Hyvitys.
Hitaasti kuluivat ne kaksi päivää, kuten aina silloin, kuin toivoisi
niiden nopeasti menevän. Maanantai tuli kuitenkin oikealla ajallansa.
Alice mietti miksi Ruth niin halusi tavata Brownieta ja niin usein
pientä, tyhjää sänkyä katsoen toisteli:
-- Hauskaa nähdä ne pienet kasvot tuossa taas.
Mutta Ruth toivoi todellakin huolimatta itseään koskevasta asiasta,
nähdä, oliko Maggie, jota hän niin hellästi oli hoidellut, saanut
jälleen iloisuutensa. Eikä odotusaika enää ollut pitkä -- hänen piti
tulla aikaisin aamupäivällä. Jane Harding tulisi ehkä vasta viimeisellä
junalla, myöhään illalla.
Ruthin oli tänään jotenkin vaikea olla tarkkaavainen, mutta
hän taisteli kaikin voimin, kunnes hän taas voi kiinnittää
tarkkaavaisuutensa lukemiseen, pienokaisten pyyntöihin ja toimiin.
Kello kolmen tienoissa kuului vaunun pyörien ratinaa hiekassa.
-- Brownie! -- sanoi Ruthin lähin naapuri.
Heikko puna kohosi hänen poskilleen -- -- hän kuunteli silmänräpäyksen
ja jatkoi sitten kirjoitustaan. Muutaman minuutin kuluttua syöksyi
Maggie huoneeseen suuremmalla ryskeellä ja jymyllä, kuin luvallista
olisi ollut. Hän seisahtui oven pieleen ikäänkuin etsien jotain,
syöksyi sitten Ruthin luo ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.
-- Itkeekö hän? kysyi eräs pienokaisista, mutta samalla Brownie
hypähti ylös ja alkoi nopeasti kiertää huonetta suudellen hellästi
jokaista. Mutta kaikki huomasivat pienen kyyneleen hänen poskellaan.
Hän oli vielä kovin laiha, ja hänen tukkansa oli leikattu tavallista
lyhyemmäksi, mutta hän näytti muutoin terveeltä ja selitti, ettei hän
ole vähintäkään väsynyt matkasta. Hän alkoi kertoa Ruthille lupa-aikana
kokoamistaan näkinkengistä, jotka hän oli tuonut kouluun. Ja lahjoja
oli hän saanut paljon, hänellä oli niistä luettelo.
-- Ja sinulle, Ruth, minulla on jotakin. Äiti toivoo, että pitäisit
siitä, vaikkei minun olisi pitänyt kertoa siitä ennen kuin olisin sen
antanut, se on -- -- mutta minä haen sen, avaimeni on tässä uudessa
kukkarossani.
-- Eikö olisi paras odottaa ja kysyä miss Longilta?
-- Ehkä, mutta antaisin sen niin mielelläni.
Ovi aukeni ja "miss Fergusonia" käskettiin päivälliselle.
-- En välitä päivällisestä, jään mieluummin sinun luoksesi, Ruth.
Mutta Ruth neuvoi häntä juoksemaan niin pian kuin mahdollista. -- Mitä
pikemmin menet, sitä nopeammin ehdit takaisin, ymmärrätkö, Brownie?
-- En viivy viittä minuuttia, huudahti hän ja lensi pois jättäen suuren
osan tavaroitaan Ruthin huostaan.
Mutta paljo yli viisi minuuttia kului, eikä hän tullut. Oven raosta
pisti hän kuitenkin päänsä ja sanoi: -- Ruth, miss Long odottaa sinua
--, ja katosi taas.
Ruth hymyili hänen suurelle innostukselleen, pani pois kirjansa ja meni.
Seuraammeko? Enpä luule, sillä Brownie näytti niin salaperäiseltä,
että kysymyksessä oli varmaan joku salaisuus.
Noin puolen tunnin kuluttua tulivat he yhdessä, ja koko päivän riitti
heille supattelemista.
Maggie alkoi melkein aina: -- luuletko Janen todellakin tulevan tänä
iltana? -- sekä lopetti: -- Toivoisin miss Longin antavan minun olla
ylhäällä. Mutta miss Long oli järkähtämätöin. Hän lähetti Maggien
levolle puoli tuntia aikaisemmin, kuin tavallisesti. Mutta suru ei
ollut suuri, sillä Ruth saattoi hänet vuoteeseen.
-- No, nyt voin vihdoinkin kaikessa rauhassa antaa sen sinulle --
kuinka hauskaa! -- huudahti Maggie, kun he menivät makuhuoneeseen.
-- Onko matkalaukkusi tyhjennetty?
-- On, annoin avaimen Elisabetille ja hän lupasi olla varovainen sen
esineen suhteen.
Heidän käyntiänsä hidastutti Maggien riippuminen Ruthin vyötäisissä
koko painollaan.
Mutta kun he vihdoinkin pääsivät ovelle, syöksyi hän melkein
tyhjän matkalaukkunsa luo. Niiden pikkutavarain joukosta, jotka
Elisabet oli pyytänyt "miss Fergusonin" itse järjestämään, etsi hän
silkkipaperikäärön, pisti sen Ruthin käteen ja sanoi: --
-- Äiti toivoo, että pitäisit siitä, ja että se aina olisi sinulle
muistona -- -- olen unohtanut ne sanat, rakas Ruth, -- -- kun hoidit
minua ja kun äiti pitää sinusta ja minä pidän sinusta. -- Ja hän riensi
suutelemaan kyyneleen joka aikoi pudota Ruthin pitkistä silmäripseistä.
-- Saanko avata sen, Ruth, vai teetkö sen mieluummin itse?
-- Parempi on, että sinä teet sen, kultaseni.
Ennen kun Ruth ehti nähdä mitä siinä oli, koetti hän kaikin voimin
tunkea sormusta hänen sormeensa, mutta se oi onnistunut.
-- No kuinka tyhmä minä olen! Sehän on väärä sormi! -- Ja hän muutti
sen.
-- Sopii ihan, Ruth -- eikö se ole kaunis! Valitsin sen itse -- tiesin
sinun pitävän helmistä.
Ruth oli Maggienkin mielestä tarpeeksi iloinen lahjasta.
-- Ja tiedätkö, se on minun antama, maksoin siitä puoli crownia ja äiti
antoi lisäksi, kun minulla ei ollut enempää.
Ruth hymyili. Puoli crownia ei riittänyt pitkälle niin kauniin
sormuksen hinnaksi.
-- Äitisi oli kovin ystävällinen. Sano hänelle, että pidän siitä paljon
ja panen sille suuren arvon.
-- Sanon sen, Ruth, jos tahdot, vaikka minun oikeastaan olisi pitänyt
antaa se omana lahjanani, puhumatta hänestä mitään.
Riisuutuminen kävi kovin hitaasti.
-- Nukutko nyt, Maggie?
-- Tahtoisin ensin tietää tuleeko Jane.
-- Sitä et nyt voi, sillä hän ei voi tulla ennenkuin myöhemmällä
junalla. Jätä se nyt mielestäsi aamuun saakka.
Maggie kuiskasi: -- Kyllä, mutta sanoisin sinulle erään asian, jos et
heti menisi.
[Alkuperäisestä käännöksestä puuttunut osa. Käännös englanninkielestä
Anna Siren ja Seija Siren.]
-- Yksi vain sitten.
-- Ruth, olen yrittänyt muistella Aiméeta ja opasta. Äiti sanoo, että
olen ollut hyvä - mutta se oli niin vaikeaa, sen jälkeen kun olit
mennyt. Olisin halunnut olla paha, vaikka tiesin koko ajan että minun
pitäisi olla hyvä, koska Jumala teki minut terveeksi.
-- Lapsi parka, olit heikko sairautesi takia ja se teki sinut
kärttyisäksi.
-- Jeesus auttoi minua, kun olin heikko ja siksi minun pitää yrittää
enemmän nyt, kun olen vahva.
-- Me tarvitsemme häntä aina, Maggie! Mutta minun täytyy nyt lähteä.
Jumala siunatkoon pientä Brownietani! Olen iloinen kun sain hänet
takaisin!
Tuntia myöhemmin, juuri kun kaikki olivat menossa omiin huoneisiinsa,
Jane Harding ilmestyi kouluhuoneeseen. Hän näytti kasvaneen
koulutytöstä nuoreksi naiseksi lähtönsä jälkeen: hän tervehti kaikki
vanhoja ystäviään hellästi, vaikkakin samalla hiukan holhoavasti,
paitsi Ruthia, jota hän kutsui miss Leigh'ksi. Hän ei viipynyt kauaa
kouluhuoneessa ja hänen mentyään kuului huokauksia hänen muodikkaasta
asustaan.
Yläkerrassa Maggie kysyi Ruthilta ja Alicelta, oliko Jane tullut.
-- Kyllä, mutta minä luulin --
-- Halusin tietää vain sen. Hyvää yötä Alice -- hyvää yötä Ruth -- ja
minuutin kuluttua hän nukkui sikeästi.
Seuraavana aamuna oli lämmintä ja aurinkoista ja miss Long ehdotti,
että tavanomaisen kävelyn sijaan luettaisiin raamattua puutarhassa.
Ehdotus otettiin innostuneesti vastaan ja puoli tuntia myöhemmin
istuivat he mukavasti puiden varjossa. Mutta Ruth ei ollut heidän
mukanaan, sillä englannin kielen opettajan poissaollessa miss Long
oli pyytänyt häntä valvomaan nuorempien tyttöjen lukua. Koska yleensä
koko koulu luki yhdessä, täytyi miss Longilla olla erityinen syy tähän
järjestelyyn. Hän oli pyytänyt myös Janen mukaan.
Kukaan tytöistä ei voinut unohtaa tätä oppituntia. Miss Long
puhui vakavasti, kuinka vaikea on löytää jopa ystävällisten ja
hyväluonteisten ihmisten parista rakkautta, joka ei kadehdi, ajattele
pahaa tai etsi omaansa. Hän sanoi valinneensa tämän aiheen, koska hän
oli nähnyt viime päivinä, kuinka kenenkään ei pitäisi syyttää toisia
edes sydämessään, ellei tiedä onko epäilys totta vai ei. -- Kerronpa
teille, hän lisäsi. -- Eräs nuori tyttö oli asunut samojen ystävien
parissa varhaisesta lapsuudesta alkaen, hän ei koskaan valehdellut,
kaikki rakastivat ja kunnioittivat häntä, paitsi niitä muutamaa,
jotka kadehtivat häntä. Eräänä päivänä eräs näistä ystävistä luuli
löytäneensä hänet tekemässä pahaa. Luulisitteko, että tämä ystävä
olisi salannut löytönsä, kunnes hän olisi saanut selityksen tytöltä
itseltään? Mutta ei - tämä "ystävä" ei enää muistanut, kuinka kiltti
tyttö oli, kuinka hän rakasti totuutta, tämä "ystävä" ajatteli pahinta
ja kertoi muillekin epäilyistään. Ja oliko hän viaton? Kyllä -- mutta
hän ei voinut todistaa sitä eikä kukaan uskonut hänen sanaansa,
vaikka hän oli aina puhunut totta. Luuletteko että hän olisi hylännyt
sellaiset ystävänsä? Ei, hän oli entistä ystävällisempi, he olivat
ylpeitä -- hän oli nöyrä! Luuletteko, että hänellä oli lempeä luonne?
Ei -- hän oli luonnostaan kiihkeä, kesti kauan ennen kuin hän pystyi
hyväksymään kaiken tämän. Mutta lopulta hän voitti Jumalan avulla!
Miss Long painoi päänsä ja oli hiljaa. Kun hän katsoi ylös, näki hän
kyyneliä monissa silmissä ja Jane Harding oli painanut pään käsiinsä.
Miss Long kysyi:
-- Tunnetteko tämän tytön?
-- Se on Ruth, vastasi hiljainen ääni.
-- Se on -- mutta en pyydä teitä uskomaan häntä ilman todisteita.
-- Emme tarvitse mitään! sanoivat tytöt, mutta miss Long lähetti
hakemaan Maggieta. Hän jatkoi: -- Nyt lapseni, ette saa luulla että
olen vihainen tai että syyttäisin teitä epäystävällisestä käytöksestä.
Ruth ei halua, miksi siis minäkään haluaisin? Mutta haluan, että jos
esittämäni todiste osoittaa teille, että olette tuominneet Ruthin liian
hätäisesti, olkoon se opetuksena teille, että harkitsette tarkkaan
seuraavalla kerralla. Jos Jumalan edessä omatuntonne sanoo teille,
ettette ole toimineet sillä kristillisellä rakkaudella, josta olemme
lukeneet, luvatkaa että tästä lähin uskotte heitä, jotka ovat aina
osoittautuneet luottamuksen arvoisiksi.
Samassa Maggie juoksi puutarhan poikki miss Longin luo ja huudahti: --
Rakas miss Long, saanko kertoa heille kaiken?
-- Juuri sitä haluan sinun tekevän, Maggie. Mutta sinun täytyy aloittaa
oikeasta kohdasta. Tule istumaan viereeni ja kerro meille rauhallisesti.
Mutta Maggie ei näyttänyt kykenevän istumaan rauhallisesti. Hän avasi
suuret silmänsä hyvin suuriksi ja katsahti nopeasti tytöstä toiseen.
Mutta hän oli liian hengästynyt puhuakseen muuten kuin lyhyin lausein.
-- Hän ei tehnyt sitä, Jane! oli ensimäinen. Ja toiseksi: -- Hän on
paljon parempi kuin kukaan meistä!
-- Maggie, nyt voit aloittaa alusta -- Ruth jätti sinut puutarhaan,
eikö niin, ja meni sisälle taloon?
-- Kyllä miss Long -- hän pyysi minua odottamaan, kunnes hän tulisi
takaisin, mutta minä ajattelin mennä kastelemaan orvokkeja, jotka olin
istuttanut edellisenä päivänä -- ja menin hakemaan kastelukannuani,
joten seurasin Ruthia, mutta hän ei nähnyt minua -- hän pysähtyi ja
katsoi miss Longia, joka silitti hänen päätään ja sanoi: -- Kerrot
oikein hienosti Maggie -- jatka ole hyvä.
-- Oli niin kuuma, että muistin Ruthin sanoneen, etten kastelisi
sitä, koska se voisi kuolla. Näin että Ruth oli sisällä talossa ja
kasvihuoneessa oli niin miellyttävää että ajattelin olla siellä, kunnes
hän menisi etsimään minua puutarhasta ja silloin voisin juosta hänen
jälkeensä ja yllättää hänet. Mutta en tehnyt niin, koska --
-- Odota hetki, sanoi miss Long; -- et ole kertonut mitä Ruth teki ja
näkikö hän sinut --
-- Oi ei -- tietysti juuri se minun olisi pitänyt kertoa! Hän käänteli
ensin pöydällä olevien kirjojen sivuja ja sitten kirjahyllyssä olevia.
-- Lukiko hän mitään niistä?
-- Oi ei -- ei edes kirjojen nimiä, lehteili vain sivuja, miss Long.
-- Näkikö hän sinut?
-- Ei, hän ei katsonut minuun päin kertaakaan. Sitten hän löysi kielon
-- se oli aika kuivunut -- mietin etsikö hän juuri sitä ja se muistutti
minua Florasta - tiedättehän ketä tarkoitan, miss Long? Ajattelin häntä
enkä nähnyt Ruthin poistuvan huoneesta. Juoksin hänen jälkeensä, mutta
silloin kello soi illalliselle, enkä enää nähnyt Ruthia ennen kuin hän
tuli ruokasaliin.
-- Kiitos Maggie-kulta -- kerroit oikein hyvin.
-- Uskovatko he Ruthia nyt, miss Long?
Miss Long katsoi ympärilleen ja kuiskasi: -- Kyllä -- voit mennä
tunnillesi nyt, Maggie.
-- Miss Long, tytöt sanoivat, -- olemme käyttäytyneet epäystävällisesti
Ruthia kohtaan -- saammeko mennä pyytämään häneltä anteeksi? Ja
voitteko te antaa meille anteeksi?
Miss Long kutsui Maggien takaisin ja sanoi: -- Sano Ruthille, että
haluan nähdä hänet. -- Hän jatkoi: -- Minulla ei ole mitään anteeksi
annettavaa. Yksi sana vielä; kun Maggie oli sairas, Ruth ajatteli, että
tuo pikku tyttö voisi todistaa hänen syyttömyytensä, mutta vaikka niin
ei olisi ollutkaan, minä olisin sen voinut tehdä!
Kaikki näyttivät hämmästyneiltä.
-- Ja, -- hän lisäsi, -- aivan yksinkertaisesti -- se nide, josta
kirjoituksesi oli otettu, ei ollut silloin täällä! Olin lainannut sen
ystävälleni, ja sen mikä nähtiin Ruthin kädessä on täytynyt olla eri
nide!
-- Voi miss Long, sopersi Jane, -- olkaa kiltti, älkää sanoko enempää!
Olen hyvin pahoillani -- se oli kokonaan minun syyni!
-- Mutta, miss Long lisäsi kuuluvasti, -- missä on palkinto? emme saa
unohtaa sitä.
Se oli Janella. Hän oli tuonut sen takaisin antaakseen sen jonkun
toisen haltuun -- jonkun, josta hän oli ollut tietämätön siihen
aamuun asti. Hän antoi sen miss Longin käteen; ja nähdessään Ruthin
ilmestyvän kuistilta, hän ja muutamat muut menivät tätä vastaan,
kenties kertoakseen hiljaa, kuinka pahoillaan he olivat ja saadakseen
suudelman anteeksiantamuksen merkiksi. He toivat Ruthin mukanaan, mutta
tämä karkasi heiltä ennen kuin he olivat ehtineet aivan puiden luokse,
ja hän juoksi miss Longin luo, joka nousi ja tervehti häntä lujalla
syleilyllä. Ruth kuiskasi, -- Kiitos teille ja kiitos Jumalalle! -- ja
sitten tytöt ympäröivät hänet ja yrittivät pyytää anteeksi, mutta hän
ei antanut heidän sanoa sanaakaan; hän ei halunnut keneltäkään muuta
kuin suukon -- mutta hän näytti hyvin onnelliselta, samoin kuin miss
Long.
-- Ja nyt palkintosi, sanoi viimeksi mainittu.
-- Olisin mieluiten ottamatta sitä vastaan, kiltti miss Long, aivan
totta.
-- Olisit mieluiten ottamatta, lapsi kulta! miksi, mitä herra Taylor
sanoisi? Se kuuluu varmasti sinulle --
-- Juuri niin -- juuri niin, sanoivat kaikki. -- Kukaan muu ei ole
ansainnut sitä. Herra Taylor sanoi niin.
-- Olisitteko niin ystävällinen miss Long ja sallisitte toiseksi
parhaan saada sen, koska en tosiaankaan sen takia halunnut tulla
vapautetuksi epäilyistä.
-- Meidän ei pitäisi, mutta teen niin kuin toivot. Herra Taylor ei
sanonut, mikä oli toiseksi paras kirjoitus; mutta hän näytti ne minulle
ja ajattelin, että se olisi Janen -- Jane, kynä on siten sinun, Ruthin
toiveesta.
-- Kiitos paljon, miss Long, sanoi Ruth.
Jane otti kynän mutta näytti olevan kovin ahdingossa eikä sanonut
mitään.
-- Se on sinun kultaseni, voit tehdä sillä mitä tahdot.
-- Voi saanko? -- Ja hän pani sen nopeasti Ruthin käteen puhuen
niin hyvin kuin kykeni, pala kurkussa, -- Ole kiltti ota se sitten,
Ruth-kulta, ja anna sen aina muistuttaa sinua siitä, kuinka kovasti
halusin hyvittää sinulle kaiken epäystävällisyyteni. Tulisin ilomielin
takaisin kouluun näyttääkseni, että todella tarkoitan mitä sanon!
Ruth ei tällä kertaa torjunut sitä.
Luokalle ei ollut enää opetusta sinä aamuna. Miss Long vei Janen
rautatieasemalle, ja Ruth meni mukaan. Kun hän palasi, hänet
pysäyttivät Alice ja Brownie, joka otti itselleen kaiken kunnian
Ruthin hyvän maineen palauttamisesta. Hän kysyi Ruthilta, oliko tämä
tosiaan tarkoittanut kukan hänelle, ja oliko se todella peräisin
Floran haudalta. Ruth kertoi hänelle sen tarinan kokonaan; mutta kun
Maggie kertoi hänelle, että oli loma-aikaan poiminut yhden samalta
paikalta, Ruth kysyi, saisiko hän pitää sen muistona pikku Browniestaan
ja siitä hyvästä työstä, jonka tämä oli tehnyt hänelle. Ilahtuneena
lapsi antoi luvan ja vannotti vain, ettei Ruth pitäisi siitä enempää
kuin sormuksesta. Siitä ei ole pelkoa, sanoi Ruth ojentaen sormeaan
näyttääkseen, että sormus oli siinä. Maggie otti käden omiinsa ja
peitti sen suukoin.
Ja näin tapahtui, että kielo jäi Ruthin Raamatun lehtien väliin moniksi
vuosiksi.
Hän iloitsi kovin yhdestä asiasta: siitä että Duncan kuulisi hyvät
uutiset ennen kuin hän aloittaisi.
* * * * *
Talvea seurasi kesä ja kesää talvi yhä uudelleen, melkein kolmen vuoden
ajan. Alice ja Ruth olivat kasvaneet naisiksi, ainakin ulkonaisesti;
he ovat nyt koulun pisimmät, vaikka eivät kaikkein vanhimmat. Entä
Brownie? Hän on kasvanut niin paljon, että tuskin tuntisimme häntä,
eikä hän halua kenenkään käyttävän tuota vanhaa nimeä, paitsi Ruthin,
joka saa kutsua häntä millä nimellä haluaa ja joka ei missään oloissa
luopuisi etuoikeudestaan. Nämä kaksi pitävät toisistaan yhtä paljon
kuin ennenkin, eikä kenelläkään ole uskallusta edes kuiskata mitään
pahaa Ruthista tämän pikku puolustajan ollessa paikalla.
Ruthin viimeiset puoli vuotta kuluvat nopeasti. Miss Longista on
surullista menettää ystävänsä samoin kuin oppilaansa niin pian; eikä
Alice, joka jää vielä puoleksi vuodeksi, tiedä mitä tekee ilman häntä.
Duncanin odotetaan tulevan pian kotiin pysyvästi; mutta viimeisimmässä
kirjeessään hän oli sanonut, että esittelee palattuaan Ruthille erään
ystävänsä, ja että tämän velvollisuudet taloustöiden suhteen eivät
kestäisi enää kauan! Ruth ei voinut muuta kuin olettaa, että Duncan oli
menossa naimisiin, eikä voinut olla tuntematta ärtymystä siitä, ettei
Duncan ollut kertonut hänelle enempää. Hän ei luultavasti saisi toista
kirjettä ja saattoi nyt vain odottaa arvoituksen ratkeamista, kunnes
Duncan tulisi. Miss Long oli katsellut häntä ja Alicea ikkunasta eikä
voinut olla ajattelematta, -- Miten mielissään hänen veljensä onkaan,
kun tulee! -- Ruth ja Alice olivat molemmat pitkiä ja hoikkia; Alicella
oli entiset pehmeän harmaat silmänsä, suu kuin tehty hymyilemään ja
posket menemään kuopalle -- ja Ruth yhä kalpeana, älykkäine silmineen
ja suloisine, lempeine suineen, joka antoi hänen kasvoilleen luonnetta,
ja ylväine ryhteineen, josta huokuvaa vahvuutta ja tyyneyttä oli
miellyttävää uppoutua katselemaan. Miss Long näki heidän erkanevan ja
meni ulos Ruthin luo.
-- Ruth-kulta, hän sanoi, -- haluan puhua kanssasi konfirmaatiosta --
olen tänään saanut ilmoituksen, että se on sovittu 22. päiväksi tätä
kuuta; se on päättäjäispäivä kuten tiedät. Luuletko, ettei Duncan tule
ennen sitä?
Ruth katsoi kirjeen päiväystä, mutta siitä ei ollut apua, koska Duncan
ei kertonut, kuinka pian sen jälkeen hän matkustaisi.
-- Luulen, että hän yrittää olla täällä jokseenkin oikeaan aikaan --
melkeinpä toivon, että ei aikaisemmin!
-- Olen hyvin iloinen, Ruth, että sinut ja Alice konfirmoidaan yhdessä.
Polly puhui minulle äskettäin Joesta -- tyttöraukka toivoo kovasti,
että Joe käyttäisi tämän kerran hyväkseen; hän on toki aivan tarpeeksi
vanha, ja luulen, että Polly ajattelee tämän olevan viimeinen tilaisuus
omana elinaikanaan. Hän ei ole koskaan toipunut isänsä aiheuttamasta
järkytyksestä - joka käynnilläni hän näyttää muuttuneen.
-- En ole ollut siellä äskettäin, mutta edellisellä kerralla ajattelin,
että hän on surullisella tavalla muuttunut, mutta tyytyvämpi ja
luottavaisempi kuin koskaan. Hän sanoo, että Joe on kaikkea, mitä hän
voi toivoa.
-- Poika parka! Hänellä on kova työ ansaita elanto heille molemmille,
varsinkin kun Polly on ollut niin sairaalloinen ja tarvinnut enemmän
ravintoa. Isän vankeusaika on varmasti melkein lopussa.
-- Niin -- tiedän ettei voi mennä enää kauan, sillä kun kirjoitin
hänelle Pollyn puolesta jonkin aikaa sitten, Polly sanoi, että hänellä
on vain muutama kuukausi jäljellä.
Miss Long kutsuttiin sisälle taloon. Ruth kääntyi yksin takaisin ja
käveli hitaasti samaa reittiä puiden luoman varjon alla. Hän ajatteli
Duncanin kirjeen aiheuttamaa ärtymystä. Hän oli usein muistellut mitä
Duncan oli kertonut hänelle heidän tulevasta yhteiselostaan, jossa
he olisivat toisilleen kaikki kaikessa ja hän itse talon emäntä ja
Duncanin ilojen ja huolten myötäeläjä. Hän tunsi, että olisi parempi,
jos olisi sisar, jolle hän voisi antaa koko sydämensä, koska hän voisi
silloin iloita Duncanin puolesta yhtä lailla kuin omastaan. Mutta
kirjeessä luki jotakin sellaista kuin 'jos et hyväksy valintaani,'
eivätkä nuo sanat jättäneet hänen mielikuvitustaan rauhaan eikä niitä
voinut karistaa pois.
Hän otti taskustaan Uuden Testamentin, joka oli lahja Alicelta, ja
löysi sanat, jotka olivat usein lohduttaneet häntä niin pienissä kuin
suurissa murheissa "heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä
hän pitää teistä huolen," eivätkä ne olleet menettäneet vaikutustaan.
Ruth oli tehnyt niin vuosien ajan, eikä Hänen lohdutuksensa pettänyt
häntä nytkään. Hän käveli hitaasti taloa kohti ja pysähtyi aivan
olohuoneen ikkunan ulkopuolelle katsoakseen näkymää, jonka hän ja
Duncan olivat nähneet yhdessä ensimmäistä kertaa hyvin monta vuotta
sitten. Melkein kaikki oli muuttunut. Hän oli ohittanut lapsuusvuodet
-- hän oli silloin siirtymässä kouluvuosiin ja oli nyt lähes päättänyt
ne: oliko hän tehnyt niistä hartaan elämän? Oliko hän oppinut kaiken,
mitä oli aikonutkin oppia? Ajattelisiko Duncan niin? Nämä olivat suuria
kysymyksiä, mutta Ruth ei arastellut kohdata niitä -- hän teki sen
nöyrästi, mutta toiveikkaasti. Ne eivät tulleet ensimmäistä kertaa
hänen eteensä, ja hän oli vastannut niihin sisimmässään. Mutta hän
kohtasi muita muutoksia. Alice oli ainoa niistä koulutovereista, jotka
olivat olleet koulussa sinä muistettavana päivänä. Lizzie Spencer --
missä hän oli? Ruth ei tiennyt. Jane Harding? Hän oli mennyt naimisiin
ja muuttanut Intiaan, ja juuri tänä päivänä miss Long oli kertonut
hänelle pienestä tyttövauvasta. Sitten hän ajatteli miss Longia itseään
ja huokaisi muistaessaan, miten harmaat hiukset olivat lisääntyneet ja
iän tuomat juonteet tulleet syvemmiksi.
Puutarha oli muuttunut myös; kasvit mitkä olivat olleet vain taimia,
kun Ruth ensi kerran tuli kouluun, olivat nyt lehteviä puita. Kaikki
oli muuttunut, paitsi joki ja pieni valkoinen kirkko vastarannalla.
Ruthin mietiskely keskeytyi lasten ääniin, joista Maggien erottui
selvästi ylimpänä. Ryhmä tyttöjä lähestyi, mutta kun Maggie huomasi
Ruthin, unohti hän muun ja juoksi tämän luo. -- Kuka haluaisi kuulla
tarinan? -- kysyi Ruth ja ohjasi tytöt vanhalle paikalle puiden alle.
Ja siellä he viettivät seuraavan puolituntisen kuunnellen iloisina.
* * * * *
Mitähän ovat Walter ja Ted tehneet näiden vuosien aikana? Walter
pääsi opiskelemaan Oxfordiin. Hän on aina työskennellyt lujasti ja
vaikuttanut lempeästi villimpään veljeensä. Hän on juuri läpäissyt
toisen tutkintonsa hyvin arvosanoin ja odottaa papiksi vihkimistä.
Hänen äitinsä suurin toive on ollut, että toisesta hänen pojistaan
tulisi pappi. Vaikka luonnollisempaa olisikin ollut, että nuorempi
poika suuntaisi kirkolliselle uralle, ei Ted koskaan osoittanut
kiinnostusta siihen.
-- Ja mitä sinusta tulee? kysyi Ruth Tediltä, kun hän viimeksi kävi
Beachfieldissä.
-- En tiedä! Minun olisi pitänyt jo asettua, mutta olen aina lykännyt
päätöstäni.
-- Kuinka viimeinen lukukausi koulussa sujui?
-- Erinomaisin arvosanoin! Mutta miksi uskoisit sitä Ruth? Kuten aina
minulla on kykyjä, mutta niille on vähän käyttöä.
-- Luulin, että olet opiskellut ahkerasti viime vuosina.
-- Totisesti, työtäni ei ole arvostettu siinä määrin kuin ansaitsisin!
Joka tapauksessa luulen, etten sovi mihinkään oppineeseen ammattiin.
-- En näe muuta vaihtoehtoa kuin sotilaan tai merimiehen ammatti,
luulen ettei käsityöläisammatti sinua kiinnosta!
-- Olen liian vanha merimieheksi.
-- Etkö pitäisi sotilaspuvusta?
-- Sitä juuri haluaisin.
-- En usko että pitäisit sotilaan joutilaasta elämästä.
-- En kotimaassa -- mutta ulkomailla -- tai taistelussa!
-- Sotilaan elämä voi olla hyödyllistä, Ted, mutta ei aina.
-- Ei -- tiedän sen -- mutta toivoisin voivani yrittää! En tiedä vielä,
mitä haluan, Ruth, mutta haluan olla hyödyllinen yhteiskunnan jäsen.
-- Sinun täytyy kertoa minulle, kun olet tehnyt päätöksesi.
Koko seuraavan lukukauden ajan Ruth odotti uutisia Edvardista ja hänen
suunnitelmistaan, mutta ei kuullut mitään ennen kuin aivan lukukauden
lopussa. Hän sai kirjeen lady Douglasilta, jonka mukana oli muutama
rivi Tediltä. "Määräyskirja on saapunut. Aivottomat nuoremmat pojat
kelpaavat vain armeijaan. Ted toivoo voivansa siirtyä rykmenttiin
muutaman viikon kuluttua!" Hän lisäsi toivovansa, että Ruth ja Duncan
voisivat vierailla Lontoossa ja tavata hänet ennen kuin hän lähtisi.
Oli viimeinen ilta koulussa ja miss Long oli antanut luvan Ruthille ja
Alicelle viettää sen, kuinka he halusivat.
Juuri ennen teeaikaa Ruth tapasi Alicen portaissa kävelylle lähdössä.
-- Olen menossa viettämään iltaa Debbyn kanssa, hän sanoi. Ruth sen
sijaan aikoi viettää hiljaisen illan huoneessaan.
Vanha ystävämme Deborah Burton pystyi vielä käymään kappelissa aamuisin
ja silloin tällöin kirkossa sunnuntaisin.
Tänä iltapäivänä Deborah istui mukavassa nojatuolissa vieressään pieni
pyöreä pöytä ja sen päällä avattu raamattu.
Alice avasi oven hiljaa ja kurkisti sisään. Debbyn silmät olivat kiinni
eikä hän kuullut vierastaan, mutta iloinen nauru sai hänet katsahtamaan
ylös.
-- Debby, Alice sanoi, -- olen tullut teelle, mutta lähden pois ilman,
ellet suostu istumaan tuolissasi silmät suljettuina, etkä saa avata
niitä ennen kuin annan luvan.
Muutaman minuutin kuluttua Alice antoi luvan katsoa. Hän oli kattanut
teepöydän. Siinä oli paahdettua leipää ja teetä.
Kun he olivat juoneet Alice alkoi, Debbyn vastalauseista huolimatta,
tiskata astioita. Sen jälkeen hän istuutui pienelle tuolille. Debby
silitti hänen hiuksiaan.
-- Olen tulossa vanhaksi Debby! Alice huokaisi.
-- Kuusitoista vuotta -- en näe vielä harmaita hiuksia!
-- En tarkoita sitä -- tunnen vain itseni niin vanhaksi!
-- Mikä hätänä Alice?
-- Ruth on lähdössä pois! Ja puolen vuoden kuluttua minä lähden myös.
Ja minun täytyy ruveta itse huolehtimaan raha-asioistani.
-- Sinä olit aina onnellinen holhoojasi luona asuessasi ja niin
varmasti nytkin.
-- Pidän heistä todella paljon, mutta tähän saakka olen ollut yksi
lapsista. Kun muutan sinne pysyvästi, kaikki tulee olemaan erilaista.
He ovat hyvin iloluonteisia ihmisiä ja pelkään että tulen pitämään
siitä liian paljon!
-- Menet sinne omasta tahdostasi ja sinulle annetaan voimaa vastustaa
kiusauksia, Alice.
-- En kestä ajatusta, että sinä tulet vanhaksi, Debby.
-- Täytin seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta viimeksi.
-- En näe mitään syytä, miksi et eläisi vielä ainakin kahdeksan vuotta.
-- Minun oli vaikea päästä kotiin kirkosta viimeksi -- mutta olisin
kiitollinen jos pääsisin sinne vielä kerran.
-- Tarkoitatko huomenna?
-- Kyllä -- silloin minusta tuntuisi kuin antaisin sinut Jumalalle!
Olen ajatellut paljon äitisi kirjettä ja pelkäänpä, etten ole voinut
tehdä paljoa hyväksesi! Mutta Alice, ethän koskaan unohda häntä?
Alice oli hiljaa hetken -- sitten hän sanoi vakavana -- Debby, sinä
olet tehnyt minulle enemmän hyvää kuin kukaan muu maailmassa!
He istuivat pitkään puhumatta, kunnes ilta alkoi hämärtyä. Debby
lähetti nuoren ystävänsä kotiin ennen kuin sade alkoi. Hän valvoi
pitkälle yöhön kiitollisena, että hänen hartain toiveensa oli
täyttynyt. Hänen rakas Alicensa oli riittävän vahva kestämään kaikki
koettelemukset.
Debby pääsi konfirmaatioon. Alice näki hänen innokkaat kasvonsa
alttarille mennessään, eikä hän koskaan unohtanut Debbyn rakastavia
kasvoja, sillä se oli viimeinen kerta kun hän näki Deborah Burtonin!
Kun Alice palasi kouluun loman jälkeen, oli kirkkomaalla uusi hauta.
Siellä hän vietti kokonaisen iltapäivän, emme tiedä mitkä ajatukset
pitivät hänet siellä niin kauan. Myöhemmin hän löysi Debbyn vanhan
raamatun sekä kirjeet huoneestaan. Miss Long kertoi, että Debby oli
jättänyt ne hänelle viimeisenä tahtonaan.
* * * * *
Ruth ei saanut viettää iltaa yksin, kuten hän oli odottanut. Kun hän
meni huoneeseensa, tuli palvelija kertomaan, että Joe tahtoi puhua
hänelle.
-- Miss Ruth, Joe sanoi, -- Polly on ollut huonompi koko päivän; ja hän
on kysynyt teitä, muuten en häiritsisi teitä tähän aikaan illasta.
Ruth sanoi: -- Minä kysyn miss Longilta Joe -- luulen, että hän päästää
minut, tulen perässäsi niin pian kuin suinkin.
-- Kiitos miss -- tohtori kävi juuri, mutta hän ei anna -- hän ei
jatkanut, mutta kiitettyään vielä kerran, hän kääntyi, avasi oven ja
lähti nopeasti kohti porttia.
Ruth ei ollut yllättynyt. Polly oli ollut hyvin sairas jo melkein kaksi
viikkoa ja tänä aikana Ruth oli vieraillut hänen luonaan useasti ja
joka kerta Polly oli näyttänyt heikommalta, mutta kun Ruth näki hänet
edellisenä päivänä oli hän ylhäällä ja pukeutuneena ja puhui melkein
iloisesti.
Miss Long oli ollut Ruthin mukana sinä päivänä ja he molemmat
ajattelivat, että Polly oli voinut hyvin. Tänä aamuna miss Long oli
lähettänyt kysymään hänen vointiaan ja viesti oli, että hän oli
viettänyt rauhallisen yön.
Miss Long antoi auliisti Ruthille luvan mennä katsomaan Pollya, hän ei
itse päässyt mukaan.
Ruth käveli niin nopeasti, että palvelija, joka lähti hänen mukaansa
hädin tuskin pysyi hänen vauhdissaan -- Ruth pelkäsi, että Polly oli
kuolemaisillaan ja että hän saapuisi liian myöhään.
Kun he saapuivat perille, lähetti Ruth palvelijan pois ja sulki portin
hiljaa perässään, sillä hän muisti, ettei Polly pitänyt siitä, että
portti oli auki. Hän astui sisään äänettömästi. Huone oli tyhjä ja hän
kiipesi portaat ylös. Hän kulki niin hiljaa, ettei Joe, joka istui
sängyn vieressä kirja kädessään, huomannut häntä. Joe luki virttä
matalalla äänellä ja Ruth odotti, että hän lopettaisi ennen kuin hän
siirtyi peremmälle huoneeseen. Joe kuuli hänet ja kääntyi ja nosti
sormen huulilleen. Ruth katsoi Pollya ja näki, että tämä nukkui, virsi
oli rauhoittanut hänet. Joe antoi istuimensa Ruthille, laittoi kirjan
hänen käteensä ja lähti huoneesta.
Ikkuna oli auki ja miellyttävä kesäilma, lintujen laulu ja ulkona
nauravien lasten äänet tulvivat sisään. Kuoleman ja elämän välinen
ero tuntui suurelta, sillä kuolema oli jo laittanut merkkinsä Pollyn
piirteisiin. Ruth tuskin tunnisti niitä, posket olivat kuopalla ja
tummin silmien muoto oli selvästi näkyvillä melkein läpinäkyvien
luomien alla. Mutta hänen kasvoissaan ei ollut kivun merkkejä, näytti
siltä, että hän olisi vain hiljaa kuihtumassa pois.
Ruth luuli, että Polly nukkui edelleen, kunnes hän hetken kuluttua
kuuli hiljaisen äänen ja hän nojautui eteenpäin kuullakseen paremmin.
-- Onko miss Ruth tulossa Joe? -- Ja Ruth vastasi suudelleen valkeaa
otsaa, -- olen täällä rakas Polly, olen istunut vierelläsi kun nukuit.
-- Oletko? sanoi Polly hiukan kovemmalla äänellä. -- Minulla on parempi
olo -- näin unta että hän oli tullut! Miss Ruth, mikä päivä nyt on?
-- On kesäkuun 22. päivä, Polly.
-- Luulinkin niin -- ja paljonko kello on?
-- Melkein 7 illalla.
-- Kyllä -- hän tulee ajoissa! Lukisitko minulle virren tai säkeen
Raamatusta ja sitten kenties nukahdan taas ja olen vahvempi, kun hän
tulee.
Ruth luki mekaanisesti, sillä Pollyn sanat olivat saaneet hänet
ihmettelemään, odottiko hän tosiaan isänsä tulevan takaisin kotiin vai
olivatko ne vain houreita.
Polly nukahti pian jälleen ja Ruth hiipi alakertaan etsimään Joea. Tämä
istui pöydän ääressä pää käsiin painettuna. Hän katsahti ylös -- Joe,
Ruth sanoi, -- odotatteko isäänne takaisin tänä iltana?
[Alkuperäinen käännös jatkuu...]
-- Isä? Tänään? Hän näytti aivan hämmentyneeltä.
-- Polly luulee niin.
-- Hän sen tietää. En ole uskaltanut kysyä.
-- Mikset? -- Mutta jos hän tulee, tahdotko puhua hänelle, mutta
älä anna hänen heti tulla Pollyn luo. Ruth meni jälleen vanhalle
paikalleen. Hän istui lukien hiljaa, pani kirjan pois ja istui, kunnes
aurinko rupesi laskemaan. Hän oli kuulevinaan alhaalta ääniä. Hetken
perästä sanoi Polly: -- Hän on tullut nyt, etkö kuullut.
Ruth meni katsomaan. Siellä hän oli.
-- Saanko mennä hänen luokseen, -- sanoi hän värähtelevällä äänellä.
Ruth nyökkäsi. Heidän mennessään huoneeseen, ojensi Polly kätensä
hiljaa lausuen: -- Isä! isä! Mutta voimat uupuivat ja käsivarret
vaipuivat alas. Isä riensi hänen luokseen, polvistui sängyn viereen ja
otti Pollyn käden pannen sen kaulalleen.
Polly näytti niin onnelliselta. Silloin tällöin kosketteli hän
sormillaan tullakseen oikein vakuutetuksi, että hänen lähellään
todellakin oli hän, joka oli niin kauan ollut vieras hänelle.
Ruth kuuli heidän kuiskailevan ja isän sanoissa eroitti hän: -- Kun
minä vielä kaukana olin, näki isä minut ja armahti minua -- ja sitten
Pollyn: -- Jumalalle kiitos!
Ruth meni hakemaan Joea.
-- Tule, Joe, menkäämme Pollyn luo. Et voi olla pahoillasi isäsi
tulosta kun näet heidät yhdessä. Tule!
He menivät. -- Kuule -- sanoi Ruth. Kaksi ääntä luki Herran rukousta,
toinen hyvin heikko, toinen matala ja vapiseva.
He kuuntelivat rukouksen loppuun ja menivät sitten kyökkiin.
-- Niin, miss Ruth -- sanoi Joe -- olen iloinen nyt, että hän tuli;
ehkä mekin tulemme paremmiksi tämän illan jälkeen. Isä on kovin
muuttunut.
-- Varmaankin! Koeta nyt palkita hänelle Pollyn kadottaminen, ja ennen
kaikkia, Joe, älä häntä halveksi. Hän on kuitenkin sinun isäsi, jota
sinun tulee rakastaa.
-- Kunnioittamaan käsketään myös, miss Ruth!
-- Niin, nyt olet siihen velvollinen enemmän kuin koskaan ennen. Muista
tuhlaajapoikaa, Joe!
-- Minä koetan, miss Ruth.
-- Niin, Jumala auttakoon sinua! Huomenna olisit tullut lasketuksi
ripille, mutta --
-- Polly toivoo, että se tapahtuisi kaikista huolimatta -- ja jos hän
kuolee yöllä, niin menen, miss Ruth.
-- Ja isäsi tulee katsomaan ja Polly näkee ehkä myös, niin -- ja sitte
te menette kahden kotiin ja alatte uutta elämää.
-- Luulen, että lähdemme Austraaliaan, miss -- isä tulee nyt.
Joen piti mennä hakemaan pappia. Polly tahtoi nauttia herranehtoollista
ensimäisen ja viimeisen kerran maallisen isänsä kanssa.
Tunnin kuluttua saivat Ruth ja Joe olla läsnä jumalanpalveluksessa,
joka oli heille uutta. Vakavina katselivat he kuolevaa tyttöä, joka
kovalla äänellä säesti papin sanoja: -- Kunnia olkoon Jumalalle
korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille mielisuosio! Yhtäkkiä tuli
hiljaisuus. Pappikin lakkasi lukemasta. Kuului yksi ainoa huokaus;
Pollyn henki oli jättänyt maallisen majansa, jatkaakseen toisessa
maailmassa täällä alettua riemulaulua.
* * * * *
Tuli sitten se merkkipäivä, jota Ruth oli niin kauan odotellut.
Hitaasti asteli pieni joukkue kirkkoa kohden. Moninaiset mielentilat
kuvastuivat noissa nuorissa kasvoissa. Toiset olivat miettiväisiä,
nöyriä, vakavia, jopa surullisiakin, toiset salaperäisen näköisiä
muutamat huolettomia, vapaita, iloisia. Ruthin kalpeilla kasvoilla
kuvastui suru ja Joen vielä syvempi, voimakkaampi. Hän käveli toisten
jälessä nojaten isänsä käteen.
Miss Long oli mukana. Kun hänen vanhimmat ja rakastetuimmat oppilaansa
Ruth ja Alice polvistuivat saadakseen siunauksen, tunsi hän enemmän
kiitollisuutta, kuin pelkoa, vaikka hän tiesi, että se aika vasta oli
alkava, jonka hänen kylvöstään piti hedelmän kantaa.
Tullessaan miss Longin ja Alicen seurassa kirkosta ei Ruth huomannut
kahta naista ja erästä selin seisovaa miestä. Hän kuuli mainittavan
nimensä ja hätkähti. Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsi hän Duncanin
suutelon otsallaan. Hän hämmentyi vielä enemmän, kun Duncan sanoi:
-- Pitääkö sinut esitellä? -- Hän seurasi Duncanin katsetta -- puna
syöksyi hänen poskilleen -- Lizzie! --
Ilon kyyneleet verhosivat koko ympäristön sumuvaippaan. Miss Longin
kasvot loistivat nähdessään rakkaimman oppilaansa eikä Alice suinkaan
ilonpurkauksissa toisista jälelle jäänyt. Toinen nainen oli Lizzien
äiti, ja häntä kuvataksemme emme tarvitse muuta sanoakaan.
Koululle tultua seurasivat moninkertaiset jäähyväiset, sillä suuri osa
tytöistä lähti kesälomalle, niiden joukossa Brownie. Maggie-raukan suru
oli sangen kova-äänistä, ja hän näytti pitävän Duncania erikoisena
vihamiehenään, tietysti sentähden, että tämä ryöväsi hänen ystävänsä.
Ennen eroa kuitenkin tehtiin sovinto. Maggie kysyi Ruthilta luuliko
tämä voivansa olla onnellinen erottuaan koulusta. Ruth hymyili, ja
Duncan kehoitti häntä tulemaan itse katsomaan.
Illalla oli taas hiljaista. Kaikki olivat matkustaneet, Alicekin.
Ruthin tunteisiin sekautui iloa ja surua, iloa sentään enemmän. Veljen
kanssa keskustellessaan moitti hän tätä vaiteliaisuudesta, kyseli
moneen kertaan Lizzien tulosta Bermudaan, heidän tutustumisestaan ja
monista muista asioista.
-- Näetkös, Ruth, kaikki on sinun syysi. Sinä kerroit Lizziestä niin
paljon, ja sanoit hänen olleen niin hyvän sinulle, ja kun minäkin
toivoin saavani jonkun, joka olisi hyvä minulle, niin ajattelin, että
tämähän sopiikin oikein hyvin.
-- Lizzie on hyvä kaikille, Duncan -- olen niin kovin iloinen, että
saan hänet sisarekseni.
-- Sitä toivon, rakas Ruth. Olen kovin kiitollinen tästä Jumalan
johdatuksesta -- ja muistakin. Olen oppinut paljon ja Lizzie opettaa
minua enemmän.
-- Ja sinä opetat häntä, Duncan. Autatte toisianne ja minua myös.
-- Sinähän olet jo lopettanut koulusi, Ruth -- sanoi hän hymyillen.
-- Ei, ei, se on vasta alussa. Päämääräni on vielä sangen kaukana.
Mutta minä olen tänään päättänyt koettaa täydellä todella, enkä voi
enää peräytyä, vaikka tahtoisinkin.
Hetken hiljaisuuden perästä sanoi Duncan:
-- Et ole vielä sanonut hyväksytkö valintaani tahi et.
-- Rakas Duncan -- Ruth vastasi -- olen siitä niin kiitollinen. Kaikki
epäilys on haihtunut ja siunaus on meidän!
Ja hän nousi mennäkseen Lizzietä vastaan, joka lähestyi heitä nurmikkoa
pitkin.