Tunnustus.
Lähes viikko kului, ennenkuin Valter voi palata kotiin. Tänä
surullisena aikana täytyi Ruthin olla paljon yksin. Hänellä ei ollut
tilaa tuvassa, sillä sen omistajienkin täytyi olla naapurissa. Lady
Douglas ajatteli lähettää hänet miss Longin luo, mutta Ruth pyysi
niin hartaasti saada tehdä, mitä tarvittiin ja juosta asioilla
Beachfieldissä, että se aije raukesi. Ted kävi joka päivä kotona,
mutta Valter ei voinut olla kauan ilman häntä. Onnettomuuden jälestä
oli Ted jättänyt kaikki elkeensä, ja koetti hoitaa sairasta sekä
säästää äitinsä vaivoja niin, että oli vaikea tuntea häntä entiseksi
räyhääväksi ja ajattelemattomaksi Tediksi.
Tällä ajalla kirjoitti Ruth miss Longille pitkän kirjeen kertoen
hänelle niin hyvin, kuin hän osasi koko tapauksen ja ilmaisten
syyllisen, ja kysyi, oliko hänen tunnustettava syyllisyytensä lady
Douglaalle ja Valterille. Pian sai hän hyvin ystävällisen vastauksen,
jonka tuloksena oli pitkä keskustelu Tedin kanssa, kun tämä tuli
Ruthille ilmoittamaan, että Valter oli paljon parempi ja saisi muuttaa
kotiin seuraavana päivänä, sekä että Ruth saisi mennä hetkiseksi hänen
luokseen.
-- Mutta älä puhu sanaakaan hänelle siitä päivästä, Ruth, lisäsi hän,
se voisi vahingoittaa häntä.
-- Toivoisin, että kertoisit sen äidillesi, Ted, vastasi hän, että
rikoimme vaunun, tarkoitan.
-- Ei hyödytä nyt, Ruth; luulen, ettemme tee sitä toistamiseen.
-- Ei, mutta minusta se olisi oikein, ja olen varma, että sinunkin
olisi hauskempi jälkeenpäin. Tiedän, että tahdot sen mieluummin sanoa
itse, muussa tapauksessa olisin minä tarjoutunut.
-- Niin, luonnollisesti se oli minun syyni.
-- Vaunun rikkoutuminen oli sinun syysi, mutta se oli pieni asia
verrattuna siihen, etten edes sinulle sanonut, että he aikoivat lähteä
sillä ajelemaan. Onnettomuus oli kokonaan minun syyni, Ted. Älä
koetakaan saada minua ajattelemaan muuta.
-- Minä en voi käsittää oikein, miksi et sanonut sitä, Ruth.
-- Oi, Ted, en voi ajatella, kuinka paha silloin olin. -- Kyyneleet
tulivat hänen silmiinsä. -- En tahtonut puhua, kun sanoit minun
haluavan kielitellä -- se oli ylpeyttä kaikki.
-- Hyvä, sanoi hän ystävällisesti, nyt huomaan oman syyllisyyteni
selvästi. Oi, Ruth, ajattele, että Valter olisi kuollut!
-- Se olisi todella ollut kauhea rangaistus! Kuinka Jumala on hyvä,
Ted! Nyt sen huomaan selvemmin, kuin koskaan ennen.
Ted ei heti vastannut. Sitten hän sanoi äkkiä:
-- Eikö olisi paras kiitollisuuden osoitus hänelle, jos koettaisi
tulla paremmaksi? Minä koetan olla kiusoittelematta Valteria tyhmällä
huolimattomuudellani. Jospa tietäisit, kuinka kärsivällinen ja
lempeä hän on nyt sairaana. Luulen, että koetan hänen tähtensä tulla
gentlemanniksi, kuten hän sanoo, -- ja tuo tavatoin ajatus pani Tedin
hymyilemään.
He lähtivät yhdessä Valterin luo. Ruthia värisytti heidän astuessaan
kapeita portaita. Olisivatko hänen kasvonsa yhtä kalpeat, kuin viimeksi
nähdessä? Huone oli jotenkin pimeä. Hän istui sängyssä, Ruthin mielestä
melkein yhtä kalpeana, mutta hänen silmänsä olivat nyt auki, ja
hymyillen ojensi hän kättänsä ja sanoi väsyneellä äänellä:
-- Mitä ajatteletkaan minusta, Ruth, kun pilaan sinun vierailusi tällä
tavalla?
Ruth-raukka! Mitä hän osasi vastata! Hän toivoi saada tunnustaa hänelle
kaikki ja pyytää anteeksi, mutta hän muisti Tedin varoituksen. Ja
tuskin voi huomata hänen sisällistä taisteluaan, kun hän hätäisesti
sanoi: -- Olen iloinen, että paranet.
-- Huomenna tulemme kotiin jos Jumala suo, sanoi lady Douglas. --
Laitathan kaikki kuntoon meitä varten, hyvä Ruth?
Ruth ei vastannut, eikä huomannut, kuinka kalpealta ja surkastuneelta
lady Douglas näytti, sillä hänellä oli täysi työ pidättää itkuaan. Ja
hän oli oikein iloinen, kun Edvard taas saattoi hänet alas, sillä tuo
heikko ääni, kalpeat kasvot ja huoneessa oleva puoli hämärä vaivasivat
häntä.
Seuraavana päivänä muutettiin onnellisesti Beachfieldiin, ja Ruth oli
seuraavan viikon melkein aina Valterin huoneessa lukien ääneensä ja
huvittaen häntä parhaan kykynsä mukaan.
Eräänä iltana, kun he kaikki olivat kokoontuneet sinne, ja toiset
luulivat hänen nukahtaneen, sanoi hän yht'äkkiä:
-- En voi käsittää, kuinka se pyörä meni rikki, äiti, Taffy ei sitä
kumminkaan mihinkään loukannut.
Ruth ei voinut enää pidättää itseään. Hän heittäytyi polvilleen sängyn
viereen ja huudahti: -- Oi, Valter, oi lady Douglas! Voitteko antaa
minulle anteeksi? Se oli minun syyni!
-- Mitä nyt, Ted? Mitä tämä merkitsee? -- sanoi lady Douglas. Eilen
sanoit, että olit rikkonut vaunun ja kieltänyt Ruthin kertomasta sitä.
Mitä hän nyt tarkoittaa?
-- Ei, ei, sanoi Ruth, -- hän ei tiennyt, että aioitte mennä ajelemaan,
mutta minä tiesin. Se oli aivan minun syyni, ja minä olen toivonut
saavani pyytää sinulta anteeksi, mutta ethän sinä voi, Valter -- ei,
olen varma, ettet voi!
Mutta Valter kohotti hänen päätänsä ja suuteli häntä otsalle.
Pian kerrottiin tarkoin koko tapaus. Lady Douglas oli liian kiitollinen
poikansa parantamisesta voidakseen olla vihainen rikollisille. Vihdoin
Ted kysyi:
-- Mikä pelästytti Taffyn?
-- Se kulki aluksi hyvin, sanoi Valter, ja luulen, että minussa
lopultakin on suurin syy. Me tulimme erään mustalaisleirin ohi -- -- --
-- Lyönpä vetoa, että ne olivat juuri samat, joita me etsimme Sandy
Lanessa, keskeytti Ted.
-- No, niin, tiedät, että Taffy vihaa kaikkea, mitä se ei ole ennen
nähnyt eikä ymmärrä. Se rupesi arastelemaan, ja jos minä olisin
taluttanut sitä tyynesti, olisi kaikki käynyt hyvin, mutta minun piti
välttämättömästi näyttää äidille, kuinka hyvin minä osaan ohjata sitä,
ja niin minä sitä pakotin ruoskalla. Mutta säikähdys ja piiska saivat
sen alkuun. Olimme juuri mäen harjalla, ja -- lopun tiedät. Mutta mihin
Taffy on joutunut, äiti?
-- Taffylla ei ole mitään hätää, sanoi Ted, -- se pysähtyi pian. Se ei
ole mikään pahaluontoinen, sen vaikutti varmaan pelästys. Vaunu, eli
ainakin suurin osa siitä, jäi pieninä paloina maantielle, kuten voit
arvatakin.
-- Miten olet menetellyt koululasten suhteen, kysyi Valter pienen
vaitiolon perästä.
-- Olen lykännyt juhlan tuonnemmaksi.
-- Mutta sehän tulee ennen Ruthin lähtöä, eikö niin, äiti?
-- Jos niin tahdot, mutta meidän täytyy sitä viivyttää niin paljon,
kuin voimme sinun tähtesi.
-- Älkää minua ajatelko. Jos en jaksa olla joukossa, niin voinhan
sen aikaa oleskella yksin yläkerrassa. Pidetään se ennen, kuin Ruth
matkustaa, jos ei äiti vastusta.
-- Odottaako miss Long sinua koulun avauspäivänä, Ruth?
-- Lupasin tulla siksi. Siihen on viikko ensi keskiviikosta.
-- Silloin määräät ehkä tiistain, äiti, minulla on siihen hyvää aikaa
vahvistua.
Niin päätettiin. Ja viikko kului kaikenmoisessa puuhassa niin nopeasti,
että Ruth oikein ihmetteli.
Hänestä oli kovin hauskaa tavata miss Longia, Alicea ja Lizzietä, mutta
ikävä oli jättää Edvard ja Valter. Hän ei tiennyt oikein, kuka häntä
nyt enimmän miellytti. Alice oli kirjoittanut hänelle ja kertonut, että
Pollyn kirjarahat olivat kerätyt, ja että hän Debyn kanssa oli vienyt
Johanneksen evankeliumin, jonka miss Long oli Pollyn toivomuksesta
ostanut hänelle. Polly oli ollut kovin iloinen lahjasta. Hän lisäsi,
että miss Long epäili Pollyn isän elävän entistä pahemmin, mutta mitä
hän oli tehnyt, sitä ei Alice tiennyt. Kaikkia näitä Ruth ajatteli
tiistaiaamuna pukeutuessaan.
Koko päivä käytettiin juhlan valmistuspuuhiin. Valter oli mukana
antamassa määräyksiään Ruthille ja veljelleen. Lady Douglas toimitti
joka talvi juhlan koululapsille. Edellisenä talvena oli suuri
joulukuusi tuottanut suurimman hauskuuden, tällä kertaa vaihdettiin se
postikonttooriin, jonka Valter tahtoi itse järjestää.
Neljän tienoissa menivät pienet ystävämme palvelusväen huoneeseen
tarkastamaan, oliko kaikki kunnossa vieraita varten. He laskivat
kolmella kapealla, valkoisella liinalla päällystetyllä pöydällä
olevat astiat, riittivätkö ne noille neljällekymmenelle kutsutulle.
Tuntui uskomattomalta, että neljäkymmentä lasta voisi tehdä lopun
noista voileipä- ja kaakkuvuorista, sekä höyryävien teekattiloiden
sisällyksistä. Ted ja Ruth saivat kahden jäädä ottamaan vieraita
vastaan. Pian kuulivat he kaukaa hiljaista hyminää, joka vähitellen
selveni niin, että siinä voi eroittaa erään tunnetun koululaulun
sanat. Muutaman minuutin kuluttaa marssi tuo pieni seurue tyyneesti
ja hyvässä järjestyksessä opettajattarensa seurassa huoneeseen. Ne
olivat enimmäkseen tyttöjä, joukossa joku aivan pieni poika, eikä Ruth
ollut mielestään koskaan nähnyt niin puhtaita talonpoikaislapsia.
Neljännestunnin kuluttua olivat kaikki ahkerassa toimessa tehden kukin
parastaan pienentääkseen noita syötävistä aineista muodostettuja
pyramiideja ja tyhjentäen suuria teekattiloita. Ted riensi kertomaan
Valterille olevansa varma, että niillä oli hauskaa, sillä ne nauroivat
kaikelle, mitä hän sanoi, olipa se sitten naurettavaa tahi ei. Lapset
eivät tarvitse paljoakaan ennenkuin heillä on kylliksi naurun aihetta,
mutta tällä kertaa oli Tedillä loppumaton varasto sukkeluuksia. Ja
vaikka ne eivät olleet niin suuriarvoisia, että niitä tässä kannattaisi
kertoa, voimme sanoa, että -- jos otamme huomioon ystävämme iän -- ne
siihen katsoen olivat kyllä täys ikäisten keksimien arvoisia.
Hän tahtoi, että Valter olisi ottanut osaa heidän huviinsa, ja
sentähden tuli hän hänen luokseen veitikkamainen ilme kasvoillaan.