Venematka.
-- Jos viet Ruthin rantaan, Ted, niin tulemme ottamaan teidät sieltä
veneellä.
-- Kyllä, sen teen! -- vastasi Ted. Valter ja Duncan lähtivät
hakemaan Dick-nimistä merimiestä, jonka kanssa he olivat olleet usein
venematkoilla. Ruth ei kuitenkaan ollut koskaan mukana. Kun ilma nyt
oli niin tyyni, oli Duncan antanut tuon kauan odotetun lupauksen.
Määrätyllä ajalla lähti hän Tedin kanssa kohtauspaikalle. Päivän
kuumuus ehkäisi Tedin riehumishalua, ja Ruth piti hänestä enemmän
tuollaisessa hiljaisessa, järkevässä mielentilassa.
-- Ruth -- sanoi hän äkkiä -- olisin toivonut, ettet olisi antanut
kulua kahta vuotta meillä käymättä.
-- En voinut sitä auttaa, Ted. Duncan on ne asiat järjestänyt, kuten
tiedät. Yhden lupa-ajan hän oli kotona, toisen vietin erään vanhan enon
luona, ja muut koululla, miss Longin luona.
-- Niinpä niin! Olisit tullut tänne sen sijaan, että kärsit vanhan
ikävän koulumamselin seurassa.
-- Hänestä minä pidän kovin enkä salli häntä sanottavan "vanhaksi,
ikäväksi koulumamseliksi". Et tiedä kuinka paljon hänestä pidän.
-- Todellako? -- kysyi hän ihmetellen. -- No niin, tytöt ovat varmaan
erilaisia, kuin pojat, -- lisäsi hän ikäänkuin tämä olisi ollut ainoa
selitys, -- mutta minusta olisi todellakin ollut hauskaa, jos olisit
tullut tänne, Ruth.
-- Ehkä olisit kyllästynyt minuun, etkä olisikaan tällä kertaa ollut
niin iloinen minua nähdessäsi?
-- Ei, tiedätkös, Ruth, tuo on kohteliaisuuksien kalastelemista, mutta
se ei nyt onnistu. Toivon sinun tulevan tänne erityisesti sentähden,
että sinun läsnäolosi tekee minulle niin hyvää.
Ruth sanoi vakavasti: -- Ted, sinä olet minun mielestäni tullut paljon
paremmaksi sen jälkeen, kun minä viimeksi olin täällä, vaikka en ole
ennen saanut tilaisuutta sanoa sitä -- mutta ehkä teen tyhmästi...
-- Miksi, Ruth?
-- Kun olen kaksi vuotta sinua nuorempi; enkä olisi sitä ajatellut
sanoakseni, vaikka muistin keskustelumme joulu-aamuna, ja -- mutta se
on varmaan hyvin tunkeilevaista minulta --
-- Ei suinkaan, hyvä Ruth; olen sinulle hyvin kiitollinen -- sanoi hän
totisena, ja minusta tuntuu aina kuin sinä olisit vanhempi. Muistan
mitä silloin sanoit, ja luulen, että Valterin sairaus teki minut,
ajattelevammaksi, vaikkei sitä kukaan usko. Voi, Ruth! Luulen hulluuden
kuuluvan luonteeseeni, vaikka en sitä tahtoisi.
-- Totisesti, Ted, Duncan sanoi eilen, että huolimatta eloisuudestasi
ja poikamaisista kujeistasi, on hän huomannut, että olet kovin
hiljainen ja toimellinen silloin, kuin äitisi ja Valterin päätä
kivistää. Ja hän sanoi vielä muutakin, jota en ehkä sano, sillä se
tekisi sinut itserakkaaksi.
-- Olisin todella peto, jollen koettaisi kaikkea silloin kun Valterin
pää on kipeä, sillä tiedätkö, Ruth, se on vaivannut häntä sen
onnettomuuden jälestä.
Ruth säikähti. Hänen oma syyllisyytensä muistui niin elävästi hänen
mieleensä, että hänen toverinsa katui sanoneensa sitä, mutta häntä
lohdutti se, että hän kuuli lääkärin sanoneen hänen pääsevän siitä
vähitellen, ja Tedin mielestä Valter oli parantunut viimeisen kuukauden
ajalla.
-- Mutta, Ruth -- sanoi hän -- oli miten oli, minä en voi voittaa
laiskuuttani koulussa! Teen joka lukukauden lopussa päätöksiä, eikä
niistä kuitenkaan ole mitään hyötyä -- tulen aina kotiin vanhoine
todistuksineni: "Edvard on surkean ajattelematoin; hänellä ovat
keskinkertaista paremmat lahjat, mutta laiskuus ja tarkkaamattomuus
estävät häntä niitä mihinkään käyttämästä". Osaan ulkoa nuo sanat, Ruth
-- aina samat -- ja äiti näyttää niin vakavalta, että minä ihan inhoan
itseäni. Sano nyt, mitä minun on tehtävä.
-- Eikö siellä ole ketään isompaa toveria, joka tahtoisi auttaa sinua,
kun sinun tekee mielesi laiskotella.
-- Siellä on muutamia, jotka ovat sangen ystävällisiä pikkupojille,
mutta minä olen siinä onnettomassa keski-iässä, näetkös, jolloin
katsotaan voivan pitää huolta itsestään. Enkä minä kuitenkaan ole
tarpeeksi suuri kelvatakseni seurattavaksi esimerkiksi.
-- Oletko viimeisinä luokallasi?
-- En aina, mutta se on vaan sattuma, kun minä ylenen. Toisinaan
olen ensimäinen, mutta se ei tuota mitään iloa, sillä tunnen siten
nöyryyttäväni poikia, jotka ehkä ovat kauan ahkerasti työskennelleet,
kun minun edistymiseni on ollut aivan sattuma.
-- Ted -- sanoi Ruth vakavasti -- et kai unohtane pyytää apua?
-- Ei, Ruth, sitä en todellakaan unohda, mutta minä olen niin erilainen
kuin muut. Rukoilen Jumalalta apua ja sitten unohdan sen, eivätkä
rukoukseni näytä tulevan kuulluiksi -- lisäsi hän surullisesti.
-- Tulevathan ne, koskapa sinä edelleen toivot parantuvasi. Mutta etkö
voisi käyttää jotain keinoa, joka auttaisi? Jumala vastaa rukouksiimme
siunaamalla ne välikappaleet, joita käytämme.
-- Mitä minä voisin tehdä?
-- Tietäisin mikä olisi avuksi _minulle_, mutta luullakseni sinä voit
parhaiten itsellesi valita.
-- Mikä sitten?
-- Auttaisin itse jotain hyvin pientä poikaa. Etkö voisi saada käsiisi
jotain sellaista? Lukisit hänen kanssaan ja sinun täytyisi olla hänelle
hyvänä esimerkkinä.
-- Tiedätkös, Ruth, luulenpa, että se olisi hyvä keino -- koetan sitä
seuraavalla lukukaudella.
-- Ja eiköhän olisi hyvä lukea vaikkapa vaan puolituntinen päivässä,
kunnes koulu alkaa, jotta tottuisit?
-- Luulen, ettei siitä tule mitään, jollei joku lue kanssani.
-- Minä kysyn Duncanilta. Viivymme vielä kymmenen päivää, ja sinä
lähdet kouluun samaan aikaan, kun me matkastamme. Eikös tuo ole vene,
joka tuolta tulee, Ted?
Niin oli -- ja muutaman minuutin kuluttua istui Ruth siinä käärittynä
huiveihin, suojaksi venheen kosteutta ja likaisuutta vastaan.
Duncan silmäili tuskallisesti mustaa pilveä, joka oli kohonnut
taivaanrannalle, mutta Dick vakuutti ettei se ainakaan useaan tuntiin
heidän tielleen tulisi. Pojat sanoivat, etteivät he välitä pienestä
sateesta, mutta Duncanin katseesta huomasi, että hän välitti. Hän
otaksui kuitenkin, että Dick parhaiten ymmärsi asian.
Pian oltiin matkalla. Päivä olikin sopiva merimatkaan, sillä
auringonpaiste oli ihan polttava.
Ruth ei ollut aavistanut, että ranta ja kalliot näyttäisivät niin
toisenlaisilta merellä, ja usein hän tunsi vasta monen väärin
arvaamisen perästä paikat. Selityksiä hän varovaisuuden vuoksi pyysi
Valterilta muistaessaan Tedin kummalliset kertomukset. Hänestä oli
kovin hauskaa viilettää käsillään kylmää vettä. Ja Duncan lauloi
voimakkaalla, raikkaalla äänellään, jota airojen ja veden loiske veneen
reunaa vastaan säesti. Ja sitten alkoi Dick hauskan merimieslaulun,
johon hän pyysi toisia yhtymään, ja Ted, joka mielellään pani
käytäntöön äänensä koko laajuudessaan enemmän edisti yleistä
sekamelskaa, kuin sointuisuutta, sillä hänellä ei ollut pienintäkään
käsitystä säveleistä, ja tulos oli niin hullunkurinen, ettei Ruth
voinut laulaa naurulta.
Lady Douglas oli tullut levottomaksi nähdessään mustan pilven, joka
oli vähitellen levinnyt yli taivaan. Hän kääri huivin hartioilleen,
otti päivänvarjostimensa ja meni valkoiselle veräjälle. Sieti hetken
tähystellä ennenkuin hän huomasi pienen aluksen. Hän näki ilokseen
heidän juuri kääntyvän takaisin. Tämä tapahtui heti Dickin laulun
loputtua.
Duncan oli yhtäkkiä huomannut ja huomauttanut merimiehelle, että myrsky
nousi ennen pitkää. He olivat kääntyneet heti ja riensivät kaikin
voimin rantaa kohti.
Dickiä harmitti kovin, että hän oli näyttänyt olevansa niin huono
ilmanennustaja, ja tätä jollain tavalla palkitakseen hän kiersi
vedenpitävän takkinsa "nuoren neidin" ympärille. Duncan levitti omansa
hänen päänsä yli ja Ted koetti kaikin neuvoin suojella häntä sateelta,
joka alkoi virtoina valua. Airot olivat täydessä käynnissä, mutta siitä
huolimatta edistyi matka sangen hitaasti. Sade kiihtyi kiihtymistään ja
hetkisen perästä leimahti salama, jota seurasi kova, huumaava jyrähdys
-- ja taas, ja taas -- raivoava myrsky oli puhjennut. Ruth katsoi
Duncania -- hänen kasvoillaan kuvastui tuska, Valter oli ihan kalpea,
ja Ted pusersi häntä kovasti. Silmänräpäyksen pelkäsi hän, mutta sitten
hän katsoi Tediä lempeästi hymyillen ja sanoi: -- Jumala hallitsee
myrskyn, emme tarvitse pelätä.
Pelko oli poissa. Taas valaisi salama laineita ja ukkonen jylisi, mutta
suuremmoinen näytelmä, jommoista Ruth ei ollut edes unessakaan nähnyt,
loihti ihastuksen punan hänen poskilleen ja myrskyn voima vaikutti
häneen kymmenkertaisesti tuossa pienessä aluksessa aukealla merellä.
Vaahto alkoi roiskua heidän ylitsensä. Hän katsoi Valteriin. Tämä oli
kalpea ja vapisi. Hetken innostuksessa sieppasi hän Duncanin takin
yltään ja heitti sen Valterin ympärille.
Duncan ja merimies soutivat kaikin voimin aina väliin katsoen kuinka
kaukana kalliot olivat ja löytääkseen sen ainoan paikan, missä voi
maalle nousta. Vaahto ja sade sokaisi silmät, mutta sen lisäksi
alkoivat laineet vieriä veneen yli.
Jonkun täytyy ajaa vettä veneestä -- huusi merimies. Ted katsoi
veljeensä, mutta Valter raukka näytti aivan voimattomalta. Ruth huomasi
hänen katseensa.
-- Kas niin, Ted -- sanoi hän -- älä minusta välitä. Tulen yksinkin
toimeen, näetkös -- ja hän työnsi hänet luotaan. Hän totteli. Ruth veti
Valterin käden ikäänkuin turvaksensa, vaikka todellisuudessa hän tuki
Valteria ja kuiskasi lohduttavia sanoja hänelle. Eikä Valter kuitenkaan
ollut mikään pelkuri, mutta ukon ilma oli hänet lapsuudesta saakka
tehnyt aivan kykenemättömäksi.
Ranta oli nyt aivan lähellä, mutta heidän oli kierrettävä rivi mereen
pistäviä kallioita päästäkseen siihen pieneen lahdelmaan, missä
he toivoivat löytävänsä turvallisen maalle-nousupaikan. Valkoinen
vaahto roiskui korkealle kallioiden yli, ja Duncan kysyi katseellaan
merimieheltä: -- voimmeko kiertää. Hän vastasi sanoin: -- meidän
täytyy, sir, muutoin... loppuosan keskeytti rätisevä jyrinä heidän
päidensä kohdalla, kovempi edellisiä. Vaikkei Valter sanonut mitään
eikä säpsähtänyt, tunsi Ruth, että värähdys kävi läpi hänen ruumiinsa,
ja taas hän hymyillen kuiskasi hänelle. Ja he soutivat vielä, vaikka
aironvedot tulivat heikommiksi. Dick sanoi: -- kestäkää viisi
minuuttia, niin olemme pelastetut, mutta samassa vyöryi mahdottoman
suuri aalto alusta kohti -- he eivät voineet hallita sitä ja
seuraavassa silmänräpäyksessä heittivät aallot sen kuin pähkinän kuoren
erästä tuskin näkyvää kalliota vastaan, minkä yli jokainen aalto kieri.
Vene ponnahti takaisin heittäytyäkseen uudesta kahdennetulla voimalla
sitä vastaan. Dick hyppäsi suoraan kalliolle, heittäytyi pitkälleen ja
tarttui veneen reunaan juuri kun se oli siitä irtautumaisillaan. Hän
olisi tuskin voinut sitä, jollei Duncan olisi ehtinyt avuksi. Veneessä
oli aukko ja se alkoi äkkiä täyttyä. Ruth näki että nopea toiminta oli
tarpeen. Ted hyppäsi pois venheestä ja hänen vahvan käsivartensa avulla
saivat Valter ja Ruth jalansijan kalliolla. He tulivat juuri parhaaseen
aikaan, sillä seuraava aalto riuhtasi puoleksi vedellä täyttyneen
veneen ja löi sen pirstoiksi kallioita vastaan.
Nyt vasta huomasivat he, etteivät olleet kalliollakaan turvassa, sillä
se oli jo melkein peitossa ja vesi nousi yhä. Duncan näki heti, että
jos he voisivat päästä seuraavalle suurelle kalliolle, olisi sieltä
helppo kiivetä seuraaville, jotta virta ei saavuttaisi heitä. Mutta
miten päästä. Siinä kysymys. Hän olisi tuskin yksin voinut hypätä
sinne, ja toinen selässään olisi se ollut mahdotonta. Aaltojen välissä
luuli hän näkevänsä pienemmän kallion, jota olisi voinut käyttää
astuimena, vaikkei hän tietänyt tarjoaisiko se tukevan jalansijan.
-- Tunnetko nämä kalliot -- sanoi hän Dickille,-- onko tämän ja tuon
kallion välillä jalansijaa?
-- En tiedä, sir, mutta katsotaan -- ja urhea merimies hyppäsi veden
peitossa olevalle kalliolle:
-- Kaikki hyvin, sir! -- sanoi hän koetellen jalallaan kiven laajuutta
-- täällä on tilaa kahdelle, mutta ei useammalle, ja tästä on hyvä
hyppäys seuraavalle kivelle.
-- Se on ainoa pelastuksemme -- sanoi Duncan. -- Mene nyt seuraavalle
kalliolle ja odota minua.
Hän totteli, mutta hyppyyn tarvitsi hän kaiken voimansa. Duncan
huomasi, että yritys oli vaarallinen, mutta se oli uskallettava, sillä
se oli ainoa pelastuskeino. Hän silmäsi rannalle -- ei apua näkyvissä.
Ja jos olisi ollutkin, hän tuskin olisi sitä nähnyt sateen ja vaahdon
läpi. Sanaa lausumatta tarttui hän Ruthin vyötäisiin ja hyppäsi
kivelle, henkäsi silmänräpäyksen ja kokosi kaiken voimansa seuraavaan
hyppyyn. Dick odotti tuskallisesti. Taas hyppy -- hän seisoi Dickin
rinnalla kuormineen. -- Vie hänet kuivalle ja tule takaisin niin pian,
kuin mahdollista.
-- Viekää hänet, sir, ja antakaa minun mennä auttamaan nuoria herroja.
-- Mutta Duncan oli jo veden peittämällä kalliolla.
Dick puoleksi kantoi, puoleksi laahusti kuormansa kuivalle ja palasi
paikalleen.
Ruth ei voinut nähdä mitään, ja hänen tuskansa oli sanomatoin, kunnes
Ted, kiiveten ja taas kaatuen ehti hänen luokseen.
-- Ruth -- kuiskasi hän käheästi -- rukoile, voi rukoile, että Valter
tulisi pelastetuksi.
-- Duncan! -- huudahti hän.
-- Hänestä ei pelkoa, Ruth, hän on väsymätöin, mutta Valter! Voi
Valter raukka! Vaikka hän tuskin voi seisoa sillä kalliolla, tahtoi
hän välttämättömästi, että minä tulisin ensin. Voi, Ruth, jos aallot
huuhtovat hänet mereen ennenkuin Duncan ehtii. Duncan pakoitti minut
tulemaan tänne nähdäkseni olitko turvassa. -- En voi nähdä heitä täältä.
-- Kiipeä ylemmäksi, Ted, ehkä näet.
Ruth koetti myös, mutta hän ei voinut. Ted oli jo ylhäällä. --
Näen heidät, Ruth! -- huusi hän. -- Duncan on kalliolla Valterin
luona, mutta voi, hän ei tahdo tulla! Valter, kiiruhda! Hän viittaa
Duncanille, jotta hän menisi yksin. Ehkä hän pelkää, ettei Duncan voi
häntä auttaa, voi, he hukkuvat molemmat! -- Ruth peitti kasvonsa. --
Ted kertoi edelleen havannoitaan: -- Mutta Duncan ei lähde, hän on
ottanut Valterin selkäänsä, he ovat ensimäisellä kalliolla!
Ruth muisti toisen hypyn, ja häntä pöyristytti.
-- Ne ovat pelastuneet! Ei! Hän luiskahtaa takaisin! Voi, missä on
Dick? Tuolla -- hän tarttuu heihin kiinni -- nyt he ovat pelastetut,
hei! Ruth sanoi samassa: -- Jumalan kiitos! Se oli tavallinen
sanantapa, mutta nyt se tuli sydämestä.
-- Niin, Jumalan kiitos, Ruth -- Sanoi Ted, -- Duncan on kunnon mies!
-- Ja hän hyppäsi alas ottaakseen vastaan puoleksi tainnoksissa olevaa
Valteria, joka virkistyi muutaman minuutin kuluttua. Dick lähti
hakemaan apua ja palasi melkein heti kahden miehen seurassa, jotka Lady
Douglas oli lähettänyt tuomaan sadetakkeja ja suojia. Hän ei luullut
heillä olevan vaaraa, ja toivoi heidän päässeen johonkin sateen suojaan.
He palasivat pian ja Tedin tervehdys äidillensä, kuului: -- Taas
on se vanha sananlasku toteutunut, Äiti: "Ne, jotka hirtettäviksi
syntyvät..." tiedäthän...