Taas Beachfieldissä.
Seuraavana aamuna käveli Ruth ennen aamiaista "valkoiselle veräjälle."
Hän kuuli kiireisiä askeleita takanaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä
oli Duncan hänen vierellään.
-- Vai niin, Ruth, oletko jo ulkona? Luulin olevani ensimäinen, mutta
sen hauskempi, sillä emmehän ole saaneet puhua juuri mitään vielä, vai
kuinka? -- Huomattuaan avonaisen kirjan hänen kädessään lisäsi hän: --
mutta sinä aiot lukea, en tahdo häiritä sinua.
-- Ajattelin mennä "valkoiselle veräjälle," siellä on mielestäni hauska
lukea virsiä, sieltä kun näkee ja kuulee meren. Voisimme lukea yhdessä,
Duncan, jos sinulla ei olisi sitä vastaan, lisäsi hän kainosti.
Hän ei vastannut. He tulivat veräjälle ja istuutuivat kiville. Ruth
haki aamuvirret ja he lukivat yhdessä. Kun he olivat lausuneet
viimeisen "ijankaikkiseen", sanoi Ruth: -- Meri muistuttaa siitä, eikö
niin -- ijankaikkisuudesta, tarkoitan.
-- Niin pitäisi -- sanoi hän, -- mutta pelkään, että maailman
kiertäminen karkoittaa sellaiset asiat päästä. On hauskaa saada asettua
taas kerran vanhaan Englantiin asumaan.
-- Mitä pikemmin, sitä parempi minulle, Duncan, mutta minä ihmettelen,
että "maailman kiertäminen," kuten sanoit, karkoittaisi sellaiset
ajatukset. Mutta minä en sitä luonnollisesti ymmärrä, kun en ole
missään matkustanut.
-- Miksi se sinua ihmetyttää?
-- Minusta tuntuu, että silloin pitäisi olla niin iloinen, omatessaan
jotain varmaa ja pysyväistä -- jotain muuttumatonta, tarkoitan, jonka
puoleen voi kääntyä. -- Mutta sinähän sen paremmin tiedät, Duncan.
Duncan ei vastannut, istui vaan katsellen merelle, jossa näkyi pieniä
kalastaja-aluksia pitkin rannikkoa. Hetken perästä sanoi hän: -- Ruth,
muistatko mitä lupasit minulle kauan sitten, ennen kouluunmenoasi?
-- En ole sitä hetkeksikään unohtanut. Lupasin tulla hyväksi ja
ymmärtäväiseksi, mutta en tiennyt silloin kuinka vaikeata se on! Olen
todellakin koettanut, rakas Duncan, vaikken aina kaikin voimin, kuten
sanoin. Oletko tyytymätöin minuun? -- kysyi hän hiljaa.
-- Tyytymätöin, Ruth? Ei -- mutta -- vastasi hän epäröiden.
-- Pelkään, että olet, mutta sinun pitää olla kärsivällinen. Eihän
kasvatukseni ole vielä päättynyt, kuten tiedät -- sanoi hän hymyillen
-- olen vasta kolmentoista vanha, vaikka näytän jo täysikäiseltä
naiselta, kuten Valter sanoo. Mutta -- lisäsi hän vakavasti -- minun
täytyy muuttaa lupaukseni, Duncan, "paremmaksi ja ymmärtäväisemmäksi"
-- hyväksi ja ymmärtäväiseksi tulemiseen menee koko ihmisikä.
-- Ruth -- sanoi Duncan --, sinä ymmärsit väärin minun epäröivän
ääneni. En ajatellut puhuessani niin paljon sinua kuin itseäni.
Lupaanko sinulle, että kotiintultuani taas -- -- --
Eutli keskeytti hänet suudellen. -- Ei, Duncan, et saa luvata mitään
pikku siskollesi. Mutta jos -- --
Tedin iloinen vihellys keskeytti hänet. -- Hei! Kuka olisi uskonut?
Hyvää huomenta, Ruth! Kuinka voitte mr Leigh?
-- Jos Ruth on Ruth, täytyy Duncanin olla Duncan, Ted. Olemmehan
siksi vanhoja tuttavia, että voimme jättää tuon "mr Leighin." Siis
siksi, kunnes tulen niin vanhaksi, että voin ottaa sinut ja Valterin
kasvatukseeni ja "enona" kertoa teille jännittäviä ja opettavia
kertomuksia vieraista maista, joissa en koskaan ole ollut ja
ihmeellisistä asioista, joita en ole nähnyt, olen yksinkertaisesti
Duncan, jos ei sinulla ole mitään sitä vastaan, Ruth -- lisäsi hän
kääntyen häneen. -- Onko Ted mielestäsi muuttunut siitä, kun viimeksi
näit hänet. Minusta hän ei ole kasvanut eikä muuttunut sen jälkeen kun
minä tutustuin häneen, kun hän vielä käytti kolttua.
Ruth nauroi. -- Luulenpa, että olisin tuntenut hänet -- sanoi hän.
-- Mitä huvia pituudesta on, Ruth? Vakuutan, etten voi huomata muuta,
kuin että pakotetaan tanssimaan kaikkien tyhmien tyttöjen kanssa, jotka
ovat liian pitkiä pienille pojille. En minä sinua tarkoita, Duncan --
sanoi hän tehden hullunkurisen kumarruksen tälle herralle -- koska et
käy lasten huveissa, enkä sinuakaan, Ruth -- taas kumarrus -- kun sinä
et ole koskaan tyhmä.
-- Oli hyvä, että selitit sen, Ted -- sanoi Ruth -- sillä muutoin
olisimme pitäneet huomautuksiasi liiaksi mieskohtaisina. Mutta etkö
todellakaan toivo kasvavasi?
-- Kyllä, otaksun, että teen sen joskus, tahdonpa, tai en, näethän,
eihän sitä voi kohtaloaan kukaan välttää. Mutta sinä olet, Ruth,
syvästi loukannut minun tunteitani.
-- Olen siitä kovin pahoillani, mutta miten?
-- Miten, Ruth? Eikö se mitään merkitse että olen puhellut sinun ja
Duncanin kanssa kuitenkin viiden minuutin ajan puhumatta ainoatakaan
sanaa mongerrusta? Ja kuitenkin sanot, etten lainkaan ole muuttunut.
Oi, Ruth, jospa tietäisit, kuinka minun sydäntäni raatelee. Mutta miksi
et onnittele minua, Ruth?
-- Minkätähden? Onnettomuutesiko? Mielelläni, jos tahdot.
-- Ei, sinä paha tyttö -- edistymiseni tähden kaikessa, mikä on
herraskaista.
-- Mutta aamiainen on valmis. Juostaanko kilpaa kotiin, Duncan.
-- Olkoon menneeksi, saat alkaa ensimäisestä puusta, kun minulla ovat
niin pitkät sääret.
Lähdettiin, ja pitkät sääret voittivat. Ruth ei jäänyt paljoa jälkeen
ja he astuivat yhdessä ruokasaliin. Ruthin mielestä ei veli ollut
koskaan näyttänyt niin komealta. Hänen kasvonsa olivat lämminneet
juoksusta ja vaalean ruskea, aaltoileva tukka oli pyyhkäisty tavallista
enemmän taaksepäin leveältä, valkoiselta otsalta, hymyily oli melkein
naisellisen lempeä, mutta kookas ja hyvinmuodostunut vartalo oli
miehekäs, samoin vapaa, hienostunut puhe ja käytös.
Lady Douglas käytti vielä surupukua eikä näyttänyt paljon muuttuneen.
Valter oli kasvanut ja oli nyt melkein yhtä pitkä kuin Duncan, mutta
hän oli hoikka ja poikamainen. Kaikki olivat iloisia nähdessään taas
Ruthin. Ja vaikka Edvard ja Valter olivat melkein unohtaneet Duncanin,
eivät he kuitenkaan voineet ujostella tuota melkein yhtä poikamaista
miestä. Ruthin mielestä tuli Duncan vuosi vuodelta nuoremmaksi.
-- Oletko kuullut suuresta jousella-ampumakilpailusta, joka tässä
lähellä tulee neljäntoista päivän perästä, kysyi lady Douglas Ruthilta.
Ruth ei ollut kuullut, ja siitä tuli puheen ja neuvottelun ainetta.
Valter ja Ted aikoivat kilpailla. He ihastuivat kovin kuullessaan että
Duncan oli hyvä jousimies, ja he olivat varmoja, että neljäntoista
päivän harjoitus hänen johdollaan oli aivan riittävä. Mutta mistä saada
jouset, nuolet ja muut asiaan kuuluvat tavarat? Duncan oli antanut pois
kaikki jousitarpeensa. Ne saatiin Lontoosta. Sopiva harjoituspaikkakin
löydettiin ja sieltä tapaamme suuren seurueen melkein minä aikana
hyvänsä päivästä näiden neljäntoista vuorokauden ajan.
Pian julistivat pojat Duncanin parhaaksi jousimieheksi paikkakunnalla,
ja olivat varmoja siitä, että hän saa ensimäisen palkinnon. Ruth
katseli mielellään hänen tyyntä ja mietittyä tähtäystään, varmaa ja
määrättyä jännitystä sekä nuolen suoraa lentoa kunnes se sattui joko
pilkkuun tai taulun sisimpiin ympyröihin. Toisellaisia olivat hänen
oppilaittensa ensimäiset kömpelöt yritykset.
Ruth nauroi niille, mutta hänen omansa eivät olleet paljoa parempia.
Hän edistyi kuitenkin pian huomattuaan, että Duncanin neuvoma tapa oli
paras.
Huolimatta ampumisinnostuksesta riitti kuitenkin melkein joka aamu
aikaa kävelymatkoihin meren rannalle, missä Ruthilla oli myrskyn
perästä tilaisuus lisätä meriruohokokoelmaansa, jonka hän oli alkanut
talvivierailunsa aikana Beachfieldissä.
Eräänä päivänä istuivat Ruth ja hänen veljensä kahden kallioilla.
Valter ja Ted odottivat erästä nuorta ystävää, jonka piti tulla
harjoittelemaan jousella ampumista, ja jolle he antaisivat ennen
Duncanin tuloa opetusta, koskapa hän luonnollisesti aluksi ujosteleisi
sellaista Robin Hoodia, kuin mr Leigh oli.
-- Ruth -- sanoi Duncan -- en ole kuullut, saitko mitään palkintoa
viime lukukaudella.
-- Yleisiä palkintoja ei jaettu, kun tytöt Maggien sairauden tähden
lähetettiin niin äkkiä kotiin, mutta -- hän keskeytti.
-- Mutta mitä?
-- Yksi palkinto annettiin meidän luokalle, mr Taylor antoi sen
parhaasta kirjoituksesta.
-- Etkä sinä saanut sitä, Ruth. Luulin sinun juuri siinä aineessa
pitävän puolesi.
-- Minä sain sen, Duncan -- se tahtoo sanoa: luulin saavani, mutta se
ei ole nyt minulla, se annetaan pois.
Hän oli hämillään. Miksi hän epäröi ja punastui?
-- No, Ruth -- sanoi hän katsoen vakavasti häneen -- et varmaankaan ole
tehnyt mitään epärehellistä?
Ruth raukka! Siis Duncankin epäili häntä! Mutta hän saisi kuitenkin
tietää kaikki. Hän kertoi koko tapauksen, ja sanoi luulevansa, että
Maggie tiesi, vaikkei häneltä sairauden tähden voitu kysyä. Hän oli
koettanut olla kärsivällinen, mutta odotus tahtoi väliin tehdä luvan ja
ajan Duncaninkin seurassa pitkäksi.
-- Mutta, Ruth -- sanoi hän -- he olisivat varmaan uskoneet, jos olisit
kertonut heille, mitä nyt olet minulle kertonut.
-- En voinut kertoa heille sillä tavalla kuin sinulle, Duncan, sillä
minä tiesin, että sinä uskoisit minua. Ja vaikka he olisivat melkein
uskoneetkin, ei se olisi ollut täysi todistus, enkä minä olisi voinut
ottaa palkintoa. Mutta minä olen oikein iloinen, että sinä tiedät sen
-- lisäsi hän.
-- Sano minulle, mitä Maggie sanoi houriessaan, Ruth.
Hän sanoi niin hyvin kuin muisti.
-- Olen aivan varma, että hän voi todistaa syyttömyytesi -- hän on
jollain tavalla nähnyt sen, vaikka et sinä voi käsittää miten.
-- En sitä todellakaan voi. Olen varma, ettei etuhuoneessa ollut
ketään, ja sitäpaitsi minä jätin hänet puutarhaan.
-- Hyvä, Ruth. Ainoa, mitä voit tehdä, on olla kärsivällinen, mutta
sitähän ei minun tarvitse sinulle opettaa, pikemmin päinvastoin.
-- Ja nyt, Ruth, menemme katsomaan miten pojat onnistuvat. -- Hän
kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja melkein kantoi häntä kallioiden
yli ja jyrkkää mäkeä ylös. Oli kovin hauskaa luottaa kokonaan hänen
miehekkääseen voimaansa, jolla hän usein oli Valteria ihmetyttänyt,
ja minkä johdosta tämä oli hänelle antanut lisänimen "hirveän väkevä
Quasind."
Ennenkuin he ehtivät ampujain luo, kuulivat he Tedin iloisen naurun.
Nähtyään heidät juoksi hän heitä vastaan pakahtumaisillaan naurusta:
-- Duncan, olen iloinen, että tulit, sillä Charley Evansin opettaminen
käy yli minun voimieni! Valter nauroi myös ja Charley-raukka yhtyi
siihen vastahakoisesti näyttäen samalla surkean alakuloiselta.
-- Pelkään, että sinun opetuksesi on puutteellista, master Ted,
näytähän Charley miten hän on sinua neuvonut.
Charley otti jousen ja näytti.
-- Oikein -- sanoi Duncan, -- vakuutan että alku on sangen lupaava!
-- Odota hiukan -- nauroi Ted.
-- Ted, jos sinä et anna Charleyn olla rauhassa, etkä lakkaa
nauramasta, niin minä -- --
-- Mitä sinä teet?
-- Kiinnitän sinut tauluun ja ammun sinua.
-- No, enpä taitaisi siitä paljoa välittää, jos Charley sen tekisi.
Mitä sanot Charley? Saat luvan ilmottaa, missä minun olisi paras seisoa
-- ehkä takanasi -- siinä tapauksessa olisi sinulla kai paras toivo
osata, ajattelen.
Hän oli vähitellen loitonnut Duncanista ja nyt katsoi hän viisaimmaksi
turvautua jalkoihinsa. Duncan ajoi häntä takaa, saavutti kedon toisessa
päässä ja viskasi matalan aidan yli niin kätevästi, että hän tuli
jaloilleen toiselle puolelle. Sitten palasi hän Charleyn luo, joka
jousi kädessä odotti seuraavaa ohjetta.
-- Nyt -- tähtää hyvin -- pidä lujasti jänteestä vedä vakavasti. Oikein
-- anna mennä nyt!
Mutta nuoli pysyi paikallaan. Oli turhaa pitää silmällä, mihin se
sattuisi, sillä Charley jännitti kaikki lihaksensa kunnes kasvonsa
olivat tulipunaiset, pitääkseen jousen jännityksessä.
-- Ei se käy, mr Leigh! En jaksa pitää sitä kauempaa!
-- Anna mennä! huusi Duncan.
-- En voi -- en tiedä miten.
-- Päästä jänne sormistasi, siinä kaikki.
Mutta voimien uupuessa oli jänne löyhtynyt, ja kun Duncan vielä kerran
huusi: "anna mennä," totteli hän ja nuoli putosi -- hänen jalkoihinsa.
-- Mihin se meni, mr Leigh? Onko se taulussa?
Heidän oli vaikea pidättää naurua.
-- Tässä se on -- kuului äkkiä heidän takanansa -- ja sinä olet ampunut
minua, kuten sanoin.
Charley katsoi taakseen. Se nuoli, jonka hän toivoi olevan taulussa,
näkyi Tedin liivin taskusta. Hän joutui hämilleen.
-- Kuinka, Ted, mistä sinä sait sen?
-- Jaloistasi, vakuutan. Onnittelen sinua, Charley, varman edistymisesi
johdosta, minun tilapäisen, mutta ei vapaehtoisen poissaoloni aikana,
ja teitä mr Leigh, oivallisen opetusmetoodinne tähden.
-- Kas niin, Ted, oletko jo täällä? sanoi Duncan -- heitinhän sinut
ojaan, eikä se ollut minun syyni, jos et sinne joutunut.
-- Otaksun, ettei miehen tarvitse jäädä ojaan, vallankaan jos hän
joutuu sinne jaloilleen. En tunne myöskään mitään luonnonlakia, joka
pakottaisi palaamaan samaa tietä kun on mennyt.
-- Ole nyt siivosti, Ted, kymmenen minuuttia, jos ei mikään
luonnonlaki, kuten pelkään, sitä estä. Nyt, Charley, vielä yksi yritys,
se käy nyt varmaan paremmin.
Uudelle oppilaalle oli vihdoinkin selvinnyt, että nuolen piti antaa
mennä juuri määrätyllä hetkellä. Hän koetti uudestaan. Duncan huusi
"hyvä". Ja nuoli lensi helähtäen kultaiseen keskipisteeseen.
-- Nyt, nuori hölynpöly, mene ja salaa noloutesi, äläkä naura,
ennenkuin voit tehdä saman tempun! -- sanoi ihastunut opettaja Tedille,
joka heti lähti tuumien: -- Nyt onkin pian aamiaisaika.
Charley olisi mielellään täydentänyt edistymistään, mutta hänen intonsa
laimeni parin kolmen epäonnistuneen laukauksen perästä, ja hän suostui
Valterin ehdotukseen, että mentäisiin kotiin vahvistamaan sisäistä
ihmistä.
Ted tuli ovessa häntä vastaan ja sanoi: -- sinun ei tarvitse ylpeillä,
Charley! Tää oli ensimäinen ja viimeinen laukaus tässä kuussa.
-- Näen, että tahdot vielä yhden hypyn, Ted -- sanoi Duncan, ja uusi
takaa-ajo alkoi, mutta kuinka se päättyi, sitä ei tiedetä.