Alice jättää koulun.
Taasen, kuten kertomuksemme alussa, istuivat Alice ja Debby yhdessä.
Kirjeen saapumisesta on kulunut neljätoista päivää, ja huomenna
matkustaa Alice holhoojansa, erään isänsä entisen ystävän luo. Hän
viettää viimeistä iltaansa Debyn luona. Lapsiraukka. Hän on muuttunut
paljon. Hän näyttää kalpealta surupuvussaan eikä itse Debbykään saa
häntä iloisesti puhelemaan.
Se oli hänen ensimäinen surunsa ja se oli sangen katkera. Miss Longin
on vaikea erota hänestä nyt, mutta hän tietää että olinpaikan vaihdos
voi parhaiten hänen suruansa lievittää.
Alice ei ollut nähnyt isäänsä sen jälkeen kun hän oli palannut
Intiaan. Äiti oli kuollut muutamia vuosia aikaisemmin. Huolimatta isän
liiallisesta hemmottelusta säilytti Alice rakastettavan luonteensa
pilaantumattomana, ja siksi hän olikin isän mielestä täydellinen. Se
toivo, että hän koulunsa lopetettuaan olisi päässyt isän luo, oli nyt
murskaantunut, ja vaikka hän sangen vähän muisti äitiään, suri hän nyt
heitä molempia katkerasti.
Debbykin näytti hyvin surulliselta, mutta se oli varmaan Alicen tähden,
sillä hän ei juuri paljon tuntenut mr Athertonia.
-- Debby -- sanoi Alice -- olen niin mielelläni täällä, aivan kuin
kotona. Oi, kunpa en olisi liian suuri istumaan polvellasi, kuten ennen.
-- En usko, että olisitte liian raskas, pikku Alice.
-- Kyllä, väsyttäisin sinua, mutta minä istun tähän pikkutuolille, --
ja hän pani päänsä hänen polvelleen -- pane nyt kätesi pääni päälle
ja puhele, rakas Debby! Olen niin pahoillani, kun täydyn matkustaa
huomenna.
-- Noo, mutta te tulette iloiseksi jälleen, olen varma, että se tekee
teille hyvää.
-- Mutta se ei ole tarpeellista. Tahtoisin mieluummin jäädä tänne
pitkäksi aikaa. En välittäisi, vaikka kuolisin, Debby, minulla ei ole
ketään, jonka tähden eläisin.
-- Oi, miss Alice, älkää sanoko niin! Mutta eihän se ole ihme, että
teistä tuntuu semmoiselta nyt aluksi, rakas lapsi.
-- Debby -- sanoi Alice hetken perästä --, miss Long sai tänä aamuna
kirjeen siltä herralta, jonka luona minä tulen asumaan, ja hän sanoi,
että minusta tulee rikas -- niin, hyvin rikas, sanoi hän. Se ajatuskin
peloittaa minua. Miksi hän sen nyt juuri tänään sanoi?
-- Ehkä hän tahtoi sen sanoa itse, hän tiesi, ettette siitä nyt
ylpeäksi tulisi.
-- Ylpeäksi! Oi, ei, se tekee minut nöyremmäksi, kuin osaan sanoakaan
-- että minä, joka olen aina ollut niin heikko -- se surettaa minua.
Jospa Ruth olisi nyt minun sijassani, Debby.
-- Ei kenelläkään muulla olisi sellaista syytä koettaa oikein käyttää
näitä rahoja.
-- Mitä tarkoitat?
-- Niin, eivätkö ne ole teidän rakkaan isänne rahoja, ettekö tahdo
koettaa käyttää niitä juuri niin, kun hän olisi käyttänyt.
-- Voi, kuinka iloinen olen, että ajattelit niin! Mutta enhän niitä saa
vielä moneen vuoteen, ehkä en eläkään niin kauan, että ne saisin, Debby.
-- Mutta teidän täytyy sillä aikaa oppia, kuinka ne ovat käytettävät.
Enkä liene vielä sitä tärkeintä syytä sanonutkaan.
-- Mikä se on?
-- Ne ovat uskottu tavara Häneltä, jolle te olette suuremmassa
kiitollisuuden velassa, kuin isällenne. Rikkaus on Jumalan antama
laina. Luulen, että se on yksi niistä leivisköistä, joista Jesus puhuu.
-- Mutta minusta on hauskempi ajatella, että isä on ne uskonut minulle,
Debby, minun ei pitäisi ajatella niin, mutta en sitä voi auttaa.
-- Lapsi-raukka -- sanoi Debby, silitellen hänen hiuksiansa, -- no, no,
pieni ystäväni, minä olen vanha, niin etten ehkä ymmärrä oikein, mutta,
minusta tuntuvat Jumalan antamat kaikista rakkaimmilta. Ehkä tekin
joskus niin ajattelette.
-- Debby, yhden asian minä kuitenkin tiedän -- hänen kasvonsa olivat
iloisemmat kuin moneen päivään -- tiedän, että _sinä_ saat kaikki, mitä
tarvitset -- ei mitä ansaitseisit, sillä sitä en voisi antaa, vaikka
olisin kuinka rikas.
-- Noo, silloin minulla on kyllä _kaikki_, mitä tarvitsen -- hän sanoi
sen enimmän itselleen. -- Minä voin odottaa Jumalan aikaa, sillä
tiedän, että se on paras.
-- Enkö voi antaa mitään sinulle, Debby nyt, ennenkuin lähden. En tule
kotiin ennen luvan loppua, kuten tiedät.
-- Ei, rakas Alice, ei, minulla on kaikki, mitä tarvitsen, mutta
toivoisin, että lupaisit minulle yhden asian.
-- Sen teen kyllä, mikä se on?
-- Että ette unhoita rukoilla joka päivä Jumalaa, että Hän opettaisi
teitä käyttämään rikkauksianne Hänen kunniakseen.
-- Lupaan sen, Debby. Mutta oliko sinulla joku erityinen syy sen
lupauksen pyytämiseen.
-- Ei muuta, kuin se vaara, että voitte unohtaa, että rikkaus on jotain
pelättävää. Älkää antako ihmisten pilata itseänne, pikku Aliceni.
-- Minä pidän siitä, että sanot minua pikku Aliceksesi. Mutta sinä et
tarvitse pelätä, että joku pilaisi minut, sitä ei kukaan vielä ole
yrittänyt.
-- Ehkä -- sanoi Debby hetken perästä -- ajattelen liiaksi
vastuunalaisuutta. Minä unohdan, että on ero vanhalla muorilla, joka ei
ole saanut oppia muualta kuin raamatusta ja nuorella neitosella, joka
on saanut hyvän kasvatuksen.
-- Rakas Debby! Et saa sanoa niin. Toivoisin, että minä osaisin
puoletkaan siitä, mitä sinä. Ja kuinka miss Long nauraisikaan sille
ajatukselle, että minä olen _saanut_ kasvatuksen! Hän sanoi minulle
juuri tänään, ettei se vielä ole alkanutkaan, ja että meidän pitää
toiste puhua siitä asiasta enemmän. Mutta nyt minä pyydän sinua --
jatkoi hän hyväillen -- kertomaan äidistä. Pelkään, että meillä on
liian vähän aikaa.
Debby otti pöydältä vanhan nukkakantisen raamatun, avasi sen ja
otti sieltä kellastuneen kirjeen, ohuelle ulkomaalaiselle paperille
kirjoitetun.
-- En ole koskaan näyttänyt teille tätä kirjettä, mutta nyt toivon,
että luette sen ääneen.
-- Onko se minun rakkaalta äidiltäni? Oi Debby, kiitos, että näytät sen
minulle!
Hän alkoi lukea sitä vapisevalla äänellä. Toisinaan täytyi hänen
keskeyttää, sillä silmät himmentyivät, eikä hän voinut eroittaa sanoja.
Vihdoin pääsi hän loppuun. --
-- Debby, -- sanoi hän -- sinä olet nähnyt minun armaan isäni, kuten
äiti toivoi. Olen iloinen siitä, sillä minä voin nyt puhua hänestä
kanssasi, ei nyt, mutta sitten kun tulen takaisin. Onko sinulla muita
kirjeitä, joita voit näyttää minulle?
-- On yksi, rakas Alice, ja se on aivan erilainen, kuin se ensimäinen.
Sain sen silloin kun hän tuli kouluun. Debby otti esiin sen pyöreällä
lapsen käsialalla kirjoitetun kirjeen, jossa puhuttiin neulatyynystä,
sekä pienen käärön, jossa tuo lahja oli. Alice katseli sitä kauan. Kun
he olivat hetkisen puhelleet muista asioista, sanoi Alice yhtäkkiä:
-- Lainaisitko Debby minulle tuota neulatyynyäsi. Pitäisin sitä hyvin
varovasti, tahtoisin niin mielelläni katsella sitä poissa ollessani.
-- Mielelläni, jos annatte sen muistuttaa teitä lupauksestanne ja jos
annatte sen minulle takaisin kun kylläännytte siihen tahi tahdotte
rikkoa lupauksenne.
-- Minä pidän sen muistuttamassa äidin kirjeestä ja lupauksistani,
kuten sanoit, ja annan sen takaisin, jos rikon lupaukseni. Muistelen
mielelläni, mitä olemme tänään puhuneet, sitäkin, että sinä opettaisit
minua, Debby, kuten kirjeessä oli.
-- Toivoisin, että olisin voinut tehdä sen paremmin, rakas Alice. Kunpa
minä olisin saanut paremman kasvatuksen!
-- Ei, ei, Debby, en tahtoisi sinua hituistakaan toisenlaiseksi --
sanoi hän suudellen häntä ja silitellen vanhuksen kasvoja, ja lisäsi:
Pelkäisin ehkä sinua, jos olisit oppineempi, etkä silloin olisi minun
vanha, rakas Debbyni.
Alicen mentyä jäi Debby miettimään. Hän oli lukenut tuon kirjeen kolme
vuotta sitten, ja hän koetti saada selville, kasvoiko Alice todellakin
sellaiseksi, kuin hänen äitinsä toivoi ja Debby myöskin.
Debby oli, kuten luulemme lukijan jo huomanneen, ymmärtäväinen ja
terävä-älyinen nainen. Hän oli huomannut, ettei suurikaan suru aina
jätä kovin syvää vaikutusta sellaisiin luonteisiin, kuin Alicen oli. Se
voi olla raju, mutta se haihtuu usein jättämättä pysyvämpiä jälkiä.
Hän iloitsi vilpittömästi kuullessaan Alicen perinnöstä. Olisi melkein
luullut sen uutisen päinvastoin häntä peloittavan. Mutta Debyn mielestä
liittyi rikkauteen niin suuri vastuunalaisuus, ettei hän luullut
kenenkään voivan sitä taakkaa ajattelemattomasi kantaa. Sen lisäksi hän
oli varma, että Alice miss Longin hoidossa saisi oikean käsityksen sen
taakan painosta ja tulisi johdetuksi hänen luokseen, jolta voimia tulee.
Pääasia oli, ettei Alice unohtaisi "pelätä," kuten Debby oli hänelle
sanonut, ja että hän pitäisi lupauksensa. Lopun jätti Debby Jumalan
haltuun.
Alice matkusti, jättäen yleisen kaipauksen "kotiin", kuten hänen oli
tapana nimittää koulua, ja sai lähtiessään monta varoitusta, että hän
kirjoittaisi hyvin pian.