"Minä pidän huolta sinusta, Polly!"
Polly istui tapansa mukaan odottaen ja kuunnellen samassa vanhassa
huoneessa kuin kaksi vuotta sitten. Hän on vanhentunut, ja hänen
kasvoissaan on levoton ilme. Hänellä on suuri, kulunut kirja
polvillansa, ja sormet liikkuvat nopeasti pitkin riviä hänen
mumistessaan: -- Ja kaikki, mitä te rukoilette minun nimeeni, teen
minä teille, -- ja, -- Rauhan minä jätän teille, minun rauhani minä
teille annan, en minä anna teille niinkuin maailma antaa. Älköön teidän
sydämenne murheellinen olko, älkää myös peljätkö. -- Hän keskeytti
kuiskaten: Ei, en pelkää. -- Onhan hän sanonut: "Ja kaikki mitä te
anotte minun nimeeni, teen minä teille!" Hän polvistui, kätki kasvonsa
käsiinsä ja rukoili.
Hän ei kuullut lähestyviä askeleita. Tulija oli Debby. Hän näki hänet
polvillaan ja kääntyi ympäri odottaakseen. Hän katseli ympärilleen
puutarhassa. Yhtä ja toista oli sinne istutettu, mutta rikkaruoho oli
ne tukehuttamaisillaan. Debby pudisti surullisesti päätänsä. Kun hän
taas kurkisti sisään, oli Polly noussut, ja hän meni sisään.
-- Olen iloinen, että tulitte mrs Burton, sanoi sokea tyttö; -- tunsin
tarvetta saada puhella jonkun kanssa.
-- Sinulla on parempi lohduttaja, kuin minä, mutta sano, onko sinulla
joku uusi huoli.
-- Ei, se on se vanha. Isä on taas ottanut Joen mukaansa, ja minua
peloittavat ne vaarat, joiden alaiseksi hän joutuu. Joe ei ole
entisensä, sen näette puutarhasta.
-- Minä katsoin sitä tullessani. Mutta etkö sinä voi vaikuttaa Joeen ja
pitää häntä kotona.
-- Mitä minä voin? Isä käskee, eikä hän uskalla vastustaa. Eivätkä he
koskaan puhu teoistaan, jotta minä voisin Joelle todistaa, että olisi
oikein olla tottelematta. Olen polvillani rukoillut, että hän antaisi
pojan odottaa ja koettaa saada toisen paikan.
-- Miss Long auttaisi häntä varmaan.
-- Sen tekisi hän, se rakas miss Long. Hän on ollut minulle
ystävällisempi, kuin osaan sanoakaan teille, mrs Burton, ja ne nuoret
neitoset myös. Monta kertaa en olisi voinut maksaa vuokraa ilman heidän
apuaan.
-- Kuinka Joe menetti paikkansa?
-- Oi, se oli hänen oma syynsä. En saanut häntä menemään
säännöllisesti. Ja isä sanoi, ettei hänestä tule mitään niinkauan, kun
hän istuu siellä takana, ikäänkuin jonkun ison herran palvelija-lurjus.
Poika raukka! Ette tiedä, mrs Burton, kuinka paljon hänestä pidän. Ja
minä luulin voivani häntä ohjata oikealle tielle -- ja tyttö raukka
purskahti itkuun.
-- Mitä osasi Debby sanoa? Eihän sokea tyttö voinut mitään isää
vastaan. -- Polly, sinun täytyy jättää tämä asia korkeimman huostaan --
sanoi hän hetken perästä. -- Koeta vaan vaikuttaa häneen niin paljon
kuin voit, lapseni.
-- En koskaan ajatellut puhua huoliani kenellekään maalliselle
ystävälle, mutta nyt olen iloinen, että ne tiedätte. Jumala tietää,
että rukoilen heidän molempien puolesta. Mutta vastausta on niin vaikea
odottaa, kun Joe noin turmeltuu.
Miss Long oli usein kehottanut Joea työskentelemään hänen puutarhurinsa
johdolla, voidakseen kunnollisesti hoitaa maansa, mutta Joe ei ollut
huolinut tarjouksesta.
Debby kysyi tahtoisiko Polly, että hän lukisi hänelle jonkun kappaleen
tahi virren, sillä Johanneksen evankeliumi oli ainoa, mitä Polly itse
voi lukea, eikä Joella enää ollut tapana hänelle lukea. Mennessään
sokean ystävänsä luota ajatteli vanha Debby tyttöraukkaa sekä Joen
rehellisiä kasvoja ja toivoi että hänestä pian oli tuleva sisaren turva
ja lohdutus jälleen.
Polly jatkoi vieraan mentyä lukemistaan, odottaen joka hetki isän ja
Joen tulevan kotiin. He olivat harvoin säännöllisiä, mutta Joe tuli
kuitenkin aina huolimatta isästään, sillä hän tiesi Pollyn häntä
odottavan. Kerran oli Polly polttanut kätensä koettaessaan yksin tulla
toimeen, ja silloin oli Joe luvannut aina tulla ja oli tähän saakka
sen tehnytkin. Mutta hän ei ollut koskaan viipynyt näin kauan. Tuli
pimeä, mutta Polly ei voinut sitä nähdä. Hän luki jonkun rivin ja meni
aina välillä ovelle kuuntelemaan. Ilma alkoi muuttua kylmäksi. Hän
meni vielä kerran veräjälle kuunnellakseen. Hän kuuli ääniä etäältä ja
luuli eroittavansa niistä Joen; mutta kun ne tulivat lähemmäksi, olivat
ne kaikki vieraita. Varmentuakseen odotti hän siksi, kunnes ne olivat
menneet ohi. Väsyneenä ja tuska sydämessään meni hän sisään sulkien
oven. Mutta hän ei voinut saada rauhaa, usein avasi hän sen taas
kuunnellakseen.
Vihdoinkin avattiin ovi varovasti mutta nopeasti ja sulettiin jälleen.
Se oli Joe. Polly nousi ja ojensi kätensä tulitikkuja hakeakseen, mutta
Joe kuiskasi hätäisesti: -- Polly, älä sytytä tulta! Isä tulee kotiin.
-- Ja hengästyneenä jatkoi hän: Hän on nyt kujassa; hän on ollut pari
tuntia piilossa poliiseilta, jotka menivät juuri tästä ja hakevat nyt
häntä kaupungista.
Polly kalpeni. Hän oli tätä odottanut kauan. Hiljaa kysyi hän: -- Joe,
sano, mitä hän on tehnyt? Eihän vaan murhannut, oi, sano, ettei hän ole
murhannut ketään! Metsävahti -- -- --
-- Ei, ei, Polly, ei se sellaista nyt ole, heillä on ollut jotain
yhteistä Ben Brownin kanssa. Mutta minä en tiedä mitään. Olen ollut
poissa koko päivän, viiden penikulman päässä täältä. En olisi tiennyt
mitään, jollen olisi tullessani nähnyt isää piiloutuneena kalkki-uuniin.
-- Milloin hän tulee, Joe? kysyi hän hätäisesti.
-- Hän odottaa siksi, että kaikki on rauhallista. Yksi poliisi meni
juuri tästä ohi kaupunkiin päin. Ihmettelen, ettei hän tullut tänne.
Kuule, Polly! Joku avaa veräjän.
-- Juokse katsomaan, Joe! Käske hänen pian tulla, minä kätken hänet --
isä-raukan! Täällä ei kukaan häneen koske.
Joe avasi oven ja näki lyhdyn valon veräjällä ja kuuli lyhyen
käsikähmän jälkeen poistuvia askeleita. Pollykin kuuli kaikki.
-- Juokse, Joe, ja katso oliko se hän. Voi, minä luulen, että he ovat
vanginneet hänet juuri, kun hän pääsi kotiin.
Hän ei uskaltanut liikahtaa, sillä pelästyessään hän aina unohti
suunnan. Joe juoksi niin nopeasti kuin ehti, ja vaikka poistuvat
kävelivät rivakasti, saavutti hän pian heidät. Niin, se oli totta.
Keskimäinen oli isä -- toiset poliiseja. Vanki kuuli hänen askeleensa
ja sanoi päätään kääntäen: -- Joe, oletko se sinä? Mene kotiin ja pidä
huolta Pollysta.
Poika empi. -- Kuuletko, mene! -- Tuo hurja ääni pakotti nyt, kuten
ennenkin tottelevaisuuteen. Joe palasi hitaasti. Polly kuuli pian hänen
askeleensa ja huusi: -- Onko se isä, Joe, onko?
Joe ei vastannut heti, hän kietoi kätensä hänen vyötäisillensä ja
ohjasi hänet tupaan.
-- _Minä pidän huolta sinusta, Polly_, -- sanoi hän. Se oli kaikki,
mutta heidän kyyneltensä vuotaessa tunsi Polly, että hän oli taas
löytänyt oman rakkaan veljensä, ja hän rakoili ja toivoi, että tämä
suru johtaisi hänet pois huonolta tieltä.
He istuivat kauan pimeässä puhellen. Polly silitteli hänen viereensä
polvistuneen veljen hiuksia. Hetken vaitiolon jälkeen sanoi hän: --
Joe, minä rukoilin tänään isän puolesta, ja ehkä Jumala on vastannut
tällä tavalla. Se oli ehkä ainoa keino saada häntä kääntymään.
Rukoilemmeko taas hänen puolestaan?
Nyyhkytysten seasta eroitti hän veljen "kyllä." Ja hän rukoili kauan ja
palavasti isälle anteeksi antoa ja lohdutusta Joelle ja itselleen.
Sitten pyysi hän Joea käymään levolle.
-- Polly, kuiskasi hän, sanoessaan sisarelleen hyvää yötä -- huomenna
täytyy minun tehdä työtä.
Ja hän teki, ei ainoastaan sen päivän, vaan monta muuta.
Bill Steel, hänen isänsä, oli jo kauan sitte jättänyt salametsästyksen.
Hän jätti ansansa ja loukkunsa aikaisin kehittyneelle Joelle,
yhtyäkseen erään huonomaineisen Ben Brownin kanssa varastamaan
lampaita. Ben suunnitteli varkaudet ja Bill, joka sai suhteellisesti
pienen osan "voitosta," otti osalleen vaikeimman ja vaarallisimman
tehtävän. Ben oli kauan ollut epäilyksen alaisena, ja nyt oli
hänen syyllisyytensä tullut todistetuksi hänen omassa asunnossaan.
Kiinniotettaessa ilmoitti hän Billin, joka silloin oli lähimmässä
ravintolassa. Eräs ystävä kertoi hänelle vaaran, ja hänen onnistui
paeta taka-oven kautta ja piilottautua. Nähtyään Joen, lähetti hän
tämän tarkastelemaan, oliko seutu turvallista, ja päätti mennä kotiin
muutamiksi tunneiksi -- pitikö hän sitä turvallisimpana, tahi tahtoiko
kenties vielä kerran nähdä sokeata tytärtään, on vaikea sanoa. Hän
hiipi ja pääsi juuri veräjälle kohdatakseen ne poliisimiehet, jotka
luultavasti erehdyksessä olivat menneet mökin ohi ja palasivat nyt sitä
hakemaan.
Lopun tiedämme jo.
Seuraavana päivänä todistettiin onneton mies rikolliseksi ja hänet
asetettiin tuomioistuimen tutkittavaksi.
Seuraavana aamuna meni Joe miss Longin luo. Hän kertoi kaikki hänelle
ja lupasi kyyneleet silmissä koettaa kaikin voimin pitää huolta
sisarestaan. Miss Long antoi hänelle työtä ja väliajat työskenteli
hän omassa puutarhassaan. Polly oli tullut kalpeammaksi, mutta hän
ei valittanut. Hän oli aina iloinen Joen kotiin tullessa, vaikka hän
viettikin unettomia öitä ja päivin vuodatti kyyneliä.