Syntymäpäivä.
Alice oli sanonut Ruthia epäitsekkääksi, ja siinä oli hän oikeassa.
Mutta hänen vanha ylpeytensä ja tulisuutensa tuotti hänelle monta
huolta ja tuskaa -- vaikka hän ei usein sitä näyttänyt. Ei liene
koulussa ollut monta, joka ei olisi sanonut, että Ruth oli yhtä
rakastettava kuin Alice, mutta kohteliaampi. Ja kuitenkin hän tiesi,
että oli oltava varuillaan, ettei vihollinen valtaa saisi, ja Jumalan
avulla päätti hän taistella saadakseen siitä lopullisen voiton.
Toisinaan tahtoi hän aivan väsyä taisteluun, sillä luullessaan jo
olevansa voitolla, tuli kiusaus siinä, missä hän vähimmin sitä odotti.
Nämä ajatukset kiertelivät Ruthin mielessä hänen kolmannentoista
syntymäpäivänsä aamuna -- muutamia päiviä puutarhakertomuksen jälkeen
-- mutta niitä seurasi toisia onnellisempia, toivorikkaampia, kun hän
muisti sen avun, joka häntä oli tähän saakka tukenut. Ja hän tervehti
iloisesti Alicea ja miss Longia kirjastohuoneessa, mihin heille
kolmelle oli aamiainen järjestetty. Syntymäpäivän ja samaksi päiväksi
sattuneen luvan johdosta aikoi miss Long viedä pienet ystävämme
erääseen piispankaupunkiin, jonne juuri oli Mellestowista rantatie
valmistunut.
Se oli kaunis päivä kesäkuun alussa, valoisa, mutta ei liian kuuma,
yksi niitä päiviä, jotka kaikkia miellyttävät, jolloin raikas tuuli
vilvoittaa heloittavaa auringon paistetta ja tumman sinisellä
taivaalla liitelee jokunen pilven hattara. Ruth ei ollut koskaan
nähnyt tuomiokirkkoa, ja hän toivoi matkastansa todellista nautintoa.
Lähdettiin aikaisin ja ehdittiin perille aamujumalanpalvelukseen
tuomiokirkkoon.
Kun he astuivat sisään läntisestä ovesta, teki rakennuksen suuruus
ja majesteetillisuus Ruthiin sellaisen hämmästyttävän vaikutuksen,
jommoista hän ei ollut koskaan tuntenut. Siinä seisoi hän silmät
ihmettelystä loistaen, huulet liikkuivat, vaikka sanaakaan ei kuulunut,
ja heikko puna kohosi hänen kalpeille poskilleen. Miss Long ajatteli
katsellessaan häntä, että minkä maalarin hyvänsä täytyisi tunnustaa
Ruthin kauniiksi. Samassa saapuivat valkopukuiset kuoripojat, joiden
askelten kaiku heidän kiivetessään portaita ylös tuntui vierivän
loppumattomaan avaruuteen.
Jumalanpalveluksen jälkeen jäi Ruth seurueineen katsellakseen tuon
kauniin rakennuksen eri osia. Kun he jälleen pääsivät läntiselle
ovelle, oli heidän vaikea muistaa, mikä kappeli ja kuvapatsas oli
kuninkaan, mikä pyhimyksen, mikä valtiomiehen, oli vaikea toisistaan
eroittaa ne monet pyhimystarut, joita heille kertoi eräs sodassa
rammaksi tullut ristiretkeilijä.
Mutta sen pyhäinjäännösarkkusen, jota heille erityisesti näytettiin,
muisti Ruth sangen hyvin. Sen ympäri käyvät portaat olivat täynnä
syviä koloja, joita tuhansien pyhiinvaeltajien polvet olivat niihin
kuluttaneet, rikkaiden, jotka tulivat uhraamaan puolet omaisuudestaan,
ylhäisten naisten, jotka tarjosivat arvokkaimmat jalokivensä ja
köyhien, jotka antoivat viimeisen roponsa.
Heidän käveltyään hetkisen äänettöminä Ruth huokasi syvään.
-- Mitä se huokaus merkitsi, Ruth?
-- Sitä tuskin voin sanoa! Luulen miettineeni, miss Long, ovatko
ihmiset nykyään yhtä hyviä, kuin ennen.
-- Miksi sitä tulit ajatelleeksi?
-- Vaadittaisiin nykyään pitkä aika, ennenkuin portaat kuluisivat
rukoilijain polvistumisista; ja miten suuria rikkauksia he antoivatkaan!
-- Se on totta, Ruth, mutta ajat olivat taikauskoisia, ja tuhannet
näistä pyhäinjäännösten rukoilijoista ymmärtäisivät nyt Jesuksen sanat
samarialaiselle vaimolle, että tulee aika, jolloin Jumalaa ei yksin
Jerusalemissa eikä pyhällä vuorella rukoilla, vaan hän etsii niitä,
jotka häntä hengessä ja totuudessa lähestyvät.
-- Mutta kummalliselta tuntuu, kun ajattelen, että tänään oli vaan
kourallinen ihmisiä siinä, missä miljoonat ovat polviaan notkistaneet.
-- Varmaa on, että taikauskon sijaan on tullut paljon uskottomuutta ja
välinpitämättömyyttä, mutta kuitenkin minä uskon, että löytyy paljon
todellista uskoa ja oikeaa itsensäkieltämistä, mistä meidän tulee
kiittää Jumalaa ja saada rohkeutta. Kaikki voimme tehdä jotain sitä
levittääksemme, Ruth.
Ruthin kasvot hehkuivat innostuksesta, mutta hän oli vaiti. Siinä
iässä suuret tulevaisuuden unelmat panevat sielun väräjämään -- usein
unohtuakseen aikaisen nuoruuden kanssa.
Virkistettyään itseään ja levättyään, lähtivät he katselemaan
kaupungin ympäristöä. He keksivät monta kaunista paikkaa tuomiokirkon
ulkopuolella ja ympäristössä. Erästä kohtaa piti Alice tarpeeksi
yksinkertaisena voidakseen sen piirtää. Miss Long oli myös taiteilija,
ja sillävälin kun he piirustelivat, etsi Ruth aina jotain uutta ja
koetti painaa kaikki näkemät tarkoin mieleensä, voidakseen tehdä niistä
selvää veljelleen.
Lähellä sitä kenttää, mihin piirustajat olivat asettuneet, oli
hautausmaa, minkä monet käytävät houkuttelivat tarkemmin ottamaan
selkoa sen kauneudesta. Hänen huomionsa kiintyi heti yksinkertaiseen
marmoriristiin, missä riippui tuore kukkaseppele, jonka alapuolella
näkyivät sanat: _kolmentoista vuotias_. Ruth nosti seppeleen reunaa
nähdäkseen, kuka oli juuri hänen ikäisenään kuollut. Hän säpsähti
nähdessään nimen