Maggie on sairas.
Nuorempien lasten mentyä levolle, lähti Ruth hiljalleen huoneeseensa.
Hän ajatteli -- ja se hidastutti hänen askeleitaan -- kirkkomaalla
tapaamaansa naista ja Floran hautaa ja kukkaa, sitä kieloa, joka oli
tuottanut niin paljon surua. Hän päätti antaa sen Maggielle, jollei
tämä vielä nukkuisi.
Ovea avatessaan kuuli hän Maggien kovalla, levottomalla äänellä
huudahtavan: -- Sinäkö se olet, Ruth. Tule puhelemaan kanssani; minä en
voi nukkua -- olen niin voimaton ja kuuma.
Ruth oli silmänräpäyksessä hänen luonaan.
-- Luulen, etten puhumalla voi saada sinua nukkumaan, mutta
katsotaanhan mitä voin tehdä sinulle. Lapsi-raukka, olethan ihan kuuma.
Annahan otan pois yhden peitteen -- onko nyt parempi? Käänny toiselle
kyljelle ja sulje silmäsi, niin nukut kyllä pian. Minä en vielä mene
levolle.
-- Älä mene luotani, Ruth!
-- Mutta sinä et nuku niin kauan, kun minä olen täällä; tulen pian ja
panen maata. -- Ja Ruth suuteli häntä ja meni. Hän ei uskaltanut puhua
kukasta nyt, kun hän oli niin levoton, sillä siitä olisi sukeutunut
pitempi keskustelu.
Puolen tunnin kuluttua avasi hän hiljaa oven. Hän kuuli taas vähemmän
rauhattoman äänen: -- En voi nukkua, Ruth, en ole ollenkaan uninen,
mutta ottaisin mielelläni hiukan vettä.
Ruth antoi sitä hänelle ja huomasi, että hänen pienet kasvonsa olivat
vielä kuumemmat ja pelästyneemmät kuin äsken, eikä unen merkkiäkään
ollut kirkkaissa silmissä.
-- Ruth, -- sanoi hän -- minä olen kuvitellut, kaikellaisia
kummallisia asioita -- en tiedä, lienenkö nähnyt unta. Tuosta verhon
ja akkunapielen välillä olevasta raosta näin kaksi tähteä, ja minusta
toinen oli sisareni Floran näköinen. Ja ensin hän mielestäni hymyili,
mutta se muuttui jonkunmoiseksi ivanauruksi. Toinen tähti oli Alicen
näköinen -- leskenmyssy päässään, eikö se ollut hullunkurista? Se
peloitti minua, mutta en siitä välitä, kun sinä tulit ja toit valoa.
Näin varmaan unta, vaikka luulin olevani hereillä.
Ruth pelästyi.
-- Et saa kuvitella nyt enää mitään, rakas lapsi. Luulen, että on paras
kutsua miss Long tänne antamaan sinulle jotain, joka ajaa sinusta
joutavat ajatukset ja saa sinut nukkumaan. Ja hän riensi sanomaan miss
Longille, ettei Maggie voi hyvin, ja että hän on kuumeinen.
Miss Longin tultua ei Maggie puhellut enää niin paljon, mutta hän sanoi
päätänsä särkevän kovin. Hänellä oli usein hermokohtauksia, eikä miss
Long ollut erittäin levoton hänen tähtensä. Hän hoiti itse häntä yön,
mutta päätti aamulla hakea lääkärin, jos hän ei olisi parempi.
Miss Long sai vasta seuraavana päivänä tietää, että Mellestowin
reunaosissa oli puhjennut tarttuva kuume, ja että Maggie oli muutama
päivä takaperin ostoksille lähetetyn palvelijan kanssa liikkunut
siellä, missä se pahimmin raivosi. Palvelija oli varomattomuudessaan
mennyt samalla matkalla tervehtimään siellä asuvia omaisiaan. Jos miss
Long olisi sen tänä yönä tiennyt, ei hän varmaankaan olisi viivytellyt
hakiessaan lääkärin apua.
Ruth katsoi Maggieta vielä kerran ennenkuin meni levolle. Ensin hän
luuli hänen nukkuvan, mutta hetken perästä kuuli hän ensin kuiskauksen:
-- Niin, niin, Flora, minä tulen, mutta älä katso minua noin! --
Sitten kovemmin: -- mene pois, mene pois! -- jota seurasi kiljahdus.
Ruth pelästyi kovin. Hourailiko hän. Hän hyppäsi vuoteeltaan. Maggie
näytti ensin melkein hurjistuneelta, mutta tyyntyi sitten ja sanoi:
-- Pelkäänpä, että herätin sinut, Ruth -- puhuinko kovaa? Luulen
uneksineeni. Ole hyvä ja anna vähän vettä.
Hän oli taas hetkisen tyyni. Sitten Ruth kuuli hänen puhelevan hiljaa:
-- Niin, minä istutin sen, kauan, kauan sitten! Kielo!
Ruth hätkähti ja kuunteli tarkasti. -- Se oli sinun lempikukkasi,
eikö ollutkin, Flora? Mutta se ei sinua pistä -- miksi kirkaset? Etkö
näe opastasi? Hän ei salli sen vahingoittaa sinua! Se on varmaan
joskus ollut kaunis kukka -- mutta miksi sinun piti niin kauan sitä
hakea? Miksi selailit niin monta kirjaa? (Ruthin sydän sykki kovasti,
hän jännitti kuulohermojaan, mutta ääni heikkeni ja sanat tulivat
epäselviksi). -- Eihän sitä niin kauan tarvitse hakea! Se kukkii aina
hänen haudallaan -- aina, kesät, talvet. Mutta nyt se on rypistynyt
-- ihan kuollut! Ja Flora on kuollut -- ja Alice on kuollut -- ja --
Ruth ei kuullut enää. Oliko se mahdollista! Oliko lapsi todella nähnyt
hänen hakevan kukkaa, vai oliko se vain sellainen harvinainen sattumus,
jommoisesta hän joskus oli kuullut puhuttavan. Jospa Maggie voisikin
pelastaa hänet epäluulosta! Hän toivoi saavansa kysyä sitä häneltä,
mutta huomasi olevan itsekästä häiritä hänen levotonta untansa. Hän oli
päättänyt olla kärsivällinen, ja se olisi ollut huono alku, jollei hän
olisi malttanut odottaa huomiseen. Ehkäpä Maggie olisi silloin terve.
Päivän valetessa tuli miss Long. Kuume oli kohonnut, ja Maggie oli
melkein horroksissa, vastasi vaivaloisesti kysymyksiin ja mumisi
lakkaamatta käsittämättömiä sanoja.
Kärsivällisyyttä vielä, Ruth-raukka. Miss Long lähetti hakemaan tohtori
Martinia, ja tämä sanoi taudin olevan samaa, mitä kaupungissa oli
levinnyt. Hän ei vielä voinut sanoa mitään sen vaarallisuudesta tämän
sairaan suhteen, mutta kaksi lasta oli siihen jo Mellestowissa kuollut.
Hän kehoitti miss Longin lähettämään viipymättä kaikki tytöt pois
koulusta, mutta sen, joka oli maannut Maggien kanssa samassa huoneessa,
luuli hän jo tulleen saastutetuksi.
Kun lukukausi oli aivan lopussa, ei ollut vaikea lähettää toisia
kotiin. Miss Long ei tiennyt, mitä hän Ruthin kanssa tekisi, mutta hän
suostui lopulta Ruthin pyyntöön saada jäädä, sillä lääkäri oli sanonut
olevan vaarallista antaa hänen tulla toisten lasten seuraan.
Ja Ruth jäi, toiset matkustivat kotiin.
Hän ei nähnyt heitä, sillä hän oli koko aamun Maggien huoneessa.
Miss Longilla oli niin paljon puuhaa, ettei hän ehtinyt kun joskus
kurkistamaan huoneeseen.
Ruth istui kärsivällisesti pienen suojattinsa vuoteen vieressä. Maggie
tuskin kykeni ottamaan lääkkeitä, eikä Ruth siis voinut häiritä häntä
omilla asioillaan. Ei, hän valmistautui odottamaan, kunnes Maggie
paraneisi -- ja jos ei -- Ruth ei ajatellut loppuun sitä.
Vaikka miss Long väliin vuorotteli hänen kanssaan, tuntui tämä
ensimäinen päivä sangen väsyttävältä, ja sitä seurasi monta samanlaista
päivää.
Maggie houraili usein ja puhui Florasta ja Aiméesta, mutta kukasta ei
Ruth hänen kuullut mitään mainitsevan.
Kuume oli jonkun verran laskenut, mutta selvästi huomasi, ettei tohtori
Martin ollut tyytyväinen taudinoireisiin. Mrs Ferguson lupasi tulla,
jos tauti kääntyisi vaaralliseksi, vaikka hän olikin sairaaloinen.
Useita päiviä kului eikä mitään muutosta näyttänyt tulevan sairaan
tilassa.
Eräänä aamuna oli Ruth hetkisen istunut hänen vieressään luullen
hänen uinahtaneen, kun hän äkkiä avasi suuret silmänsä (ne näyttivät
suuremmilta, kuin koskaan ennen) ja sanoi:
-- Ruth, annatko minulle sen kukan?
Ruth säpsähti. -- Minkä kukan, rakkaani?
-- Sen, jonka otit kirjan välistä. Se on Floran, ja hän sanoi minulle
viime yönä, että saan sen. -- Ruthin kasvot synkistyivät, -- hän
hourailee -- ajatteli hän. -- Se on Floran haudalta -- minä istutin
sen itse, Ruth. Istutin sen hänelle, siis se on nyt hänen -- mutta hän
antoi sen minulle, -- toivoisin, että löytäisit sen, Ruth. Mikset hae
sitä?
-- Se on Floran haudalta, Maggie -- sanoi Ruth tyynesti.
-- Tiedän sen, Ruth; mutta se on nyt kuollut -- se ei enää kasvaisi
siellä -- mikset anna sitä minulle? Flora tahtoo sen, sanon minä!
Ruth vei kukan hänelle.
-- Niin, se on se, Ruth, mutta ota se pois -- en tarvitse sitä; sinun
pitää istuttaa se haudalle -- älä pane sitä vaan kirjan väliin -- se
vahingoittaa sitä!
Ruth otti sen ja pani raamattunsa väliin, ja sinne se jäi moneksi
vuodeksi.
Kun Maggie taas hetken perästä puhui, oli hän jälleen entisensä.
-- Ruth, sinäkö kerroit minulle Aiméesta? Oliko se vaan kertomus, vai
onko se tapahtunut? En ole sitä voinut saada selville sen jälkeen kun
sairastuin.
-- Se oli kertomus, rakas Maggie. Sinä pyysit minua kertomaan, ja minä
keksin sen.
-- Mutta voiko se olla totta, Ruth?
-- Kyllä, se voi olla totta siinä merkityksessä, mitä se kuvasi.
-- Niin, arvasin sen. Minusta on hyvä, että se on tosi. Ruth, minä en
ole voinut lukea rukouksiani sairauteni aikana. Luuletko, että minun
oppaani menee pois sentähden, kuten Aiméen teki?
-- Ei, rakkaani! Olen varma, ettei hän mene! Hän on luonasi niin kauan,
kun toivot -- ja sittenkin olisi hän ehkä, vaikket voisi häntä nähdä.
-- Ruth, minä luulin nähneeni hänet viime yönä -- ja sitten hän muuttui
äidiksi. Eihän äiti ole tullut?
-- Ei, kultaseni! Äitisi ei ole täällä. Ilmoitamme usein hänelle, miten
voit, mutta hän tulee vaan siinä tapauksessa, jos sinä kovin toivot ja
ikävöit, hän on niin heikko.
-- Mutta minä ikävöin häntä niin kovin; eikä hänen tarvitsisi viipyä
kauan kerralla. Olisi niin hauskaa, jos hän tulisi. Kysytkö miss
Longilta?
-- Kyllä, jos nyt koetat hiukan nukkua ennenkuin sinun on otettava
lääkettä.
Hän kääntyi ja koetti nukkua, mutta hän liikkui usein ja valitteli.
Ruth kertoi miss Longille mitä Maggie oli sanonut äidistänsä, ja hän
päätti viipymättä lähettää hakemaan häntä, jollei Maggie olisi tänään
parempi lääkärin mielestä. Hän ei ollut, ja illalla kohosi kuume taas.
Kun mrs Ferguson saapui, ei pienokainen tuntenut häntä eikä ketään
muitakaan.
Koko seuraavan yön valvoi Ruth huoneessaan, aina väliin mennen
sairashuoneen ovelle kuuntelemaan. Miss Long ja mrs Ferguson olivat
molemmat siellä. Maggie nukkui ja Ruthin piti kärsivällisesti odottaa
aamua. Kerran ajatteli hän: Jumala tahtoo kai tälläkin tavalla opettaa
minulle kärsivällisyyttä. Aamun sarastaessa tuli miss Long hänen
luoksensa. Maggie ei ollut parempi eikä pahempi. Ruth sai mennä sinne
nyt -- mrs Ferguson oli mennyt levolle. Mielellään hän meni, mutta
hänet valtasi toivottomuus nähdessään, miten kauheasti tauti oli
kalvanut yhtenä ainoana yönä sairasta. Hän tuskin tunsi häntä, Maggie
makasi hiljaa. Kerran hän sanoi:
-- Flora, miksi et minua odottanut? En tahdo käydä yksin. Milloin se
loppuu? Olen niin väsynyt ja janoinen myös. -- Sitten muuttuneella
äänellä: -- äiti, ole hyvä ja anna vähän vettä!
Ruth antoi, mutta hän ei huomannut hoitajan vaihdosta. Jonkun ajan
kuluttua tuli mrs Ferguson ja Ruth poistui. Hän astui koneellisesti ja
tuli miss Longin kirjastohuoneeseen. Kuinka tyhjältä ja autiolta se
näytti!
Ovikello soi -- se oli tohtori Martin. Hän meni huoneeseen ja Ruth
odotti häntä melkein henkeä vetämättä. Hän ei tullut, mutta miss Long
tuli.
-- Ruth -- sanoi hän -- tänään on ratkaiseva käänne taudissa. Tohtori
Martin odottaa kunnes hän herää -- ja silloin tulee se tärkeä hetki.
Paljon riippuu siitä, ettei häntä häiritä ja minä jätän sinut vahdiksi.
Älä anna kenenkään astua jalallansakaan portaisiin ennenkuin tohtori
tulee. Tiedän voivani luottaa sinuun.
-- Voitte varmaan! Oi, rakas miss Long, jospa hän ei parantuisikaan!
-- Meidän täytyy rukoilla, rakas Ruth -- mutta tapahtukoon _hänen_
tahtonsa!
Hän hiipi hiljaa portaita ylös, ja taas oli Ruth yksin. Tunti kului
tunnin perästä. Palvelustyttö tuli tarjottimen kanssa ovelle, mutta
Ruth viittasi, että hän veisi sen pois, peläten että pieninkin ääni
voisi kuulua.
Ja tunnit kuluivat. Iltahämärä alkoi jo saapua, kun hän kuuli äänen,
jota hän oli kauan odottanut. -- Tuttu ovi avattiin. Ruth katsoi ulos.
Tohtori Martin ja miss Long olivat portailla.
-- Tulen muutaman tunnin kuluttua taas -- kuuli hän tohtorin sanovan.
Hän eli siis! Jumalan kiitos! Samassa tuli miss Long. -- Hän on
parempi, Ruth, ja hetken perästä toivomme vaaran olevan ohi. Ruth
purskahti itkuun.
-- Lapsi-raukka -- sanoi miss Long -- tämä on ollut rasittava aika
sinulle. Olet aivan uupunut. Ja hän pakoitti hänet syömään hiukan.
-- Saanko mennä hänen luokseen -- kysyi Ruth.
-- Mrs Ferguson ei tahdo kuulla levosta puhuttavankaan ennen tohtori
Martinin seuraavaa käyntiä. Jos nyt tahdot hiukun levätä, saat sitten
ottaa hänen paikkansa. Maggie ei vielä jaksa puhua, mutta kuume on
kokonaan poissa ja tohtori sanoo hänen jo alkavan parantua.
Astuessaan hiukan myöhemmin huoneeseen kohtasi Ruthia iloinen
hämmästys. Maggien kasvojen ilme oli kokonaan muuttunut, vaikka hän
ei vielä jaksanut puhella. Hetken uinahdettuaan näytti hän heräävän
voimistuneempana.
-- Ruth -- kuiskasi hän. -- Onko äiti mennyt levolle?
-- Kyllä, rakkaani.
-- Olen niin iloinen! Näin niin pitkän unen rakkaasta äidistä, hän
istui koko ajan vieressäni -- ja niinhän hän tekikin, sillä hän istui
siinä kun nukuin ja oli vielä, kun taas heräsin. -- Hän väsyi kovin
tästä puhelusta, ja oli hetkisen aivan hiljaa. Sitten hän sanoi: --
Uneksin, että Flora kutsui minua, mutta Jumala ei tahtonut vielä tällä
kertaa.
-- Hän on erittäin hyvä, kun antoi sinun parantua, rakas Maggie.
-- Niin, hyvä minulle ja rakkaalle äidille. Olen hänen ainoa pieni
tyttönsä, ja hänellä olisi kovin ikävä jos minä menisin pois.
Ja -- näin hän jatkoi vuoroon uinahtaen ja vuoroon hourien, kunnes
mrs Ferguson tuli takaisin. Hän hymyili kiitollisesti Ruthille, joka
ystävällisesti hoiteli hänen lastaan.
Illalla ajatteli Ruth: Ehkä voin muutaman päivän perästä kysyä häneltä
kukasta.
Hän tuskin tiesi kuinka monta päivää luvasta oli kulunut, ja oli
melkein unohtanut että Duncan voisi ehkä pian tulla. Mutta kun hän
seuraavana päivänä kuuli erään herran kysyvän häntä, hyökkäsi hän
hehkuvin poskin Duncanin syliin.
Kun Ruth oli kertonut syyn kasvojensa kalpeuteen ja miss Long
vakuuttanut, ettei hän enää tarvinnut "pientä apulaistaan," päätti
Duncan matkustaa seuraavana päivänä hänen kanssaan Beachfieldiin, missä
hän sanoi jo häntä odotettavan.
Ruthin olisi ollut ikävä jättää Maggieta, jollei hän olisi tiennyt
hänen muuttavan kotiinsa niin pian, kun hän voi kestää sen pienen
matkan vaivat.
Maggien jäähyväiset olivat: -- Koetan tulla terveeksi niin pian, kuin
voin, Ruth, voidakseni tulla takaisin silloin kuin sinäkin.