Postikonttoori.
Valter! -- huudahti Ted, sinun pitäisi nähdä tahi oikeastaan kuulla
Phoebe Smithiä. Minun täytyi tulla pois saadakseni oikein nauraa.
Hän on kummallinen, pieni olento. -- Ted nauroi vielä muistellessaan
häntä, ja hänen iloisuutensa tarttui Valteriinkin. Tedin sanojen
mukaan oli hän omituinen siten, että hän luuli aina pitävänsä niiata
ja soinnuttomalla äänellään sanoa: "jos suvaitsette, sir," ja että hän
tunsi vaan _yhden_ laatusanan, jota hän vuoroon käytti laatu-, vuoroon
määrä-sanana, se oli "hirveästi". Jos kysyn, sanoi Ted, -- tahtooko
hän enemmän kaakkua, niksauttaa hän ja sanoo: "jos suvaitsette, sir,"
jos hän tahtoo enemmän teetä, samoin, ja tämän on hän uudistanut
jo lukemattomia kertoja. Hän on nähtävästi oikea sutkapää, sillä
niin pian kuin minä sanon hänelle jotain, lakkaavat toiset syömästä
ja kuuntelevat. Mutta hänen vakava naamansa ja silmissä oleva
veitikkamainen katse se naurattaa.
-- Sinun täytyy vähitellen tehdä meidät tuttaviksi. Mutta miksi et
koeta toisten ominaisuuksia saada selville.
-- Hän huvittaa minua enimmän. Hän on kummallinen pieni kapine, ja
yhtä ruma, kuin omituinen. Kun kysyin, mitä hän piti teestä, pani hän
pois kupin, nousi seisomaan, niiasi ja sanoi: "Se on hirveän kuumaa,
jos suvaitsette sir." -- "Pitäisitkö enemmän kylmästä vedestä?" --
kysyin. Hän koetti sanoa "ei", mutta tulikin: "jos suvaitsette, sir."
Ja kun kaasin hänelle vettä ja kysyin, oliko se hyvää, sanoi hän: "se
on hirveän kylmää, jos suvaitsette, sir." -- "Ottaisitko mieluummin
haaleaa?" -- Sama vastaus, ja minä toin sitä hänelle.
-- Ted, sinun ei olisi pitänyt, sitä hän ei voinut tarkoittaa.
-- En tiedä, tarkoittiko hän, vai ei, mutta hän sai sitä -- mutta nyt
on minun mentävä katsomaan, miten ne siellä voivat.
-- Mitä Ruth tekee?
-- Hän koettaa parastaan omalla, hiljaisella tavallaan. Luulenpa, että
hän on valinnut kaikki ujoimmat joukosta, siellä on eräs pieni, hauska
olento, jolla on pitkät, valkoiset kiharat... mutta minun täytyy nyt
mennä, saat pian nähdä ne kaikki.
-- No, niin, neuvoisin sinua seuraamaan Ruthin esimerkkiä ja antamaan
miss Phoeben hoitaa itsensä, hän ei ole ujo.
-- Ei, mutta hän on mitä hauskin pikku tyttö. -- Ja Ted poistui.
Hetken perästä kutsuttiin koko seurue vierashuoneeseen. He tulivat
sinne katsellen pelästyneinä ympärilleen ja miettien, mitä heille
siellä tehtäisiin. Kaikista peloittavimmalta näytti huoneen yhdessä
nurkassa oleva pieni, valkoinen teltti. -- Mikä tuo on? Missä on
sir Valter? Luulin, että tulimme katsomaan häntä. -- Tällaisia
kuiskauksia kuului joukosta. Silloin Ted huusi miehekkäällä äänellä:
-- Lapset, tämä on postikonttoori, ja mikä hauskinta -- se on paras
postikonttoori, minkä koskaan olette nähneet, sillä jokainen saa sieltä
juuri sellaisen kirjeen, kuin tarvitsee. Hän lisäsi matalammalla
äänellä: -- Phoebe Smith, se on hirveän hyvä postikonttoori, toivon,
että saat hirveän hyvän kirjeen. -- Sanotaan Phoeben punastuneen ja
mumisseen: -- Jos suvaitsette, sir. -- Kuka nyt tahtoo, -- lisäsi Ted,
-- mennä ensiksi hakemaan kirjettä?
Hänen ja Ruthin ihmeeksi tarjoutui se pieni, pitkäkiharainen tyttö,
hän, joka oli niin ujo, ensiksi menemään. Hän astui rohkeasti telttiin
ja soitti pientä kelloa, mutta juoksi samassa takaisin huutaen: --
Oi, musta mies, musta mies! Kauhu valtasi pienokaiset, mutta eräs
aikoi tuumia, että se oli varmaan naamioittu, ja eräs toinen tarjoutui
koettamaan. Hän soitti kelloa, eikä pelästynyt tuota punaiseen
päähineeseen ja vihreään takkiin puettua mustaa miestä. -- Mitä tahdot?
kysyi karkea ääni. Vähän pelon alaisesti ilmoitettiin haluttavan
kirjettä. Nimi ilmoitettiin, ja pian palasi hän suuren kirjeen
onnellisena omistajana. Se sisälsi kauniin neuloma-askin kaikenmoisine
tarpeineen ja kirjeen. Se oli todellakin ihmeellinen postikonttoori,
sillä tällä tyttösellä oli tapana tulla kouluun yllään repeytynyt
esiliina ja päässään nauhaton myssy; ja kirjeessä selitettiin, että
"yksi oikealla ajalla tehty neulanpisto säästää kymmenen." Mutta
ennenkuin tämä kirje oli luettu, palasi yksi toisensa perästä loistavin
silmin teltiltä, jokaisella mukanaan liian suuri paketti sisältääkseen
vaan kirjeen. Siinä sitä oli paperin rapinaa ja ihastushuutoja!
Vihdoin uskalsi se valkokiharainen kerran "mustan miehen" luo, eikä
hän yritystään katunut, sillä kun kirje avattiin, sisälsi se pienen
"Kristuksen ihmetyöt"-nimisen kirjan. Sen joka sivulla oli kaunis
taulu, joista yksi esitti pientä, makaavaa tyttöä, minkä vieressä
seisoi henkilö, jonka hän ymmärsi tarkoittavan Vapahtajaa, koska hänen
päänsä ympärillä oli valokehä, ja koska hän niin lempeästi ja rakkaasti
katsoi tyttöä pitäen häntä kädestä. Hänen tyytyväisyyttänsä lisäsi
se, että kirjeessä puhuttiin juuri tuosta taulusta. Kun hän ei saanut
kaikesta oikein selkoa, kysyi lady Douglas, tahtoiko hän, että se
hänelle luettaisiin, ja siinä hän huomasi, että Valter oli joku päivä
sitten näyttänyt hänelle tämän ilmoittaen sen laatineensa juuri tätä
tilaisuutta varten. Sanat kuuluvat:
Kuin kuihtunut toivo on tyttönen,
Niin kylmä, kaamean hiljainen,
Mut Jesus hänt kätehen tarttuen
Nyt lausuvi: "nous ylös, tyttönen."
On kylmä, kuollut mun sydämein,
Vaik lapsesi saan olla, Jesuksein.
Sä lämmitä kolkko syömeni mun,
Mä tahdon elää lapsena sun.
-- Noh, Phoebe, sanoi Ted mennen hänen luokseen, mitä sinulla sitten on?
-- Jos suvaitsette, sir, luulen, että se on elävä. Se on hirveän --
tarkoitan _hyvin_ ruma, jos suvaitsette, sir.
Hän nauroi. -- Miksi et käyttänyt mielisanaasi, Phoebe?
-- Jos suvaitsette, sir, se on kauhean... se on hyvin pitkä kirje. Hän
ojensi lahjan ja kirjeen hänelle. Edellinen -- hirveän suuri hämähäkki,
joka jousen avulla ponnahti laatikosta ulos -- ei häntä miellyttänyt,
mutta kirje, se hämmästytti häntä. Ted tuskin uskoi silmiään nähdessään
kolme sivullista "neuvoja hirveälle lapselle." Siinä oli selitetty syy,
miksi hän ensi kerran eläissään sai nähdä jotain todella hirveää, ja
neuvo, että hän vastaisuudessa käyttäisi sitä sanaa ainoastaan tästä
hirveästä puhuessaan.
Tedin aluksi hämmästynyt katse muuttui hymyksi ja hän sanoi itsekseen:
-- Kas, niin, Valterhan onkin sukkelampi mies, kuin olin luullutkaan.
Luettavia kirjeitä ja ihailtavia lahjoja riitti aivan ylenmäärin.
Eräs pieni poika sai lasisoittimen ja neuvon, että hän vastaisi yhtä
lempeästi, kuin sekin. Eräs pieni tyttö sai nuken ja seuraavat rivit:
Hollannin lapsi tekee ja laittaa,
Englannin lapsi rikkoo ja taittaa.
Mutta meillä ei ole aikaa tehdä selkoa joka esineestä. Siinä oli
kirjoja, palloja, hyrriä, neulakoteloita, kynänteriä ja kaikellaisia
tavaroita, mutta vaan _yksi_ hämähäkki! Kun kirjeet olivat luetut
ja lahjat tarkastetut, siirryttiin jälleen teehuoneeseen leikkimään
"sokkoa", "kätken kiveä" ja viimeksi "Isoa Muftia," missä leikissä
Ted erityisesti kunnosti itseänsä. Lausuttaessa sanat "näin tekee Iso
Mufti" he hyppäsivät, loikkasivat, pyörivät ympäri, konttasivat, löivät
käsiään, nipistelivät nenäänsä, huusivat, kirkuivat ja nauroivat.
Viimeisestä täytyi antaa pantti. Kun nämä olivat lunastetut, seurasi
uudistettu laitos ruokia ja juomia -- eikä se ollut leikkiä, vaan
täyttä ja selvää totta.
Vasta maata mennessään oli Ruthilla aikaa ajatella. Koko illan oli
hän tuntenut sisäistä iloa Valterin parantumisesta, mutta nyt hän sen
sanoiksi puki.
Lupa-aika oli kulunut nopeasti ja -- lukuunottamatta tätä tuskallista
viikkoa -- sangen onnellisesti, ja hänestä tuntui hauskalta saada
tavata miss Longia, Alicea ja niitä muita. Hän huokasi tahtomattaan
ajatellessaan, ettei saa nähdä Duncania, ja rukoillen Jumalaa
suojelemaan häntä, nukahti hän.