Kilpailu.
Pelkään, ettei Jana Harding ole ensimäisen tutustumisemme jälkeen
paljon edistynyt. Hän on kyllä kasvanut ja muutamien mielestä on hän
ensi näkemältä kauniskin. Soitossa on hän edistynyt aika tavalla. Muuta
parannusta ei ole tullut. Toisinaan näyttää hän pitävän Ruthista, mutta
sekin on vaan itsekästä, Ruthin avuliaisuuden hyväkseen käyttämistä,
sillä hänen poissa ollessaan sanoo hän, ettei hän ymmärrä, missä
suhteessa Ruth olisi toisia parempi, ja että hänen hyvyydestään
pidetään liian suurta melua.
He ovat nyt samalla luokalla, ja Jane, joka on kolmea vuotta vanhempi,
saa usein tuntea nöyryytystä kun Ruthia kiitetään ja häntä vielä usein
muistutetaan laiskuudesta ja tarkkaamattomuudesta.
Saman päivän aamupuolella, kun Alice matkusti, sanoi Jane erään tunnin
loputtua: -- Noo, Ruth, otaksun, että ajattelet saada palkinnon.
-- Koetan kyllä parastani, Jane, mutta eihän minulla siihen ole
suurempaa oikeutta kuin sinulla tai jollakin muulla.
-- Kyllähän jokainen tietää, että sinä olet mr Taylorin lemmikki, ja
sopiihan sitä olla vähän valtioviisas. --
Ruth aikoi vastata, mutta hillitsi itsensä ja järjesteli kirjojaan ja
vihkojaan.
-- Mistä palkinnosta sinä puhut, Jane? -- kysyi Maggie Ferguson.
-- Mitä sinä sillä tiedolla teet, pikku utelias? Kyllähän Ruth sinulle
sanoo -- mitä hyvänsä saadakseen hyväilyjä, syleilyjä ja suuteloja
teiltä, pienet mukulat, tiedänhän sen.
-- Jane -- sanoi Ruth punan kohotessa hänen poskilleen -- kerran
kaikkiaan -- hän hillitsi taas itsensä.
-- Jatka -- mitä tarkoitat "kerran kaikkiaan?" Saammeko kuulla komean
ja lennokkaan puheen?
Ruth lähti äkkiä huoneesta. Maggie voi hädin tuskin seurata häntä
puutarhaan. Maggie huusi häntä. Vihdoinkin hän seisahtui äkkiä,
nyökkäsi ja sanoi ihmetellen: -- Mitä, Brownie, oletko täällä? Pääsi
tulee kipeäksi auringon paisteessa. Mene hakemaan hattusi.
-- Sinäkin olet paljain päin, Ruth.
-- Olenko? Unohdin sen. Odota tässä varjossa, minä haen molemmat. Kun
hän palasi, sanoi Maggie:
-- Sinun olisi pitänyt sanoa Janelle mitä aioit. Hän olisi sen
ansainnut, hän puhuu aina niin epäystävällisesti.
-- Olen iloinen, etten jatkanut mitä aloin, Brownie, olisin sanonut
hyvin pahasti, mutta pelkään ajatelleeni sitä ja se oli melkein yhtä
paha, Maggie. -- Hän lisäsi surullisesti: -- Varo, ettet suutu pienenä,
siitä on isompana paljon ikävyyksiä.
Maggie katseli Ruthin kasvoja nähdäkseen oliko niissä pahan luonteen
merkkiä, mutta _nyt_ ei niitä ainakaan näkynyt -- hän hymyili niin
ystävällisesti.
-- Ruth, sanotko minulle, mistä palkinnosta te puhuitte? Se ei ole
uteliaisuutta -- tahdon tietää kaikki mikä sinua koskee.
-- Se on eräs palkinto, jonka mr Taylor aikoo antaa parhaasta
ainekirjoituksesta.
-- Toivon, että sinä saat sen, Ruth. Mistä te kirjoitatte?
-- Lukukauden alussa luimme eräitä historiallisia luennoita. Niistä
on mr Taylor valinnut yhden, joka meidän on muistista kirjoitettava,
luonnollisesti omin sanoin.
-- Saatteko katsoa kirjaan?
Ruth nauroi. -- Eikä! Se oli miss Longin kirja, eikä se ole ollut
kouluhuoneessa sen jälkeen, kun sen luimme.
-- Tiedätkö, minusta se on kovin vaikeata! Toivon, että sinä saat
palkinnon, sillä koko luokalla ei ole niin kyvykästä kuin sinä.
-- Mistä sen tiedät, pieni imartelija?
-- Kaikki sanovat niin. -- Ruth, luuletko, että minä saan palkinnon?
-- Älä siitä välitä, Brownie. Koeta parastasi ajattelematta palkintoa,
Kerronko sinulle tytöstä, joka oli aivan varma palkinnosta, mutta
lopuksi kuitenkin pettyi?
-- Oi, kerro!
Ruth kertoi jutun, jonka jo tunnemme.
-- Olitko sinä se tyttö, joka menetit sen?
-- En.
-- Sitte sinä sait sen.
-- Odota tässä hiukan, minä tuon sinulle jotain, sanoi Ruth äkkiä.
Ruth muisti nyt vasta kielon, jonka hän oli haudalta tuonut. Mutta
hän ei muistanut, mihin hän oli sen pannut. Hän katui jo että oli sen
ottanut. Yhtäkkiä muisti hän hämärästi nostaneensa jonkun kirjan kantta
ja pistäneensä sen sinne varmaan talteen. Nyt oli kuitenkin vaikea
muistaa, minkä kirjan väliin ja missä huoneessa hän sen oli pannut.
Viimeinen kuitenkin selvisi. Etuhuoneessahan odottivat kirjeet ja
siellä ne avattiin. Hän riensi ja koputti ovelle. Ei vastausta. Hän
meni sisään. Siellä ei ollut ketään. Hän alkoi selailla ja pudistella
pöydällä olevia kirjoja, mutta kieloa ei löytynyt. Oliko hän sen
kadottanut? Se kirja oli mahdollisesti pantu kaappiin -- hän aikoi
tarkastaa niistä muutamia. Sitä tehdessään luuli hän kuulleensa oven
käyvän, mutta ei ehtinyt katsomaan taakseen. Hän löysi sen lopulta,
mutta kun hän ei enää tavannut Maggieta puutarhassa, kätki hän sen
uudestaan pannen muistiinsa kirjan. Hän unohti sen taas muiden puuhien
takia.
Jane Harding oli päättänyt kaikin voimin koettaa estää Ruth
Leighiä saamasta ainekirjoituspalkintoa. Hän oli hyvin mietityillä
viittauksilla tehnyt toisille selväksi, että se olisi suuri nöyryytys
heille vanhemmille, jos Ruth sen saisi. Janen tarkoitus oli saada se
_itse_. Eikä hän valinnut keinoja tämän päämäärän saavuttamiseksi.
Hän sai taipuvan omantuntonsa vakuutetuksi, ettei siinä mitään pahaa
ole, vaikka hän silmäilee aineen vielä kertaalleen läpi, hänellä kun
on huonompi muisti kuin Ruthilla. Hän ei tietystikään jäljentäisi
sanaakaan, ei edes lukisi sitä, silmäilisi vaan pääkohdat, se olisi
suuri apu ja pieni synti. Omatunto vaikeni, Jane riensi heti panemaan
suunnitelmaansa täytäntöön. Tilaisuus oli sopiva, miss Long ulkona,
tytöt luokalla, paitsi Maggie ja Ruth. Hän katsoi varmuuden vuoksi
ympärilleen ja avasi sitten tyyneesti etuhuoneen oven. Hän hätkähti,
pysähtyi silmänräpäyksen, pani varovasti oven kiinni ja moni hitaasti
kouluhuoneeseen. -- Onko se mahdollista? -- sanoi hän itsekseen. --
En voi sitä uskoa! Hän ei ole minun kaltaiseni -- hänellä on hyvä
muisti, eikä sitä kukaan usko, mutta minä en voinut erehtyä -- se oli
sama kirja -- tunnen sen kansista. En ole koskaan tahtonut näyttää
niin rehelliseltä -- mutta Ruth! Mikä teeskentelijä! Hän päätti olla
hänelle ilmoittamatta mitään ennen palkinnon jakoa, mutta toiset saivat
sen hänen mielestään tietää, sillä nythän ei enää voi olla epäilystä
tuloksesta. Omasta puolestaan päätti hän kirjoittaa jotain vain muodon
vuoksi, olisi turhaa vaivata itseään. Hän meni luokalle, missä toiset
keskustelivat mr Taylorin opetuksesta.
-- Ette tarvitse nähdä suurta vaivaa, ystävät, sanoi hän salaperäisesti
-- Ruth on nyt aivan varma.
-- Minkätähden _nyt_? -- sanoi eräs. -- Eihän hän liene kirjoittanut ja
näyttänyt sinulle?
Jane kertoi inhoansa osoittaen, mitä hän oli nähnyt.
-- Mutta älkää sanoko Ruthille, lisäsi hän -- tahdon nähdä, ottaako hän
todellakin vastaan palkinnon niin hävyttömän petoksen jälkeen.
-- Miksi sinä menit etuhuoneeseen? -- kysyi eräs.
Jane punastui. -- Se ei kuulu sinuun!
-- Tiedättekö, -- sanoi toinen -- minä en usko sanaakaan. Ruth on meitä
kaikkia etevämpi, ja sinä kadehdit häntä. Toivon hänen saavan palkinnon.
-- Sinun on hyvä sanoa, -- sanoi Jane -- jolla ei ole itsellä toivoa,
mutta toisille se ei ole niin hauskaa!
-- Miks'et sano sitä miss Longille?
-- Siksi, ettei se mitään hyödytä. Tunnustan, että Ruth on sangen
hyväsydäminen, enkä minä tahdo saattaa hänelle sellaista harmia. Mutta
jos hänellä on hiukankaan omaatuntoa, ei hän sitä niin pian unohda,
olkaa varmat.
-- Tiedättekö -- sanoi eräs tyttö, jota toiset kutsuivat Katherineksi,
-- tahtoisin kysyä Ruthilta asian laitaa. En usko sitä vaan niin.
Jane oli mennyt akkunan luo. -- Tulkaa tänne sanoi hän äkkiä. --
Noh, mitä nyt sanotte? -- Mitä voivat he sanoa? Ruth kiipesi juuri
etuhuoneen kaariakkunasta ulos ja juoksi ruohokentän poikki. Epäilijät
tulivat sanattomiksi.
-- Minä kysyn häneltä joka tapauksessa -- sanoi eräs.
-- Voit tehdä sen jälkeen päin -- sanoi Jane -- mutta ennen jakoa et.
Se on minun asiani -- minä näin hänet, etkä sinä olisi mitään tiennyt,
jollen minä olisi kertonut.
Seuraavana iltana Jane ja Ruth kirjoittivat saman pöydän ääressä.
-- Noo, Ruth, kuinka menee? -- sanoi edellinen -- olisi suuri apu, jos
saisi edes kymmenen minuutin ajan tirkistää kirjaan, eikö olisikin?
Ruth ei huomannut toiselle tytölle tarkoitettua silmän iskua, ja
punastumatta vastasi hän: -- Olispa todellakin. Pelkään, että olen aika
tavalla unohtanut, mutta kaikillahan meillä on siinä suhteessa sama
vaikeus.
-- Kuinka lie! Ehkä _kaikki_ ovat rehellisempiä kuin _yksi_, tai miten
Ruth!
-- Mitä tarkoitat, Jane? -- Kysymys tehtiin tyynesti, mutta silmät
salamoivat, ja se hiukan pelotti Janea.
-- Noo, ei mitään, ei mitään, vakuutan, puhuin vaan ylimalkain.
Ääni oli pilkallinen ja naapuriin heitetty silmäys pani Ruthin äkkiä
katselemaan tovereihin.
-- Kas niin, älähän nyt taas suutu ja juokse tiehesi, kuten eilen --
lisäsi Jane.
Viittaus oli riittävä, Ruth hillitsi mielenliikutuksensa ja jatkoi
tyynesti kirjoitustaan. Hän tiesi, että Jane tarkoitti enemmän,
kuin sanoi, ja olisi mielellään tahtonut tietää mitä se oli, mutta
hän ei tahtonut sanoa sitä, mitä hän jälkeenpäin katuisi. Jane ei
puhunut mitään kirjoituksesta, ja vaikka Ruth toisinaan huomasi
toisten tyttöjen olevan häntä kohtaan tavallista kylmempiä, ei hän
joutunut tutkintokiireiden takia siitä välittämään. Kun mr Taylor toi
kirjoitukset, kuiskailivat tytöt, mutta Ruth ei ollut osallinen siinä
salaisuudessa. Hän punastui hiukan, kun mr Taylor kääntyen häneen
sanoi: -- Minun ei ole vaikea päättää näistä papereista, jotka minulla
tässä ovat. Näissä on kirjoitus, joka todistaa niin perusteellista
historian totuuksien tuntemista, on niin hyvin järjestetty (Jane
kuiskasi: -- ei ihmekään), sekä niin oikein, jopa kaunopuheisesti
kirjoitettu, etten ole hetkeäkään epäillyt antaa palkintoa -- miss
Leighille. Miss Leigh -- lisäsi hän -- minä onnittelen teitä tämän
kirjoituksen johdosta.
Mutta hänen esimerkkiään ei seurattu. Katseltiin toisiaan, mutta
kukaan ei puhunut. Mr Taylor jatkoi: -- Jos luulette minun menetelleen
puolueellisesti, saatte itse päättää, -- ja hän luki kaikki
kirjoitukset. Ei voinut olla epäilystäkään siitä, kenen paras oli.
-- Enkö ole oikeassa? -- sanoi hän. Ei kukaan vastannut. -- No niin,
ehkei minun pitäisi pyytää teitä tunnustamaan omienne huonommuutta. --
Mutta itsekseen ajatteli hän, ettei ollut koskaan nähnyt katehisempaa
tyttöjoukkoa. -- Miss Leigh, olen hyvin iloinen saadessani antaa tämän
kynän teille, ja jos te jatkatte alkamallanne tavalla, voin sanoa,
että se ansaitsee tulla kerran kuuluisaksi, -- ja hymyillen hän ojensi
Ruthille kultaisen, komealla hopeaisella varrella varustetun kynän.
Ruth punastui ja hänen silmänsä loistivat. Mutta mr Taylorin mentyä
tunsi hän pettymystä, sillä yhdenkään kasvoilla ei näkynyt iloista
hymyä.
-- Kas niin, Ruth -- sanoi Jane, -- toivon, että olet tyytyväinen nyt.
-- Kyllä, enemmänkin, kuin tyytyväinen! En sitä odottanut.
-- Koetit kuitenkin kaikin voimin.
-- Luonnollisesti; kai me kaikki koetimme?
-- Ei sillä tavalla kuin sinä, toivon ma.
-- Jane, en ymmärrä sinua, viittailit jo silloin ja nyt taas -- tekisit
ystävällisemmin, jos sanoisit suoraan, mitä tarkoitat.
-- Tiedät hyvin, mitä tarkoitan -- et tarvitse peloitella minua
voimakkailla ja suorilla sanoillasi -- kuten niitä nimität -- sillä
vakuutan, että ne ovat tehottomia.
-- Vielä kerran Jane, pyydän, sano, mitä tarkoitat! Joku teistä sanonee
kuitenkin -- sanoi hän kääntyen toisiin. Hän puhui nöyrästi -- siinä ei
ollut vähääkään intohimoa.
-- No niin, Ruth -- sanoi Katherine. -- Jane näki sinun samana aamuna,
kuin lähdit vihaisesti luokalta, selailevan etuhuoneessa -- --'n
teoksia. Emme tahtoneet uskoa häntä -- enkä minä vieläkään usko! Sano,
että se on joku erehdys -- ettei se ole totta.
Äkkiä selvisi Ruthille kaikki. Hän muisti nyt, että ovessa käytiin, kun
hän etsi kukkaa. Hän lienee selaillut juuri sitä kirjaa. Kummallista!
Ei ihme, että he häntä epäilivät. Ja hän muisti samalla, miksi hän
oli kouluhuoneesta lähtenyt. Mitä voi hän sanoa? Miten todistaa
syyttömyytensä.
-- Onko se totta, Ruth? Katselitko todellakin kirjaa?