Ferguson oli Brownien nimi ja Ruth muisti, että hänen kotinsa oli tässä
lähellä, ja että häneltä oli kuollut sisar kaksi vuotta sitten. Tämä
oli siis se lyhyt muistokirjoitus. Ruth taittoi ristin juurelta kielon
viedäkseen sen muistoksi pienelle ystävälleen. Ja sitten hän ajatteli
olisiko hän mielellään kuollut kolmentoista vuotiaana ja oliko hän
oppinut ymmärtämään, että "kuolema on voitto." Hän oli niin täynnä
elämänhalua, terveyttä, tulevaisuuden suunnitelmia ja tuulentupia, että
tuntui aivan mahdottomalta niistä vapaaehtoisesti luopua. Mutta hän
muisti Jumalan sanoneen, että hänen armonsa oli riittävä, ja olihan hän
sen itse kokenut monta kertaa. Hän aikoi juuri kääntyä pois, kun hänen
huomionsa kiintyi jaluskiven kaiverrettuihin sanoihin.
_Minä rakastan niitä, jotka minua rakastavat, ja jotka minua varhain
etsivät, ne löytävät minut._
Tässä siis oli Floran elämän tarina. Hän oli varhain etsinyt ja
löytänyt, ei ainoastaan Jumalan, vaan ijankaikkisen elämän ja autuuden.
Ruth kulki ristiin rastiin aina välillä pysähtyen lukemaan jonkun
hautakirjoituksen tahi heittääkseen etanan tai kiven haudalta. Hän
aikoi juuri kääntyä hakemaan miss Longia ja Alicea, kun hän pienen
matkan päässä kuuli äänekästä valitusta. Hyvin repaleinen ja surkean
näköinen nainen seisoi siellä avonaisen haudan reunalla väännellen
tuskissaan. Ruth seisahtui. Menisikö hän hänen luokseen? Ehkä oli
parempi, ettei häiritse surua, jota hän kuitenkaan ei voi lievittää.
Vaimo seisoi nähtävästi lapsensa haudalla.
Hän astui jonkun askeleen -- vielä seisoi vaimo siellä. -- Ruth ei
voinut vastustaa haluansa: jos hän ei voikaan lohduttaa, voihan hän
ottaa osaa hänen suruunsa. Hän lähestyi. Vaimo ei nostanut päätään,
mutta Ruth eroitti sanat:
-- Oi, lapsukaiseni, rakastettuni! Menitkö äitisi luota, joka sinua
niin rakasti!
Ruth ei tiennyt, mitä hän sanoisi ja alkoi jo katua, että oli tullut,
kun vaimo samassa nosti silmänsä.
-- Oi, miss, sanoi hän murtuneella äänellä -- minua on suuri suru
kohdannut. Minun lapseni on täällä -- enkä minä voi häntä jättää. Viisi
tuntia sitten toin hänet tänne, tänä ihanana aamuna.
-- Kuinka vanha hän oli? -- kysyi Ruth kainosti.
-- Neljän vuoden ensi Mikonpäivänä, miss -- ainoa poikani! Eikä hänen
haudalleen tullut ketään muita kuin hänen äiti-raukkansa ja pappi,
Jumala häntä siunatkoon!
-- Minä olen hyvin pahoillani, sanoi Ruth, tarttuen vaimon käteen, ja,
tämä vaikutti häneen enemmän, kuin pitkät puheet.
-- Pyhä neitsyt teidät palkitkoon, miss. Mutta lapsi raukkani! Kuinka
voin jättää sinut, rakastettuni! Hän heilutti ruumistaan edestakaisin.
Hän ei itkenyt enää mutta hän oli aivan väsynyt seisomisesta. Ruth
ei ollut koskaan nähnyt sellaista surua eikä hän tiennyt mitä olisi
tehnyt. Vihdoin sanoi hän:
-- Lapsenne on nyt onnellinen -- hän ei enää tunne mitään puutetta.
Eikö se lohduta teitä?
-- Niin, niin, minä tiedän. Hän ei tule minun kanssani kotiin, missä ei
ole leipää, ei puita pesään -- ja kaikki on tyhjää. Ei, ei, minä en voi
tulla, älkää pyytäkö. Tahdon jäädä tänne, levätä hänen haudallaan. Oi,
rakastettuni, jalokiveni, mitä minun on tehtävä?
Ruth joutui epätoivoon. Hän tarttui taas vaimon käteen. -- Ettekö tule
istumaan tähän kivelle? Tästä voitte nähdä haudan. Se tuottaa teille
lepoa. Tulkaa, minun tähteni!
Hän oli liiaksi väsynyt vastustellakseen. Ruth asetti hänet kivelle ja
kysyi: -- Ettekö tahdo jättää poikaanne Jumalalle ja mennä kotiin?
-- Jättää niin, pyhälle neitsyelle! Täytyykö minun jättää? Ei, antakaa
minun jäädä! Ja taas hän purskahti katkeraan itkuun.
-- Koettakaa jättää hänet Jesukselle, sanoi Ruth. -- Hän rakasti häntä
ja siksi on hän hänet ottanut pois.
-- Niin, niin, hän rakasti häntä! Ja minä rakastan häntä -- ja hän
rakasti minua, niin, paljon, paljon!
Ruth kuuli nuo sanat kuiskauksena. Hän ei voinut viipyä kauempaa. Hän
pisti vähän rahaa vaimon käteen ja lähti lausuen: -- Toivon, että
Jumala teitä lohduttaa!
Hän tapasi piirustajat samalla paikalla. He olivat juuri lopettaneet,
eivätkä olleet ollenkaan ajatelleet ajan kulkua. Nyt huomasivat, että
oli jo kiirehdittävä asemalle. Alice huomasi Ruthin vakavuuden, ja tämä
kertoi matkalla kohtauksensa hautausmaalla. Alice ei kuitenkaan osannut
aavistaa toisten surua ja pian unohti koko asian.
He ennättivät juuri hädin tuskin asemalle. Junaan tultuaan muisti
Ruth katsoa oliko hänellä tallella kielo, vai puristiko hän tyhjää
noin kovin. Olihan se, vaikka lakastuneena. Mutta Brownie kyllä sen
mielellään semmoisenakin ottaisi.
Tämä oli ollut hyvin hauska syntymäpäivä. Sitä muistellessa liiteli
ajatus edellisiin. Ja nyt hän muisti ensimäisen syntymäpäivänsä
koulussa -- saman päivän, jolloin hänen suojelijattarensa Lizzie jätti
koulun, hän, jonka vaikutus ja neuvot olivat paljon vahvistaneet
niitä hyviä ajatuksia ja päätöksiä, joihin miss Long oli perustuksen
laskenut. Lizzie oli nyt ulkomailla eikä Ruth ollut hänestä pitkään
aikaan kuullut mitään, mutta hän muisti häntä aina rukoillessaan ja
uskoi varmasti joskus saavansa nähdä hänet. Vieläkin aikaisemman
syntymäpäivän hän muisti -- hänen piti mennä Duncanin kanssa katsomaan
dioraamaa, mutta oli menettänyt huvin sentähden, että oli samana aamuna
ollut paha. Hän oli kieltänyt hoitajaansa sanomasta sitä veljelle,
ei dioraaman takia, sillä sinne hän ei nyt tahtonut mennä, mutta
siksi, ettei veli olisi saanut tietää, kuinka paha hän oli ollut
syntymäpäivänänsä. Hän oli sen kuitenkin kertonut itse, sillä hän ei
voinut muuten saada Duncania ymmärtämään, miksi hän olisi mielellään
mennyt hänen kanssaan eikä kuitenkaan voinut. Silloin oli veli puhunut
hänelle niin kauniisti, mutta ei kuitenkaan ottanut mukaansa. Se
rakas Duncan! Hän oli aina tehnyt parastaan sisaren kasvattamisessa,
mutta Ruth tunsi, että hänen sisäistä elämäänsä oli johtanut toinen,
korkeampi, kuin hän tai joku muu maallinen ystävä.
Hän heräsi unelmistaan junan pysähtyessä.
-- Mellestow! Mellestowin matkustajat!
Kotona odotti kaksi kirjettä -- toinen Ruthille Duncanilta.
Syntymäpäiväkirje, jossa kerrottiin, että laatikko, joka sisälsi
lahjoja, oli myös tulossa, sekä että Duncan luultavasti tulisi kotiin
kesäluvan ajaksi tai ainakin ennen sen loppua. Toinen kirje oli
Alicelle. Se oli Intiasta, mutta keltä? Käsiala oli vierasta ja se oli
sulettu mustalla lakalla.
Hänen isänsä oli kuollut.