelee kunniasta tulla minun
opettajakseni. Vakuutan olevani teille molemmille hyvin kiitollinen!
-- Mitä sinä täällä teet? Ei sinun pitänyt mitään kuulla -- sanoi
Duncan nauraen.
-- Tulin juuri parhaaseen aikaan kuullakseni Valterin puheen, joka
oli niin kaunis, hyvin järjestetty ja niin mieltä ylentävä, ettet
varmaankaan olisi sallinut minun häntä keskeyttää. Eikö olisi
mielestäsi paras heittää arpaa, Duncan, ettei kateutta syntyisi?
He nauroivat, mutta Ruth otti kaksi paperinkaistaletta ja sanoi: -- kas
tässä -- vetäkää nyt rehellisesti. -- Duncan sai pitemmän. Ted hyppäsi
akkunasta sisään, asettui kaunopuhujan asentoon ja saneli mahtavalla
äänenpainolla:
-- Master Leigh! Samalla kun onnittelemme teitä sen hyvin ansaitun
ylennyksenne johdosta, minkä onni on teille suonut, emme voi olla
lausumatta vilpitöntä osanottoamme sir Douglaalle! Mutta kun kohtalon
jumalatar on sokea, kuten sananlasku sanoo, emmekä me tiedä miksi
te, sir Valter, ette olisi onnellisimman ystävänne arvoinen -- sanon
onnellisemman, sillä eikö hän tällä hetkellä ole saavuttanut toivojensa
päämäärää? -- tässä tuli yskän kohtaus. -- Hyvät naiset ja herrat!
Meidän täytyy ikäväksemme huomata se kovin harmillinen seikka, että
olemme alkaneet lauseen, joka kuten pelkäämme, ei koskaan saane
loppua. Teidän luvallanne otamme vapauden alkaa uuden. Tahdomme sanoa,
että meille erittäin mieluinen tehtävä on toisen kotiopettajan viran
asettaminen erityiseksi armonosoitukseksi sir Valter Douglaalle, jonka
me täten nimitämme meille itsellemme toiseksi opettajaksi. Hänen ja
mr Leighin velvollisuudet täytetään sillä tavalla, jonka me kypsyneen
harkitsemisen jälkeen, eli toisin sanoen nukahdettuamme ensin, katsomme
sopivimmaksi. -- Puhuja katosi samaa tietä, kuin oli tullutkin.
Seurauksena näistä oli Tedin jokapäiväinen sulkeutuminen huoneeseensa
noin tunnin ajaksi. Eikä hän tahtonut päästää sinne virkaan vihkimiänsä
opettajia. Hän sanoi sallivansa heille erikoisoikeuden tutkia häntä
viimeisenä päivänä arvellen, että heille siinä toimessa oli aivan
tarpeeksi työtä. Kun määräpäivä tuli, hämmästyivät he vallan sitä
tietomäärää, minkä hän niin lyhyessä ajassa oli ehtinyt hankkia. Ted
oli myöskin tullut siihen vakaumukseen ettei työ ollut niinkään "hirveä
kuorma", kuin hän oli luullut.
Viimeinen viikko kului Ruthin mielestä aivan kuin siivillä. Ne päivät
olivat hänelle erityisesti hauskoja, sillä hän sai nyt mielestään olla
niin paljon veljensä seurassa ja hän huomasi hänen luonteessaan aina
enemmän ihailtavia ja rakastettavia puolia. Hän olisi ollut hyvin
iloinen tietäessään hänen aina etsivän taivaallista mestaria. Hän
ei ollut, kunnioituksesta vanhempaa veljeä kohtaan uskaltanut puhua
hänen kanssaan pyhistä asioista muuta kuin sen kerran valkoisella
veräjällä, jolloin hän vaihtoi puheen aihetta. Hänen mielestään tuntui
eron välttämättömyys joskus katkeralta, mutta hänellä ei ollut tapana
kuluttaa aikaa ja voimia turhaan valitukseen, vaikka eronhetken
pikainen lähestyminen antoi hänen kasvoilleen ja käytökselleen vakavan
ja melkein surullisen leiman.
Lähtöpäivän edellinen ilta tuli. Piti tulla yleiset erojaiset, sillä
samana päivänä matkustivat Valter ja Ted kouluun.
Oli kaunis kesä-ilta, ja vaikka ystävällinen lady Douglas oli huomisten
puuhien takia käskenyt kaikkien mennä aikaisin levolle, jäi Duncan
vierashuoneeseen. Ruth tuli myöskin sinne hakemaan erästä kirjaa, kuten
hän sanoi. Mutta Duncan avasi akkunaluukut nähdäkseen minkälainen yö
oli ja istui matalalle ikkunalaudalle Ruthin ollessa polvillaan hänen
vieressään.
-- Ruth, -- sanoi hän -- eikö se ole kummallista, ettemme me, jotka
olemme niin täydellisesti orpoja, saa olla yhdessä, vaan täytyy aina
erota ja tavata ainoastaan taas erotaksemme?
-- Tultuani täysi-ikäiseksi lasken kouluvuoteni sinun matkojesi
mukaan. Ne tulevat olemaan ainoat suuret tapaukset niiltä ajoilta.
Mutta tapaamisemme ovat olleet niin hauskoja, että niiden takia olen
poissaoloni unohtanut. Oi, kuinka Jumala on hyvä meille.
-- Ruth, sinun täytyy opettaa minua, kun tulen takaisin. Huomaan joka
hetki, että sinä olet oppinut sitä, mitä minä en ole, ja sinä olet
opettanut minut kaipaamaan samaa viisautta. _Tiedän_, että Jumala on
hyvä, mutta en _tunne_, kuten sinä, Ruth, jokaisessa pikku asiassa
hänen johtoansa.
-- Älä usko -- sanoi Ruth liikutettuna, -- oi, älä usko, että olen sitä
vielä oppinut. Koetan vasta oppia sitä, kuten monia muitakin asioita.
-- Opimme yhdessä, rakas Ruth, sitten kun tulen. Silloin alan minä
alusta, kun sinä sitävastoin...
-- Ei, ei! Siihen saakka et saa odottaa, rakas Duncan. Sinun pitää
oppia ennen; tiedän, että teet sen.
-- Auttoiko miss Long sinua, Ruth?
-- Kyllä osaksi, mutta erittäin Lizzie Spencer.
-- Kuka on Lizzie Spencer?
-- Hän oli vanhimpia koulutyttöjä silloin, kun minä tulin kouluun,
mutta hän pääsi aikoja sitten ja matkusti Länsi-Intiaan, enkä minä ole
hänestä kuullut mitään sen jälkeen.
Duncan lähetti Ruthin pois, kun oli jo myöhäinen, mutta itse istui hän
avonaisen akkunan ääressä vielä kauan.
Seuraavana päivänä oli Ruth hyvin aikaisin ylhäällä. Hän kävi ennen
aamiaista sanomassa jäähyväiset valkoiselle veräjälle, merelle ja
puistossa oleville mielipaikoilleen. Duncanin täytyi matkustaa
kaupunkiin, joten hänen oli pakko luopua edeltäpäin suunnitellusta
hauskuudesta saada vielä kerran viedä Ruth miss Longin luo. Heidän oli
erottava Mellestowin asemalla.
Douglasin perheestä tuntui ikävältä erota vieraistaan, ja Ruthin täytyi
luvata tulla taas seuraavana kesänä.
Molemmat pojat katselivat heidän lähtöänsä. Ja kun Ruth junan lähdettyä
liikkeelle vielä kerran katsoi vaunun akkunasta, näki hän Tedin
peittävän kasvonsa käsillään. Hän teeskenteli näin hillitöntä surua
omituisella tavalla peittääkseen todellista ikäväänsä.
Pian oltiin Mellestowissa. Miss Long oli asemasillalla, mutta Ruth ei
voinut puhutella häntä mielenliikutukseltaan. Juna oli myöhästynyt,
kaikki oli epäjärjestyksessä ja sekaisin. Duncan ehti tuskin tuoda
Ruthin tavarat, suudella häntä ja astua junaan, kun se jo lähti.
Ruth seisoi hetkisen kuin hämmentyneenä siinä, mihin Duncan oli
jättänyt hänet. Ohi kiitävä juna herätti hänet -- hän syöksähti
muutaman askeleen sitä kohti, mutta se oli myöhäistä -- se kääntyi
erään kulman ympäri ja Duncanin rakastetut kasvot katosivat näkyvistä
koko -- kolmeksi vuodeksi!
Hetken perästä hän huojui läpi kaupungin samoissa vuokravaunuissa,
kuin ensi kerralla Duncanin kanssa. Alice odotti heitä ovella.
Hän oli entisen kaltainen, ja iloinen hän oli tavatessaan vanhan
koulutoverinsa. Hän saattoi hänet ylös portaita ja otti hänen hattunsa.
Ruth kiersi kätensä hänen kaulaansa ja antoi vallan kauan pidätetylle
surulle.
Puolen tunnin kuluttua hän kysyi:
-- Onko Jane Harding tullut takaisin?
-- Ei, hän ei tule enää.
-- Entä Maggie Ferguson?
-- Ei, hän ei ole vielä terve, oleskelee meren rannikolla.
Kärsivällisyyttä vielä, Ruth-raukka!