-- Ehkette epäile sanojani ensi kerralla niin täydellisesti? -- sanoi
Jane.
-- Mutta mitä, Ruth, mitä aioit sanoa?
-- Ainoastaan, että olin kadottanut erään kukan, jonka muistin panneeni
erään kirjan väliin, ja hain sitä etuhuoneessa katselematta edes
kirjojen nimiä, enkä aavistanut että se oli joukossa. Mutta minä en voi
sitä millään todistaa -- ja siksi kunnes voin sen, vaikkei kenelläkään
vielä liene ollut syytä epäillä sanojani -- ei kukaan voi saada minua
vastaanottamaan palkintoa. Annan sen illalla mr Taylorilla ja pyydän
kirjoitukseni takaisin, sekä että hän valitseisi toisen.
-- Se olisi melkein naurettavaa -- sanoi joku. Luonnollisesti luulisi
hän silloin sinun harjoittaneen petosta ja kertoisi miss Longille.
-- En voi tehdä toisin, -- sanoi hän tyynesti. -- Se on pieni asia,
mitä mr Taylor ajattelee siihen nähden että te luulette minun ottavan
palkinnon, jota en ole ansainnut.
-- Minä uskon sinua, Ruth -- sanoi Katherine.
-- Kiitos, Katherine -- sanoi Ruth hymyillen.
Jane nauroi katkerasti -- toiset olivat vaiti.
Ruth pani kynän pöydälle ja poistui iloiten, ettei ollut näyttänyt eikä
tuntenutkaan suuttumusta.
-- Jane, -- sanoi Katherine -- olen varma, että Ruth puhui totta, ja
että hän sen kerran voi todistaa, enkä siis hyväksy sitä, että kynä
annetaan mr Taylorille. Miks'ei joku meistä voisi ainakin jonkun aikaa
sitä säilyttää, esim. vanhin.
Toiset suostuivat siihen, eikä Jane voinut sitä vastustaa. Hän oli
vanhin ja hänen huostaansa kynä uskottiin.
Ruth meni mielipaikalleen puistoon. Lapsiraukka! Hän oli aluksi niin
onneton, että häntä, Ruthia, joka oli itse rehellisyys, epäiltiin
sellaisesta. Ehkäpä ei hän koskaan saisi jälleen sitä luottamusta, mitä
hän tiesi nauttineensa. Hän purskahti itkuun. Ruth-raukka!
Hän oli kuitenkin varma, että totuus tulisi ilmi, että _hän_, se opas,
josta hän oli lapsille kertonut, puolustaisi kyllä kunniaansa. Hän
päätti heittää huolensa hänen huostaansa; olihan hän kokenut hänen
rakkauttaan.
Hän koetti saada selville, mitä seurauksia tästä koetuksesta voisi
olla. Se tuottaisi sangen pitkäaikaista tuskaa -- niin, voiko hän
toivoa siitä koskaan pääsevänsä? Mutta hän ei ajatteleisi sitä, vaan
koettaisi vihastumatta kärsiä Janen pistospuheita -- kärsiä pitkällistä
epäluuloa -- kärsivällisesti kasvattaa luonnottansa totuuteen ja
rehellisyyteen. Ja kaikki ilman toivoa pikaisesta avusta, sillä
asianhaarat tekivät kaiken avun mahdottomaksi. Täytyi odottaa, kunnes
kaikki oli kulunut toisten muistista, ja sittenkin jäisi sinne vielä
tahra jälelle. Se oli raskas kuorma -- korkea vuori, jonka huipulle
pääsemisestä oli vähän toivoa. Ja Ruth huokasi sitä ajatellessaan.
Ehkä hän oli ollut liian ylpeä kirjoituksen tähden, ja tämä koetus oli
lähetetty nöyrryttämään häntä. Sellaisena tahtoi hän mielellään tämän
ristin kantaa, ja pyytää voimaa siitä lähteestä, josta kukaan ei ole
tyhjin käsin palannut.
Illalla huomasivat pienokaiset, että Ruth oli heille entistä
ystävällisempi -- hän näytti nyt tahtovan kokonaan uhrautua heidän
tähtensä.
Nämä pienokaiset eivät nähneet, että Ruthin mennessä paikalleen, syntyi
puheliaiden toverien joukossa hetken hiljaisuus. Ruth huomasi sen.
Oliko tässä koettelemuksen alku? Hänen täytyi olla kärsivällinen ja
kantaa se rohkeasti!