Kahden vuoden perästä.
Kolmatta vuotta on kulunut. On taas kesä. Miss Longin portin edusta on
niin puhdas, ettei maksa vaivaa etsiä Joea luutineen... pistäymme siis
sisään löytääksemme jonkun vanhoista ystävistämme.
Puutarha on jotenkin samanlainen, kuin ensi kerran sinne Ruthin kanssa
astuessamme, mutta muutoksia on täytynyt jossain tapahtua. Pienokaiset
ovat kasvaneet ja jättäneet sijansa toisille. Tuuheiden puuryhmien
varjosta kuuluu nuoria ääniä.
Siellä on kolme tyttöä, mutta kukaan ei niistä ole Ruthin näköinen.
Kaksi näistä näyttävät sisaruksilta, sillä ne ovat puetut yhtäläisesti.
Toisella heistä ovat pienet iloiset kasvot ja suuret miettiväiset,
vakavat sinisilmät. Mutta keitä ovat nuo pitemmät tytöt? Onkohan tuo
Alice, joka istuu tuolla? Kyllä, aivan varmaan. Kuinka herttaiseksi hän
on tullut! Lapset ovat koristelleet hänen kullankeltaiset hiuksensa
sinikukilla. Ne ovat tosin hiukan kuihtuneita jo, mutta se tekee ne
vaan kauniimmaksi vastakohdaksi hiuksien kimmeltelevälle ja poskien
terveelle, eloisalle värille. Mutta jos Alice on kasvanut, emme
Ruthiakaan voi pienten joukosta löytää. Tuoko Alicen vieressä seisova
tyttö, jota toiset noin rukoilevin silmin katselevat, on Ruth? Hän
se todellakin on. Ja tarkastellessamme häntä huomaamme, että, lukuun
ottamatta pituutta, on hän sangen vähän muuttunut, -- sama kalpea iho,
samat suuret, tummat silmät, ja niissä sama ujo, puoleksi surumielinen
ilme. Mutta nyt hän hymyilee ja katsoo ihaillen Alicea.
-- Kuka sinut on noin koristellut, Alice? -- kysyy hän.
-- Nämä nuoret neitoset tahtoivat saada minut uhrikseen, vastasi hän,
-- ja kun minä olin erittäin hyvällä tuulella ja kun nyt on liian
lämmin jaksaakseen vastustaa järjettömintäkään pyyntöä, antausin minä
heidän hellään hoitoonsa. Ja nyt, Ruth, kun tämä hauskuus on lopussa,
on sinun kerrottava heille satu. Kas niin, tulehan istumaan tänne ja
tee meidät onnellisiksi. Meillä on vaan puolen tuntia ulkona-oloaikaa.
Mutta ehkä sinulla on kiire, tahi et ole vielä lukenut kirjettäsi,
lisäsi hän nähdessään Ruthin empivän.
-- Ei, se on tavallista pitempi, eikä minulla ole ollut iltapäivällä
aikaa; olen koettanut saada laiskaa pikku-Fannya lukemaan läksynsä.
-- No, sitten en pyydä sinua, Ruth. Näette, lapset, ettette nyt voi
saada satua, mutta jos kilttiä olette, luen minä huomenna teille jonkun.
Mutta kolmet pienet kasvot näyttivät niin alakuloisilta, ettei Ruth
voinut vastustaa heidän sanatonta pyyntöänsä.
-- Kas niin, Alice! Luulen, että minun on suostuttava. Kirjeestä olen
lukenut niin paljon, että tiedän hänen voivan hyvin, loppu saa jäädä,
ajattelen. Hän istuutui ruoholle Alicen viereen.
-- Kuinka ystävällinen sinä olet, Ruth, sanoi Alice. -- Et koskaan
ajattele itseäsi; toivoisin olevani sinun kaltaisesi.
-- Älä sano niin, Alice. Mutta mistähän minä nyt kertoisin? "Jack
jättiläisen tappajasta," "Hubbardin muorista" vai mistä?
-- Ei, ei, Ruth, kerro joku omiasi, aivan omasta päästäsi, ne ovat
kaikista hauskimpia, huusivat kaikki kuulijat.
Ruth asettui mukavasti istumaan pienet sisarukset molemmilla
puolillansa. Pikku "Brownie" tahtoi aina istua häntä vastapäätä
nähdäkseen hänen kasvonsa kertoessa. Ruth alkoi:
Kerran lähti pieni tyttö -- hänen nimensä oli Aimée -- pitkälle
matkalle yksin -- ainakin luuli hän olevansa yksin. Matka oli
pakollinen, ja vaikka hänen usein teki mielensä seisahtua odottamaan
jotain matkustajaa, ei hän kuitenkaan voinut sitä tehdä. Oli melkein
pimeä, ja hän pelkäsi, itkikin vähän väliä, mutta seisahtua hän ei
voinut. Äkkiä sattui hänen jalkansa johonkin kovaan, ja hän kaatui
pitkäkseen maahan. Hän ei loukannut itseänsä, mutta pukunsa oli hän
tahrinut saveen. Ylös hän ei koettanutkaan nousta, sillä hän oli
kovin väsynyt. Hetken kuluttua tarttui pehmoinen käsi häneen ja
nosti ylös. Oliko siis joku hänen kanssaan? Oi, jospa niin oli! Hän
kääntyi katsoakseen, mutta -- kaikki oli pimeätä hänen ympärillään,
vaikka hän oli samalla näkevinään pienen, kummallisen valovirran
polullansa. Nostiko, joku minut? -- ajatteli hän. Mutta se ei voinut
olla mahdollista, miksipä hän olisi sitten kadonnut? -- Se oli varmaan
harhaluuloa, -- sanoi hän, -- olen kai itse noussut. -- Hän käveli
edelleen. Siinä oli kaksi polkua, jotka himmeässä valossa olivat
niin yhdenlaiset, ettei hän tiennyt, kumman valitseisi. Hän valitsi
vihdoin vasemman, se näytti tasaisemmalta. Matta pian hän katui,
sillä keskellä polkua makasi käärme kiehkuraan kääriytyneenä. Aimée
ei uskaltanut astua sen yli, hän pelkäsi herättävänsä sen. Hän katsoi
taaksensa, mutta siellä oli niin pimeätä, ettei hän voinut takaisin
palata. Askel vaan oli matkaa hirmuiseen eläimeen. -- Se liikkuu, --
ajatteli hän, hui, en voi astua sen yli! Samassa kohosi hän korkealle
ilmaan ja laskeusi käärmeen toiselle puolen. Oliko todellakin joku
nostanut hänet? -- Oi, ei, hyppäsin varmaan itse niin keveästi, että
luulin nostettavani. -- Mutta ehkä hän kuitenkin oli koskenut siihen,
koska hän huomasi sen liikkuvan -- ruoho kahisi, ja sitten hänen
hameensa. Hän kirkasi ja tunsi ankaraa kipua kädessään, joka ajettui
ja muuttui mustaksi. Samassa tunsi hän siinä jotain kylmää kosketusta,
ja tuska lakkasi. Hän katsoi äkkiä ympärilleen ja tuli kovin iloiseksi
nähdessään hohtavan valkoisiin vaatteisiin puetun olennon takanansa
kuroittavan kättänsä häntä kohden. Mutta kun hän koetti tarkastaa
sitä lähemmin, katosi se kokonaan. Pistos oli kokonaan parantunut,
ainoastaan pieni, punanen pilkku oli jälellä, ja hän astui rohkeasti
edelleen. Mutta hän ei kuitenkaan luullut olevansa oikealla tiellä,
sillä siellä tuli aina pimeämpää ja pimeämpää, ja hän päätti kääntyä
ensimäiselle oikeaan vievälle sivutielle uskoen siten pääsevänsä sille
polulle, jota hän ensiksi ei ollut tahtonut kulkea. Hänen ajatuksensa
olivat toisaalla, ja hän oli vähällä mennä huomaamatta toivomansa
sivutien ohi, mutta ennenkuin hän huomasikaan, johti näkymätön käsi
hänet muutamia askelia eteenpäin sitä myöten. Hän kääntyi äkkiä
nähdäkseen uudelleen sen loistavan olennon, mutta ei voinut eroittaa
mitään. Silloin hän ajatteli: -- se oli varmaan mielikuvitusta.
Etsiessäni polkua tulin sille aivan huomaamattani. Jos joku olisi
taluttanut minua, olisin varmaan hänet nähnyt, kun käännyin ympäri.
-- Sitten juolahti hänen mieleensä, että hän oli nähnyt tuntemattoman
oppaansa, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä selvemmäksi se muisto
tuli. Tie oli nyt epätasainen ja ohdakkeinen, mutta hänen ihmeekseen
eivät hänen paljaat jalkansa haavoittuneet huomattavasti. -- Ehkä Hän
kantaa minua, etten astu niille niin raskaasti, -- ajatteli hän. -- Ja
Hän on kanssani, en tarvitse pelätä. -- Tie tuli nyt tasaisemmaksi,
ja hän astui entistä nopeammin. Mutta hetkisen unohti hän katsoa
jalkoihinsa, kompastui terävään kiveen ja kaatui. Tällä kertaa koetti
hän kaikin voimin nousta, mutta ei voinut: Hänen mieleensä johtui
rukous: -- Johda minun jalkani sinun tiellesi. -- Taas nosti näkymätön
käsi hänet maasta, ja taas näki hän saman kauniin olennon, mutta
tällä kertaa paljoa selvemmin. -- Oi, älä jätä -- minua, huudahti
hän vakavasti. Samassa kuuli hän äänen: -- En koskaan jätä enkä
hylkää sinua. -- Pikku Aimée oli kovin iloinen, ja hän ojensi kätensä
taivaalliselle opastajalleen. Hän tuli hänen rinnalleen ja tarttui
ojennettuun käteen. Tie tuli selväksi ja hauskaksi. Aimée katseli Hänen
ystävällisiä kasvojaan ja kuunteli Hänen sanojaan. He tulivat jyrkän
kukkulan juurelle. Aiméesta oli kovin työlästä kiivetä sitä ylös. Oli
niin pimeä, ettei hän nähnyt opastansakaan, mutta hän nojasi Häneen
entistä enemmän, ja vihdoin olivat he kukkulan huipulla. Toisella
sivulla oli jyrkkä rinne. Äkkiä kuuli hän kahinaa ruohosta, käärme
syöksähti sieltä esiin ja koetti purra häntä, mutta peräytyi vihaisesti
sähisten takaisin. Silloin katsoi Aimée seuraajaansa, ja se katse uhkui
rakkautta ja luottamusta. He lähestyivät nyt erästä laaksoa, joka
alempaa katsoen näytti hyvin pimeältä. Sen takana oli Aiméen matkan
määrä. Hän pelkäsi kuitenkin sitä pimeätä laaksoa ja pyysi seuraajaansa
mukaan. Hän lupasi olla hänen mukanansa ja käski hänen muistaa, että
hän pimeässäkin seurasi häntä. Aimée astui rohkeasti edelleen. Laaksoa
lähestyessään tuli hänen hameensa valkoiseksi, joka hohteli hopealta
hänen kadotessaan puiden varjoon. -- En pelkää mitään pahaa, sillä sinä
olet kanssani! -- sanoi hän silloin.
-- Enempää en voi kertoa teille Aiméesta. Hän pääsi matkansa perille,
ja kaikki on hänelle onnistunut sen jälkeen.
-- Loppuiko se tähän, Ruth?
-- Kyllä, siinä oli kaikki.
-- Oi, kerro toinen, yksi vaan!
-- Ei, ei nyt, te unohtaisitte tämän.
-- Ruth, sinun kertomuksillasi on aina joku erityinen tarkoitus, eikö
ole? -- kysyi Brownie.
-- Joskus -- tällä ainakin. Mutta Alice saa puhua teille siitä, minun
täytyy todellakin rientää nyt.
Ennenkuin hän ehti näkyvistä, saarrettiin Alice joka puolelta.
-- Alice, sanoi eräs. Luuletko, että Ruth kertoi tämän aivan omasta
päästään.
-- Kyllä, olen kuullut hänen kertovan monta tällaista kertomusta.
-- Minä pidän tästä enemmän, kuin muista hänen kertomistaan, sanoi
Brownie -- pidän niin paljon tarkoituksesta, Alice.
-- Ymmärrätkö sen oikein?
-- Toivoisin sinun selittävän minulle muutamia seikkoja. Mutta luulen
tietäväni, kuka Aiméen opas oli -- se oli Jesus, eikö ollut?
-- Kyllä, mutta mitä se merkitsee, ettei Aimée näe Häntä pitkään aikaan
selvästi?
-- Eikö se merkitse sitä, että Jesus joskus johdattaa ihmisiä,
vaikk'eivät he sitä tiedä, vaan luulevat yksin toimeen tulevansa.
-- Aivan, Brownie. Ja muistatko, että Aimée rupesi selvemmin näkemään
oppaansa silloin, kun hän huomasi, ettei hän itse voinut varoa
jalkojansa ohdakkeilta. Mutta minä en voi selittää sitä niin kuin Ruth.
-- Tiedän mitä tarkoitetaan lankeemisella, käärmeellä ja väärälle
tielle eksymisellä, sillä Ruth on kertonut ennen jotain saman tapaista,
muistatko, Alice? Luulin hänen tarkoittavan, että Jesus nostaa silloin;
kuin ihminen lankee, se on, tekee jotain pahaa.
-- Ruth tulee hyvin iloiseksi kuullessaan, että hänellä on niin
tarkkaavainen pieni kuulija, joka muistaa kaikki niin hyvin.
-- Alice, tarkoittiko Ruth itseänsä sillä pienellä tytöllä, jota Jesus
johti, ja joka Häntä niin paljon rakasti? Minusta se oli niin hänen
kaltaistaan.
-- En luule hänen tarkoittaneen itseään, Brownie, luulen hänen
koettaneen saada meitä etsimään samaa johtajaa.
-- En ole koskaan kuullut puhuttavan siitä pimeästä laaksosta ennen,
mitä se merkitsee, Alice, kysyi pienokainen hetken vaiti oltuaan.
-- Etkö muista virrenvärsyä: "Vaik maassa kuolonvarjojen mä yksin
vaeltaisin, en pelkäis valtaa pahuuden..."
-- Kyllä, sitten se merkitsee kuolemaa, mutta --
-- Mitä mutta?
-- Minä en pidä siitä, että Aimée kuolee pienenä.
-- En usko Ruthin sitä tarkoittaneen. Matkahan oli hyvin pitkä, ja
vaikka häntä kertomuksessa sanottiin pieneksi tytöksi, koskapa kaiken
otaksutaan tapahtuneen yhtenä päivänä, voidaan sillä tarkoittaa
täysikasvuista, jopa vanhustakin.
Keskustelun kestäessä katselivat pienet sisarukset ihmetellen
toisiaan, sillä he eivät olleet niin tottuneet Ruthin kuvaannollisiin
kertomuksiin, kuin Brownie, eivätkä aluksi ymmärtäneet niillä olevan
mitään tarkoitusta. Mutta nyt soi kello, ja kaikki riensivät sisään.
-- Vihdoinkin voin lukea kirjeeni, ajatteli Ruth lähdettyään toisten
luota, mutta ennenkuin hän ehti ovelle, saavutti hänet vanha ystävämme
Jane Harding, joka näytti aivan täysikasvaneelta naiselta, ja jonka
koulunkäynti oli päättyvä muutaman kuukauden kuluttua.
-- Ruth, huudahti hän, -- tahdoin juuri tavata sinua! Tulin juuri sinua
hakemaan!
Ruth-raukka! Ei vieläkään siis! Hän ei kuitenkaan näyttänyt ollenkaan
kärsimättömältä.
-- Huomenna on minun soitto vuoroni, ja mr Webbin antamassa kappaleessa
on muutamia tahtia, joista en saa selvää. Toivoisin, että tulisit
kuulemaan, kun soitan ne.
Ruthin soitannolliset lahjat olivat hyvin kehittyneet, ja Jane tiesi,
että Ruth oli ainoa, joka kykeni häntä auttamaan.
-- Koetan parastani, sanoi hän. -- mutta tiedäthän, etten ole sitä
kappaletta harjoitellut.
He menivät yhdessä pianon luo, ja Janella oli niin paljon kysyttävää,
että kesti kauan, ennenkuin Ruth pääsi vapaaksi. Jälellä oleva osa
iltapäivästä oli hänen lupauksensa mukaan käytettävä erään kirjan
lukemiseen pienokaisille. Annien muistiinpanojen ja valmistuksen
varalle jäi aikaa tuskin ollenkaan.
Hän ja Alice asuivat edelleenkin samassa huoneessa, mutta siellä oli
nyt kolmaskin vuode, millä pikku "Brownie", jonka oikea nimi oli
Margaret Ferguson, rauhallisesti nukkui käsi posken alla. Hän oli
Ruthin erityinen suosikki. Huoneeseen tultuaan ei hän malttanut olla
suutelematta hänen suloisia kasvojansa. Hänen hämmästyksekseen ja
harmikseen heräsi Margaret ja kietoi käsivartensa Ruthin kaulaan.
-- Minä rakastan sinua niin kovin, Ruth! Kerrotko huomenna enemmän
Aiméestä?
-- Joskus, kultaseni. Nuku nyt heti!
Mutta hän oli täydellisesti valveilla. -- Tiedätkö Ruth, minä nukahdin
vasta hiukan. Ajattelin sitä kertomusta ja koetin pysyä valveilla
kysyäkseni sinulta siitä. Luuletko minulla olevan opastajaa, Ruth?
-- Kyllä, rakas lapsi, olen varma siitä -- koeta aina muistaa se --
tahdotko?
-- Tahdon koettaa, mutta se on toisinaan niin vaikeata. Unohditko sinä
koskaan, Ruth?
-- Sangen usein, mutta puhukaamme huomenna siitä enemmän. Kuulen Alicen
tulevan. Jumala sinua siunatkoon!
Saatuaan suutelon, kääntyi hän ja nukahti.
Vihdoinkin voi Ruth lukea kirjeensä. Se oli Duncanilta. Hän oli ollut
kerran kotona. Viime kesäluvan oli Ruth suureksi ilokseen saanut
viettää hänen seurassaan. Hän huomasi Ruthin siinä ajassa edistyneen
enemmän, kun hän oli luullutkaan, ja Ruth tiesi nyt olevansa hänelle
parempi toveri, kuin koskaan ennen. Mutta hän matkusti taas, sillä
vuoden oleskelu Bermudassa oli hänen toimelleen välttämätön.
Ruth arveli olevan sangen luultavaa, ettei Duncan palaisi Englantiin
ennen hänen koulunkäyntinsä lopettamista, mutta hän toivoi hänen
pistäytyvän kotona toistamiseen. Ja vaikka sitä kirjeessä ei
sanottukaan, uskoi hän saavansa pitää hänet luonaan muutamia viikkoja
lähestyvän luvan ajalla, jonka ajan hän toivoi joka tapauksessa
saavansa viettää Beachfieldissä.
Vaikka kirjeessä ei tästä tärkeästä aineesta puhuttukaan mitään,
huvitti se kuitenkin Ruthia. Veli kertoi siinä toimistaan,
huvituksistaan ja ystävistään, niistä pienistä kirkkaan sinervään
tyveneen mereen sirotetuista satumaisista saarista, jotka muodostavat
Bermudan ja monista löytöretkistään siellä, lopuksi kalastajista, jotka
olivat täydellisesti tyytyväisiä pieneen alueeseensa. Joskus löysi
hän vaan lintuja ja kukkia, jotka kaikki olivat yhtä kauniita, mutta
aina siellä oli joku varjoisa paikka, jossa voi viettää puolituntisen
kirjoineen, tahi maalata jonkun luonnoksen Ruthille, joka piti niitä
erittäin suuressa arvossa.