Retkiä.
-- Rakas Ruth, haluttaisiko sinua tänään tulla ajelemaan Valterin ja
minun seurassa? Aijomme vieraisille muutaman peninkulman päähän ja
viivymme siellä hetkisen.
-- Meneekö Edvard, lady Douglas?
-- Ei, sanoi hän hymyillen, -- -- eikä sinun siis tarvitse pelätä. Tee,
kuten tahdot.
-- Kiitos! Luulen, että jään mieluummin kotiin.
-- Ja minä, sanoi lady Douglas, -- koetan toimittaa Edvardin johonkin
pitemmälle kävelyretkelle, jotta voit olla rauhassa.
Lady Douglas poistui ennenkuin Ruth ehti selittää, että hän jäi kotiin
etupäässä sentähden, että Tedkin jäi. Vaunu oli tuskin lähtenyt, kuin
tuo paneteltu Ted syöksyi huoneeseen huutaen: -- Hei, Ruth, mikä
hauska tyttö sinä oletkaan! Tiesin sinun olevan täällä. Olen iloinen,
ettet lähtenyt tuolle kymmenen peninkulman [Englannin penik. = 1,6 km]
matkalle saadaksesi istua puoli tuntia tuolin syrjällä ja kuunnella
äidin kertovan, kuinka hänen poikansa ovat edistyneet ja kasvaneet ja
vastata kysymyksiin, kuinka monta poikaa teidän koulussa on, ja millä
luokalla olet. Minä vihaan sellaista. Kerran lupasin äidin kanssa
vieraisille mennessäni kirjoittaa suurilla kirjaimilla nuo tiedonannot
paperille. Ja minä teinkin sen.
-- Ted, kuinka voitkaan?
-- Niin, näetkös, se ei onnistunut, sillä Valter huomasi sen juuri kun
meidän piti astua huoneeseen -- enkä minä koskaan voi unohtaa hänen
kiukkuista naamaansa. Minua vieläkin naurattaa. Hän on luotu vetämään
vanhoja rouvia nenästä, mutta minä en ole, ja siinä se eroitus onkin.
Mutta nyt, hattu päähäsi; sinä olet hyvä tyttö, ja jollei _meidän_
ajeluretkellämme ja _meidän_ vierailullamme ole hauskaa, niin en tiedä,
mitä huvi onkaan!
-- Mitä tarkoitat, Ted? _Meidän ajelullamme!_ Eikö äitisi ottanut
vaunua?
Ted näytti hyvin salaperäiseltä, mutta hän sanoi vaan: -- Pukeudu nyt
ja tule katsomaan, niin saat nähdä. Ruth ei voinut vastustaa Tedin
houkutusta. Muutaman minuutin kuluttua oli hän valmis ja meni uteliaana
ulos. Hän hätkähti nähdessään Tedin pitelevän pienen avonaisen vaunun
eteen valjastettua karkeaa ja väkevän näköistä ponia. Hän näki ne ensi
kerran. -- No, Ruth, hyppää vaunuun, huusi Ted.
Hän kiitti. Tallirenki kysyi: -- Kuulitteko miss, että missis käski
valjastaa tämän?
Mutta master Edvard sanoi: -- Uskallatko vastustaa minua? Minä sanon,
että äiti on luvannut minun viedä miss Leighin ajelemaan heti, kun
Taffyn polvet paranevat, ja sanoithan, että ne ovat terveet.
-- Hyvä, sir, sanoi renki, ei ole minun syyni, jos jotain tapahtuu --
ja voitte olla varma, ettei se tänään puhdistetuksi tule. Yksi vaunu
päivässä on kylliksi -- lisäsi hän melkein vihaisesti.
-- Ei haittaa. Ruth, joudu!
-- Ehkä olisi parempi, jos jättäisimme tämän ja kävelisimme sen sijaan.
-- Vai niin, Ruth, en olisi uskonut sinun ryhtyvän puolustamaan
nenäkästä palvelijaa minua vastaan, sanoi hän matalalla äänellä.
-- Sitä en koskaan tahtoisi tehdä, sanoi Ruth, oikaisten itseänsä, ja
jos äitisi todellakin sanoi...
-- Hyvä, hyppää vaunuun, Ruth, sinä olet oikea helmi! Anna minulle
ohjakset William ja mene avaamaan valkea veräjä.
-- Se on auki, sir.
-- Sitten me menemme! Eläköön Taffy ja vapaus! Eikö ole ihanaa?
Aluksi Ruth oli vähän peloissaan, mutta kun hän näki kuinka varovasti
Ted ajoi, ja kuinka hiljainen ja säyseä Taffy oli, tyyntyi hän.
-- Mutta minne me menemme, kysyi hän, kun he olivat päässeet ulos
valkeasta veräjästä ja kääntyivät vasemmalle.
-- Sanon sen nyt, mutta minä tahdoin hämmästyttää sinua -- menemme
tietäjän luo!
-- Tietäjän?
-- Niin -- miksei? Kuulin eilen, että Sandy Lanella on mustalaisia; on
hauska ennustuttaa niillä. Mutta en ole selvillä siitä, ilmaisemmeko
salaisuuden kotona heti, vai vasta sitten, kun ennustus toteutuu.
-- Minä luulin, etteivät mustalaisten ennustukset koskaan toteudu.
-- Ehkei aina -- mutta joskus. John kertoi, sanoi hän salaperäisesti
kuiskaten -- että kaikki mitä hänelle monta vuotta sitten ennustettiin,
on toteutunut.
-- Toteutuiko? Mutta sitä saa ehkä odottaa kuolemaansa saakka. Mutta
eivätkö ne sano, kuinka kauan elää?
-- En ajatellut odottamista. Noo, siinä tapauksessa ehkä kerromme;
mutta saadaanhan kuulla ensin, mitä ennustavatkin.
-- Toivoisin, ettet ollenkaan antaisi ennustaa, Ted. En siitä oikein
pidä.
-- Viis siitä! -- Eikö tämä ole Sandy Lanen tie? Olen vaan kerran ollut
täällä, ja olen sen unohtanut.
-- En tiedä varmaan, se näyttää hirveästi kapealta. Eikö olisi paras
valita joku muu tie? Tässä ei pääse ohi, jos joku tulee vastaan.
-- Etkö luule minun näkevän aitojen yli, eikä täällä kulje muita, kun
joku kärryillä.
-- Mutta minä olen aivan varma, ettemme pääsisi kärryjenkään ohi.
-- Ehkei juuri tässä, mutta veräjien kohdalla on leveämpää -- ja niiden
täytyy antaa tietä vaunuille.
Ruth katsoi parhaaksi olla vaiti.
-- Ehkä ne ovat menneet tiehensä, nehän muuttavat usein paikkaa, kuten
tiedät.
-- Niin kyllä, mutta eilen ne vielä olivat, -- ne ovat varmaankin
etäämmällä.
Mutta mustalaisia ei näkynyt.
-- Sanoitko, että he olivat täällä eilen, Ted? Siinä tapauksessa
näkisimme heidän tuliensa jätteitä.
-- No, en minä nyt ole ihan varma. Niin minä kuulin Johnin sanoneen,
mutta lienen erehtynyt. Jatkakaamme matkaa.
-- Eikö se ollut sadepisara, sanoi Ruth samassa. -- Varmaan -- taas!
-- Se oli harmillista! Todellakin tulee sade. Meidän täytyy kääntyä
takaisin, Ruth.
-- Leveämmällä paikalla; tässä on liian ahdasta.
-- Katsotaan onko tässä liian kapeaa.
-- Ei, tässä ei voi kääntää, Ted! Aja vähän tuonnemmaksi, siellä on
veräjä.
-- Minä sanon, että tässä on aivan tarpeeksi tilaa, kuinka voit olla
niin itsepäinen. Eteenpäin, Taffy!
-- Varo! Me joudumme ojaan.
Raus! Raus!
-- Mitä _tämä_ on, Ted?
Raus!
-- Kuule! Vaunu on varmaan rikki.
-- Ei hätää! Pääsimmehän ympäri. -- Enkö sanonut, että tässä on tilaa
kylliksi?
-- Toivoisin, että tarkastaisit, miten vaunun kävi.
-- Noh, pidä ohjaksista. -- Hän hyppäsi alas ja kurkisti hiukan
vaunujen alle sanoen:
-- En näe mitään olevan rikki. Kaikki on kuten pitääkin. Harmillista!
Nyt sade lakkasi, olisi sopinut mennä katsomaan mustalaisia. Kerrassaan
kiusallista!
-- Eikö mitä! -- sanoi Ruth, joka pelkäsi toista vaarallista käännöstä.
-- Luulen, ettemme olisi heitä nähneet, ja on jo aika mennä kotiin.
-- Mahtoiko vaunu todellakin vikaantua, Ruth? sanoi hän epäilevästi, --
Ajetaan hiljaa, ehkä siellä on joku tärkeä osa rikki. Mutta älä sano
mitään äidille ja Valterille siitä.
-- Mutta ehkä, Ted; se voi olla vaarallinen käyttää. Eikö olisi paras
tarkastaa sitä?
-- Noh, sano sitten, jos haluttaa, en tiennyt, että pidät
juoruilemisesta, sanoi hän ärtyneesti. -- Voi, kerro kaikin mokomin,
että minä rikoin vaunun, jos se sinua huvittaa!
-- Minä en koskaan juoruile, vastasi Ruth tulipunaisena.
-- Vai niin -- sangen hyvä! Nähdäänhän!
-- Sinä olet hyvin ilkeä poika, enkä minä lähde koskaan sinua kanssasi
enää, sanoi Ruth kovemmalla äänellä, mutta hillitsi samassa itsensä.
Loppumatkalla vastaili hän hyvin lyhyesti Tedin huomautuksiin.
Heidän kotiin päästyään tulivat pian toisetkin, mutta Ruthin ja
Edvardin toimista ei puhuttu mitään.
Kun Ruth iltasella vierashuoneessa luki erästä satukirjaa, ja Ted oli
jossain ulkona, kuuli hän Valterin sanovan: -- Toivon, että huomenna on
kaunis ilma, äiti. Tahtoisin viedä Sinut Sedburyyn ponivaunuilla.
-- Luulin, ettei Taffya voisi käyttää.
-- Kyllä, William sanoi eilen, että sen polvet ovat aivan terveet, ja
minun tekisi mieleni näyttää sinulle, kuinka paljon olen edistynyt
ajamisen taidossa.
-- No niin, poikani, jos tahdot, ja jos ei ilma ole liian kylmä minulle.
Ruthin oli paha olla. Mutta luonnollisesti hän ei voinut sanoa mitään
Tedin salaviittausten tähden. Hän ei kuitenkaan voinut lukea, ajatukset
työskentelivät.
-- Olen iloinen, ettei täällä ole niinkään vaikea olla hyvä, kuin
luulin! Luulen, etten ole tehnyt vielä mitään sopimatointa. Mutta Ted
en tahtoisi olla. Minun mielestäni hänen olisi pitänyt kertoa se,
mutta sehän on hänen asiansa, eikä minun. Olisin kertonut sen, koska
he aikovat huomenna sillä matkustaa, jos hän ei olisi ollut niin paha,
mutta nyt hän luulisi, että tahdon kielitellä, ja sitä en tee! Mutta
olen iloinen, ettei se ole minun asiani! -- Ja hän luki kirjaansa
edelleen.
Oi Ruth! Älä sekoita ylpeyttä ja rehellisyyttä toisiinsa. -- Saat ehkä
katua liian myöhään.
Kun Ted tuli sisään, ruvettiin keskustelemaan kemuista, jotka lady
Douglas aikoi panna toimeen muutamille koululapsille. Valter oli
kuullut eräästä huvittelutavasta, jota sanottiin "postikonttooriksi",
ja hän sanoi, että oli eräitä siihen kuuluvia tarpeita mentävä hakemaan
Sedburystä. Ruth oli pahoillaan, etteivät he sanoneet Tedille menevänsä
ponivaunulla.
Seuraavana iltapäivänä pyysi Ted Ruthia mukanaan Sedburyyn hakemaan
Valterille postikonttooriin tarvittavia esineitä, Ruth suostui
mielellään, sillä ilma oli erittäin kaunis.
Heidän lähtiessään sanoi lady Douglas: -- Tapaatte siellä ehkä Valterin
ja minunkin, mutta älkää meistä välittäkö, tulkaa takaisin, milloin
tahdotte.
-- En tiennyt, että äiti tulisi sinne tänään, sanoi Ted heidän
kävellessään, -- mutta eihän se muuta asiaa. Olen varma, että kävelet
mieluummin, kuin istut umpinaisessa vaunussa, minä ainakin teen sen.
Ruth oli vaiti ja Ted alkoi innokkaasti kertoa, mitä he tuolta
pikkukaupungista ostaisivat, eikä hän ollenkaan huomannut, että Ruthin
ajatukset harhailivat muualla.
Kun he tulivat sille paikalle, missä jalkapolku yhdistyi maantiehen,
seisahtuivat he kuunnellen.
-- Joku tulee mäkeä ales hirveätä vauhtia, huudahti Ted.
Ruth kalpeni.
-- Kuule! -- sanoi Ted, -- se tulee yhä nopeammin! Etkö kuule huutoa?
Pian se tulee näkyviin. Tällä puolella olet turvassa, Ruth, mutta minä
menen portaan yli, ehkä voin pysähdyttää sen.
-- Oi, älä mene! Hyvä Ted, älä mene! Mitä sinä voit? Oi, sinä voit
menettää henkesi.
Ted aikoi astua ojan yli vievälle portaalle, mutta se oli myöhäistä.
Jotain kiiti ohi, mitähän se oli? Ted syöksyi mielettömänä portaan yli
ja mäkeä alas huutaen: -- äiti! äiti! Valter!
Ruth peitti kasvonsa käsillään. Mutta kuule! Äkkiä lakkaa rätinä.
Oi, pysähtyikö se? Ruth juoksi portaalle. Pysähdys kesti vaan
silmänräpäyksen -- eteenpäin riennetään taas, mutta hitaammin, mikähän
siihen lie syynä? Hän näkee vaunun heiluvan puolelta toiselle ja
hidastuttavan ponin kulkua, hän näkee, että pyörä on rikki, mutta
huomatessaan, että se on tyhjä, pöyristyttää häntä, eikä hän voi
paikalta liikahtaa. Vaunu pirstautuu askel askeleelta, mutta missä
ovat _he_? Silmät etsivät koneellisesti jotain. Tuossa on tumma pilkku
tiellä, se on pyörä. Mutta mikä tuo on? Kuka se on? Ted rientää, kuin
lentäen eteenpäin, ja hän kuulee hänen huutonsa. Mutta tuo liikkumaton,
musta kasa! Hän hyppää tielle ja rientää, -- ei huutaen -- hänen
säikähdyksensä on liian suuri. Eikö hän nyt sitä saavutakaan? Tuossa
näkyy se. Vihdoinkin on hän jo lähellä. Äkkiä huomaa hän, että Edvard
ja lady Douglas siinä ovat kumartuneena Valterin yli. Hän se siis oli
-- onko hän kuollut? Kasvot ovat hyvin kalpeat, silmät kiinni eikä hän
liikahda.
-- Juokse, Ruth, tuonne tupaan hankkimaan vettä ja apua!
Edvard hänet lähetti. Lady Douglas istui maassa ja piteli
haavoittunutta päätä sylissään. Säikähdys oli huumannut hänet, hän ei
tuntenut kipua, vaikka kasvot olivat täynnä verinaarmuja. Ruth koetti
juosta, mutta jalat tuntuivat liikkuvan kuin unessa, ja tupa oli niin
kaukana. Mutta apua tuli -- kaksi miestä ja vaimo tulivat juosten.
He olivat kuulleet huudon. -- Kuka se on? -- kysyivät he nähdessään
Ruthin. -- Mitä on tapahtunut? Onko joku vahingoittunut?
-- Sir Valter Douglas -- hän on kuollut -- ei maksa vaivaa -- mutta,
oi, tuokaa vettä!
-- Menkää te, sanoi vaimo toisille, -- ja tuokaa nuori herra meille,
minä hankin vettä ja lähetän Sallyn hakemaan lääkäriä. Tulkaa kanssani,
rakas lapsi, sanoi hän Ruthille, ette voi itse käydä, tarttukaa
käsivarteeni.
-- Ei, minun täytyy mennä hänen luokseen! Ette tiedä, se oli minun
syyni, ja hän on kuollut, tiedän, että hän on kuollut! Oi, hakekaa pian
vettä ja antakaa minun viedä sitä hänelle! -- Jospa hän vaan avaisi
silmänsä!
-- Lapsi-raukka! Minun täytyy kantaa teitä. Kas niin, älkää nyt olko
niin hädissänne, rakkaani! Hän kyllä siitä virkoaa, hän on varmaan vaan
pyörtynyt.
Ystävällinen vaimo kantoi Ruthin huoneeseen. Hän jaksoi tuskin seisoa,
mutta hän huusi: -- Minun täytyy viedä vettä! Minun täytyy -- minun
täytyy! Ted sanoi!
-- Kyllä, kyllä ystäväiseni, odottakaa yksi minuutti, että noudan sitä.
Hän jäi yksin eikä vaimo tullut takaisin. Hän kuuli hänen menevän oven
ohi, mutta hän oli liian heikko voidakseen lähteä hänen jälkeensä.
Hän ainoastaan istui ja odotti. Hetken kuluttua kuuli hän useiden
tulijain askelia. Hän ei voinut mennä heitä vastaan, vaan hiipi
erääseen nurkkaan, josta hän voi nähdä heidät ja istuutui lattialle.
Hän kuuli nyyhkimistä. Oi, jospa se olisi ollut Valter! Mutta ei, hän
makasi kahden miehen käsivarsilla yhtä kalpeana kuin siellä maantiellä.
Hänen äitinsä itki. Ruth peitti kasvonsa käsillään, mutta hän tiesi
kaikki mitä tapahtui. Hän tiesi, että he kantoivat hänet yläkertaan ja
nostivat sänkyyn, hän kuuli raskaat askeleet, miesten poistuessa, mutta
hän ei liikahtanut. Lyhyt talvipäivä oli loppumaisillaan, mutta yhä
istui hän siellä hämärässä yksin. Kaikki olivat siellä ylhäällä -- lady
Douglas, Edvard ja vaimo -- hän kuuli heidän siellä liikkuvan väliin.
Yht'äkkiä kuuli hän Edvardin tulevan alas ja hän ryntäsi ylös ensi
kerran.
-- Elääkö hän? -- kysyi hän arasti? Onko hän parempi? Oi, sano!
-- Kyllä, hän elää, mutta hän ei ole avannut silmiään. Voi, milloin
lääkäri tullee?
Ruth tunsi tuskin tuota syvää, pidätettyä ääntä. -- En tiennyt sinun
olevan täällä, lisäsi Ted, -- tulin hakemaan sinua, Ruth. Hetken
perästä sanoi hän:
-- Tiesitkö, että he aikoivat ajaa tässä vaunussa?
Hän myönsi tuskin kuuluvasti.
-- Oi, Ruth, miksi et sanonut, että se oli rikki?
-- Sinähän kielsit, Ted.
-- Kielsinkö? Niin, nyt muistan -- se oli siis minun syyni! -- Ja hän
peitti käsillään kasvonsa.
Kavioiden kopse havahdutti heidät, ja Ted huudahti: -- Voi, lääkäri
tulee vihdoinkin -- Jumalan kiitos!
Lääkäri tuli huoneeseen ja Ted saattoi hänet sanaakaan lausumatta
yläkertaan. Ruth jäi taas yksin. Hän ei voinut vielä oikein ajatella
-- ei ollut vielä varma, oliko syy hänen vai Tedin. Mutta hän rukoili
vakavasti Valterin puolesta. Ja sitten tuli kyynelten vuoro. Samassa
tuli lääkäri alas. Hän hypähti seisaalleen.
-- Voi, paraneeko Valter? Sanokaa, olkaa hyvä!
-- Toivotaan, sanoi hän, -- hän on virvonnut tainnoksesta, mutta hänen
täytyy jäädä tänne yöksi ja ehkä huomiseksi. Sinun täytyy mennä kotiin,
lapsi -- lisäsi hän, pannen kätensä hänen olalleen, -- lähetän vaunun,
ja sinun täytyy palata Beachfieldiin.
-- Ei, antakaa minun olla täällä! Istun täällä hiljaa, jos vaan saan.
-- Ei, ei, tyttäreni, voisit tulla sairaaksi, eikä se sovi -- hän
katsoi Ruthin silmiin.
-- Koetan olla kiltti, jos minun täytyy mennä, sanoi hän.
-- Sinä olet hyvä lapsi! Aamulla aikaisin voit tulla ja ottaa mukaasi
mitä Valter tarvitsee. Olen varma, että hän on mielissään tietäissään
tuollaisen pienen vartijan olevan läheisyydessään.
Ruth oli vaiti.
-- Ted jää tänne, jatkoi tohtori, hän on tarpeellinen, sillä lady
Douglas ei jaksa paljoa.
-- Eihän hän ole haavoittunut, vai?
-- Ei paljon toivoakseni, mutta töyttäys oli hyvin ankara. Luulen hänen
pudonneen pensastoon, mutta sir Valter-raukka lienee pudonnut pää
edellä kovaan tiehen.
Ruthia pöyristytti.
-- Kas niin, kas niin! Älkäämme puhuko siitä, huomenna on hän jo
parempi ja ylihuomenna voi hän jo kiittää sinua ja toisia. Tohtori
ratsasti pois, Beachfieldiin päin.
Vaunua odotellessaan Ruth mietiskeli tuota hirveätä tapausta. Hän
huomasi, että hänen ylpeytensä oli ollut kaiken syynä. Silloin hän
kiitti Jumalaa, ettei Valter ollut kuollut hänen rikoksensa, hänen
suuren rikoksensa tähden. Ja muistaessaan sen anteeksiantamuksen ja
rakkauden, joka ei koskaan lopu, sanoi hän sydämensä syvyydestä: --
Oi, Jumala! Anna suuri syntini anteeksi ja tee minut nöyräksi Jesuksen
tähden.
Ennenkuin hän lähti kotiin, tarjosi ystävällinen vaimo hänelle teetä
ja koetti lohduttaa tyttöraukkaa. Mutta kauhunsekainen ilme oli jo
kasvoilta kadonnut ja taivainen rauha antoi hänelle levollisen unen
noissa tyhjissä huoneissa. Hän tiesi että Jesus vielä rakasti häntä, ja
tämänkin surullisen tapauksen kautta tahtoi tehdä häntä nöyremmäksi ja
valppaammaksi itsensä suhteen.