Kilpa-ammunta.
Harjoituksista huolimatta ei ollut suurta edistystä tapahtunut tuota
tärkeää päivää varten. Kutsun lähetti eräs rouva, jonka luona lady
Douglas oli Ruthia kehoittanut käymään sillä ikimuistettavalla Sandy
Lanen matkalla. Ruth muisti sen kovin elävästi nyt huomatessaan, että
Duncan, Ted ja hän matkustaisivat sinne samalla, tahi saman näköisellä
vaunulla ja vanhalla Taffylla, joka ei näyttänyt koskaan tarpeeksi
vanhenevan unohtaakseen pelkuruuttansa.
Vaikkei Ruthilla ollut kokemusta Duncanin ajamistaidosta, ei hän
epäillyt, ettei sekin kuuluisi hanan taipumuksiinsa. Siis Ted takana
tien näyttäjänä ja Duncan sivullansa ajajana alotti hän matkan, josta
hän toivoi sangen paljon nautintoa.
Lady Douglas ja Valter matkustivat isossa vaunussa, ja sinne olivat
ampumatarpeet sälytetyt.
Ted oli kovin riemastunut ja hänestä oli erittäin hauskaa "mättää"
kuulijoihinsa kaikenmoisia hullunkurisia juttuja kaikesta, mitä he
matkan varrella näkivät. Ruth tiesi tuskin uskoiko hän tai ei niitä,
sillä Duncan näytti alussa olevan liian herkkä pitämään niitä tosina.
Mutta hän alkoi pian maksaa takaisin kertoen vielä niin paljon
ihmeellisimpiä, että Ted selitti tulleensa voitetuksi, ja sanoi, ettei
niitä historiallisia tosiasioita, jotka tähän huomaamattomaan paikkaan
liittyivät, voinut verrata tuon matkustavan apinan mieltäkiinnittäviin
kertomuksiin.
Viimeiset sanat kuiskattiin Ruthin korvaan, vaikka niin kovaa, että
hänen seuralaisensakin ne kuuli.
-- Ted, -- sanoi Ruth äkkiä -- toivon, että annat minulle kunnollisen
vastauksen erääsen kysymykseen -- teetkö sen?
-- Milloin olen toisin tehnyt? Anna kuulua!
-- Tiedän, että noilla pienillä kallioilla tuolla kaukana meressä on
nimi. Ole hyvä ja sano se, mutta älä koeta narrata, sillä minä olen sen
kuullut ennen, ja tiedän siis sanotko oikein.
-- Mitä kallioita tarkoitat? Jaha, näen -- tuo korkea ja nuo kaksi
pientä, jotka juoksevat perässä. Hyvä, minä en sano niiden nimiä, mutta
minä voin täydellisesti ja perinpohjaisesti kuvailla niiden luonnon.
Minun täytyy muistuttaa sinua jostain, joka tapahtui sinun ensi kertaa
täällä ollessasi. Et muista nähneesi näitä kallioita silloin --
muistatko? Et, ja miksi? Niin, niitä ei ollut vielä silloin.
-- Ei, Ted, kuulehan, puhu vakavasti!
-- Kuinka minä voin kertoa, kun tuolla tavalla keskeytät? Muistat
kai, että minä sangen kohteliaasti pidin huolta erään vanhan rouvan
matkalaukusta? -- Älä keskeytä. Pidämme päätettynä, että sinä tähän ja
kaikkiin muihin kysymyksiin vastaat: "aivan niin." No, kuten sanoin,
otin hänen matkalaukkunsa ja ajattelin, kuten muistelet (eikö niin?)
että sinä tiesit ystävällisyyteni ja kiitit minua. No niin, sen sijaan
kuulin kauan jälkeenpäin, ettei hän koskaan saanut takaisin sitä,
vaikka minä olin siitä ainoastaan pitänyt huolta, kuten tiedät. Mitä
teki tämä hupsu rouva, joka muuten asui tuossa kukkulan toisella
puolella olevassa talossa -- mitä -- hän luuli tuota laakeaa kalliota,
jonka ehkä näet, onnettomaksi matkalaukukseen, josta minä olin niin
hellää huolta pitänyt, kuten ymmärrät. Jos sillä vanhalla rouvalla
olisi ollut hiukankaan järkeä, olisi hän luonnollisesti lähettänyt
hakemaan minun arvokasta apuani, vai kuinka? Mutta hänellä et ollut
järkeä. Hänellä oli vaan kaksi pientä koiraa Flipsy ja Flopsy. Hän
kutsui ne pienet koirat, pani niille pienet nutut ylle, etteivät
vilustuisi, riisui kenkänsä ja aikoi hurjistuneena syöksyä suolaiseen
syvyyteen, saadakseen takaisin kadotetun laukkunsa, jossa, kuten olen
kuullut, olivat Flipsyn ja Flopsyn parhaat vaatteet. Hän astui kolme
askelta veteen, Flipsy kaksi ja Flopsy yhden. Hän katsoi taakseen
nähdäkseen, olivatko rakastettujen nutut paikallaan, silloin, oi, voi!
Suolainen merivesi huuhtoi heitä ja kaikki kolme kivettyivät kauhusta
ja ovat jääneet siihen kivettyneinä. En ihmetteleisi, jos sanoisit,
ettet voi eroittaa vanhan rouvan muotoja tuossa korkeassa kalliossa,
eli kivettymässä piti sanomani, mutta geoloogit uskovat sen olevan
seurauksena... olen sen unohtanut! Duncan voi sanoa sen varmaan. Mutta
jos tarkemmin tutkit, näet, että Flipsyn ja Flopsyn nutut kuvastuvat
selvästi -- niin, voinpa, sanoa -- oikein kauniisti. Ja, ihmeellistä
kyllä, laukku ei ole vielä tullut rantaan. Jos tämä ei ole tosi satu,
Ruth, saat kutsua minua hölynpölyksi.
-- Aivan niin -- nauroi Ruth. Ted nauroi myös sekä Duncan, joka sanoi:
-- No, hyvä, Ted, tunnustan, että olet voittanut minut. Mutta miksi nuo
toiset seisahtuvat. Onko tämä Deer Park?
-- Kyllä, täällä ollaan! Hei! Kas niin -- huusi hän -- eteenpäin
siellä, ettekö voi, antakaa tietä päällystöllenne!
Vaunut kääntyivät veräjästä taloon. Mutta me jätämme kertomatta
vieraiden vastaan oton ja kestitsemisen.
Sillä aikaa kun toiset lähtivät kävellen kilpailupaikalle, lähetettiin
Ted hakemaan vaunusta jousia ja muita tavaroita. Hän saavutti pian
toiset kantamuksineen mutta kasvoillaan surkea ilme. -- Voi, Duncan,
voitko uskoa? Valterin ja minun jouset ovat unohtuneet, täällä ovat
vaan Ruthin ja sinun. Mitä nyt teemme?
Se oli todellakin kova onni. Duncanin jousi oli paljon vaikeampi
jännittää, kuin se, johon pojat olivat tottuneet, ja erittäinkin
Valterin käsivarret olivat heikot.
-- Minä en siitä niin välitä -- sanoi Valter -- koska minulla ei
ole voiton toivoa, ja minä voin tarjoutua merkitsijäksi, mutta olen
pahoillani Tedin tähden.
-- Ted -- sanoi Duncan -- luulisitko voivasi jännittää minun jouseni?
Siinä tapauksessa voisimme olla yhdessä ja sinä voisit käyttää sitä.
Mutta ovatko nuolet mukana?
-- Kyllä, kaikki nuolet olivat korissa. Kiitos, Duncan, olen aika
väkevä, jotta luulen voivani käsitellä sitä, tahtoisin koettaa nyt,
saanko? Hän otti jousen esiin ja Duncan ihmetteli kuinka helposti hän
sen jännitti.
-- Kas niin, Ted -- sanoi Duncan -- sinä olet todellakin väkevä. Mutta
sinun pitää olla varovainen, ettet riko jousta. -- Muutoin on se asia
päätetty.
Marssin sävelet osoittivat heidät kilpailupaikalle, joka oli pienen
mäen takana. Samassa seisahtivat he katsomaan metsävuohilaumaa, joka
matkan päässä kiiruhti pakoon. Ne olivat kauniita eläimiä, ja Ruth
olisi muun huvin sijaan mieluummin tarkastellut tämän kauniin puiston
kätköjä. Mutta he olivat ehtineet kukkulan huipulle, ja näköala oli
niin huikaisevan kaunis, että se karkoitti kaikki muut ajatukset hänen
päästään. Hän laski kuusi maalitaulua, joiden ympärillä liehui herroja
ja hienosti puettuja naisia. Kenttä oli viitoitettu monen värisillä
lipuilla. Yhdellä puolella oli soittolava ja toisella puolella teltti
katselijoita varten. Tutut marssin sävelet saivat väen rientämään eri
suunnilta puistoa paikalle. Isäntä itse oli mainio jousimies, mutta
hän jätti tällä kertaa kilpailuhuvin vieraillensa. Niitä varten,
jotka eivät ampuneet oli muita kilpailuja järjestetty. Useimmat
kuuluivat ampumayhdistykseen; ja Douglasin seurue ynnä muut vieraimmat
osoitettiin alimman taulun luo, mihin Valter oli pyynnöstään päässyt
merkitsijäksi.
Palkinnoita oli yksi herroille ja kaksi naisille. Ne olivat nähtävinä
teltissä ennen kilpailun alkua. Katsellessaan komeata hopeamaljaa, ei
Ruth voinut olla ajattelematta: -- Ehkä tuo tulee olemaan Duncanin! --
mutta ei ollut yhtä ihastunut rannerenkaaseen ja rintaneulaan, joita
naiset innokkaasti katselivat.
Ampumamatkat olivat lyhyet, sillä osanottajissa oli monta poikaa ja
aivan nuorta neitosta.
Kilpailu alkoi. Herrat ampuivat ensin yksitellen. Ted pelkäsi
jännittävänsä liiaksi, eikä yksikään kolmesta nuolesta lentänyt tauluun
saakka. Duncanin vuoro oli viimeisenä. Hänen ensimäinen nuolensa kävi
taulun ulkoreunaan, toinen -- Ruth ei voinut seurata sitä silmillään
mutta hän kuuli sen sattuvan johonkin, ja soittajat tärähyttivät
torviansa, mitä se mahtoi merkitä? Hän ei jäänyt kauan epätietoiseksi,
sillä Ted huudahti: -- pilkku, Jupiter avit'! Taas helähti jousi --
Ruth odotti hengähtämättä -- uusi torventoitotus! Ja kaikki kääntyivät
nähdäkseen, ja kysyäkseen kuka se mainio ampuja mahtoi olla.
Ruthin vuoro tuli. Hän vapisi ilosta Duncanin menestyksen tähden, ja
vaikka tämä vakavasti kehoitti häntä ajattelemaan mitä teki, vapisi
hänen kätensä niin, että kaikki nuolet lensivät kauaksi taulusta,
yksi niin ettei sitä voitu löytääkään. Lienee vieläkin piiloutuneena
sammaliin ja sanajalkoihin Deer Parkissa.
-- Ammuttu -- julistettiin kovalla äänellä. Marssin soidessa
siirryttiin toisten taulujen luo. Tällä kertaa seurasi torven toitotus
ensimäistä laukausta. Valter riensi ottamaan selvää ja palasi
kertoen, että eräs jousimies-"suuruus" oli odottamatta tullut erään
herran mukana, ja että tämä oli saanut palkinnon Yorkshiren suurissa
kilpailuissa. Ruth kuunteli innokkaasti uutisia -- hän pelkäsi, ettei
Duncanilla ollut enää mitään toivoa -- mutta hänen vuoronsa oli nyt
ampua ja Ruth seurasi sitä tuskallisesti. Hän ei ollut koskaan nähnyt
häntä niin onnellisena. Ei ainoakaan nuoli hairahtunut, ja muutamien
laukausten perästä lakkasi hän laskemasta hänen osumiaan. Useat
kertojat kerääntyivät heidän ympärilleen, ja Valter oli oikein ylpeä
merkitsijän paikastaan sillä taululla.
Levottomuus ja jännitys olivat vieneet Ruthin ampumataidon kokonaan
veljen suureksi harmiksi. Ei kukaan hänen oppilaistaan tuottanut
hänelle suurta kunniaa, sillä huolimatta Tedin ruumiin voimista oli
jousi hänelle liian kankea, ja samalla outo, joten hän puolentoista
tunnin ajalla ei saanut ainoatakaan sattumaa -- ainoa, joka osui
tauluun, tuotti enemmän häpeää, se sattui n.s. "kartiiniin". Duncan ja
"suuruus" olivat pian kaikkien edellä. Innostus ja jännitys, joilla
näitä molempia seurattiin, kasvoi jokaisen sarjan jälkeen. Kerrottiin,
että mr Leigh oli osunut useimman kerran kultaiseen pisteeseen, mutta
hänen kilpailijansa voitti taas osumisilla punaiseen. Toiset luulivat
tämän, toiset tuon tulevan voittajaksi. Neitoset olivat varmoja siitä,
että mr Leigh oli paras ampuja -- jos he tarkoittivat: miellyttävin,
niin olivat he oikeassa, ja olisivat olleet siinäkin, että hän oli
kaunein.
Vihdoin tuli viimeinen sarja.
Nyt, Ted -- sanoi Valter -- suo minulle se hauskuus, että saan merkitä
sinulle edes "valkoisen raidan". Tämä on ainoa mahdollisuus, ole
varuillasi!
Kaksi ensimäistä nuolta eivät lentäneet tauluun saakka, veikka tähtäys
oli jotenkin hyvä.
-- Olen päättänyt, että tämän täytyy mennä tarpeeksi kauas -- sanoi hän
pannen viimeisen nuolen jänteelle. Hän jännitti kaikin voimin. -- Seis!
Ole varovainen! -- huusi Duncan, mutta se oli myöhäistä -- hän oli jo
jännittänyt liian kovasti? nuoli putosi maahan hänen jalkoihinsa ja
jousi oli rikki! Ted raukka! Hänen kasvonsa lensivät tulipunaisiksi. --
Rakas Duncan, mitä nyt teet? Kuinka se voi noin käydä? Mitä sinä nyt
_teet,_ Duncan? Ja hän oli purskahtamaisillaan itkuun.
Kaikki lähellä olevat tiesivät että se oli Duncanin jousi, ja
tapauksien johdosta syntyi oikea suru ja valitus, mutta Tediä ei kukaan
voinut torua, niin onnettomalta hän näytti. Valter koetti alkaa aika
nuhde-sarjan, mutta lopetti kesken.
Ruth kalpeni, mutta ei puhunut mitään, Duncan yksin oli tyyni. Hän
hymyili ja koetti lohduttaa Tediä, mutta mitä ystävällisempi hän oli,
sitä katuvaisemmaksi tämä tuli.
Niinpian kuin tapaus tuli toisten ampujain tietoon, tarjottiin
Leighille tusina jousia, mutta hän ei tahtonut lainata keneltäkään,
ensiksi -- kuten hän sanoi -- sentähden, ettei hän voinut ampua vieraan
jousella ja toiseksi sentähden, että rikottu jousi oli ollut erään
hänen ystävänsä oma, eikä hän aikonut enää lainata. Joku sanoi: --
Vahinko, ettette päättänyt myöskin olla lainaamatta muille joustanne,
-- mutta joko Duncan ei sitä kuullut, tai ei tahtonut kuulla. Hän sanoi
tyyneesti: -- menkäämme nyt katsomaan minun kilpailijani viimeisiä
laukauksia. Seurue lähti liikkeelle ja ehti toisen taulun luo juuri
nähdäkseen hänen osaavan kerran kultaiseen pisteeseen ja kaksi
punaiseen. Ruth katsoi Duncania; ei pettymyksen varjoakaan näkynyt
hänen kasvoillaan, ja hän ajatteli: -- Duncan on oikea sankari! --
Mutta hän tunsi, ettei hän itse ollut suinkaan sankaritar kuullessaan,
että "tämä ratkaisi tuloksen" ja että Duncan hävisi ainoastaan
Tedin tyhmyyden ja huolimattomuuden tähden. -- Hän koetti olla sitä
ajattelematta, mutta itserakkaus ja riemuitseva ilme "suuruuden"
jotenkin "jokapäiväisillä" kasvoilla, ärsytti häntä.
Kuluttaakseen puolituntisen ennen virallista palkintojen julistusta
lähtivät Ruth, Duncan ja Ted etsimään metsävuohia. Valter ei voinut
tulla mukaan, sillä hänellä oli joukko laskuopillisia tehtäviä
suoritettavana toisten merkitsijäin kanssa. Lady Douglas oli istunut
teltissä koko iltapäivän, eikä tiennyt nuoren ystävänsä voitoista,
mutta kun Ted itse kertoi kauhean onnettomuuden, lisäten että Duncan
oli ollut yhtä varma voitosta, kun hän nyt oli häviöstä, näyttivät
hänen tyyneet kasvonsa tavallista levottomammilta.
Ted-raukka oli sangen alakuloinen. -- En koskaan voi unohtaa tuota
onnetonta laukausta -- sanoi hän. -- Toivoin varmaan yhtä hartaasti,
kuin sinä itse, että voittaisit tuon vanhan veijarin, -- olin minä aika
aasi, se on varma.
Ruthin sydän heltyi.
-- Tarpeetonta antaa itsellesi haukkumanimiä, Ted, vaikka olitkin
varomaton -- sanoi Duncan. -- -- Mutta hiljaa! -- lisäsi hän. --
Tulemme juuri keskelle laumaa. Katso pensaiden raosta, Ruth!
He pysähtyivät. Mikä kaunis näky! Yli viisikymmentä metsävuohta yhdessä
joukossa! Katsos tuota valkoista -- kuiskasi Ruth -- eikö se ole
kaunis? Mutta samassa nosti yksi päätään, kuunteli, haisteli ilmaa ja
katseli suurilla, pelokkailla silmillään. -- Syntyi yleinen pelästys,
kaikki pakenivat, ja askelten kaiku kuului vielä kauan sen jälkeen kun
nuo kauniit elukat olivat näkyvistä kadonneet. Ruth ei ollut koskaan
ollut näin lähellä metsävuohilaumaa.
He istuivat lepäämään. Ruth ja Duncan puhelivat, mutta Tedin iloisuus
oli tuon ikävän tapahtuman jälkeen mennyttä. Aika kului heidän
huomaamattaan, kunnes kaukainen tornikello huomautti heille, että
puolen tunnin sijasta oli kulunut kokonainen.
Tultuaan talon näkyville syöksyi Ted sanakaan lausumatta ja juoksi
ovesta sisään, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäsi hän jo
heitä vastaan kovasti huutaen. He eivät kuulleet sanoja, mutta näkivät
ihmeekseen hänen lakkinsa lentävän ilmaan. Hän ei ehtinyt ottaa sitä,
vaan töytäsi eteenpäin. Kun hän tuli lähemmäksi, erottuivat he sanat:
-- Hei, Duncan! Ruth! Hän on saanut sen! Toinen kokonaan lyöty!
Kiiruhda, kaikki kyselevät sinua!
Ruth katsoi Duncaniin -- hän oli tullut ihan kalpeaksi, -- hän oli
siis välittänyt siitä! Ruth iloitsi nyt siitä. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä ei näkynyt mitään harvinaisemman liikutuksen
jälkeäkään hänen kasvoillaan, vaikka hän näyttikin olevan huvitettu
odottamattomasta tuloksesta.
Se oli totta. Huolimatta lopussa tapahtuneesta käänteestä, oli hän
kymmenen pistettä edellä, ja hän sai onnitteluja joka puolelta
samalla, kun yksi ja toinen pyysi saada nähdä maljaa. Lady Douglas
oli hyvin tyytyväinen. Valter sanoi: -- Luonnollisesti ei kukaan
voinut voittaa "hirveän väkevää Quasindia". Ted kävi ympäri kysellen
jokaiselta, eivätkö he olleet iloisia. Ruth ei sanonut mitään, mutta
hänestä tuntui, kuin olisi hän tahtonut pusertaa jotain; ja Duncan
näytti -- ainakin hänen puolueellisen pikku siskonsa mielestä --
sankarimaisemmalta myötä- kuin vastoinkäymisessään.
Paluumatkalla oli heillä tarpeeksi puheenainetta. Ja päivän vaivoista
väsyneinä nukkuivat he seuraavan yön makeasti.