Valter ja Ted.
-- Mikä aasi sinä olet, Ted! Etkö voi mennä hakemaan tavaroita?
Neuvoisin sinua kantamaan ne vaunuun itse, jotta saisit siihen käyttää
vähän sitä liiallista voimaasi, sillä muussa tapauksessa en tahdo
vastata seurauksista miss Leighin suhteen.
Viimeisiä sanoja lausuessaan kurkisti puhuja hymyillen vaunun ovesta.
Ne olivat sangen kauniit kasvot -- kalpeat ja vaaleaveriset, siniset
silmät ja kreikkalaiset piirteet. Valter Douglas näytti hyvin
gentlemannimaiselta, hän tiesi sen itsekin. Hän oli pitkä ja hoikka, ja
näytti noin viidentoista vanhalta. Miellyttävästi hymyillen sanoi hän:
-- Saanko saattaa teidät vaunuun? Minun tuulihattu-veljeni pitää huolta
tavaroista.
Ruth vastasi hyvin ujosti: "kiitos," mutta tunsi samalla itsensä oikein
naiselliseksi ja suureksi, kun Valterin häntä huolellisesti auttaessa
kantajat kunnioittaen hattuaan hänelle nostivat.
-- Äitini oli pahoillaan, että kylmettyminen esti häntä itse
tulemasta teitä vastaan, mutta minä lupasin tehdä parhaani. -- Tämä
sanottiin erittäin kohteliaasti kääntyen vieraaseen. Samassa tuli
Ted vallattomasti hymyillen ja kantaen itsensä kokoista matkalaukkua
hartioillaan.
-- Tule tänne, sir! -- huusi Valter, tänne, sinä poika-tolvana,
puhuttelemaan miss Leighiä!
-- Minun täytyy saada tämä ensin vaunuun -- ja hymy, vielä leveämpi,
ilmestyi hänen kasvoilleen.
-- Ei, seis, seis! -- huusi Ruth. Se ei totisesti ole minun.
Mutta Ted retusti sen radan ulkopuolelle ja heitti kolisten maahan
sanoen: -- Mitä nyt voin vielä tehdä hyväksenne, miss Leigh.
Ruthin suojelija tähtäsi sangen kovan puustin Tedin korvallista kohti,
mutta tämä väisti sen huudahtaen: -- Siinä on palkinto siitä, että
melkein katkaisen selkäni teidän palveluksessanne!
-- Valter sanoi: -- Olkaa hyvä miss Leigh, nouskaa vaunuun, menen
hakemaan tavaranne. Ja jos Ted kerran eläessään voi olla järkevä
olento, pysyy hän luonanne, kunnes tulen.
Ruth nousi kuomivaunuun. Hän odotti, että Ted, eli kuten meidän
luultavasti nyt on häntä kutsuttava, mr Edvard Douglas, olisi myös
tullut, mutta tämä vastasi hänen äänettömään viittaukseensa: -- Ei, en
uskalla, kun Valter on mukana! Hän sanoo aina, että olen liian likainen
-- ja lienenkin, lisäsi hän nolona katsellen mustuneita paljaita
käsiään. -- Mutta ulkopuolella onkin hauskempaa. Eikä teidän tarvitse
pelätä, miss Leigh, kun minä ajan kotimatkalla, minä en olekaan mikään
huono piiska.
Ruth silmäsi pelästyneenä kuskilaudalle, mutta hän tyyntyi,
luonnollisesti siellä oli ajaja.
-- Älkää sanoko tätä Valterille, jatkoi Ted, mutta minä tiesin, ettei
se ollut teidän matkalaukkunne. Se oli erään vanhan naisen, jolla oli
kaksi koiraa, ja joka piti tavaroistaan sellaista melua, etten voinut
välttää kiusausta kantaa yhden hänen sadasta yhdestänsä radan toiselle
puolelle. Oli hauskaa kuulla, miten hän huusi kantajille ja samalla
hyväili ja mämmitteli naurettavia rakkiaan.
-- Mutta, sanoi Ruth ujosti, -- minusta se ei ollut oikein. Mitä minä
olisin tehnyt, jos joku olisi vienyt matkalaukkuni!
-- Niin, mutta te ette olekaan mikään vanha rouva, jolla on räkyttäviä
koiria mukana, te!
-- Mutta viettehän takaisin sen, viettehän?
-- Kuinka voin oikeastaan jättää teidät? Valter käski minun pitää
huolta teistä.
-- Niin kyllä, mutta minä tulen hyvin toimeen. -- Oi, olkaa niin hyvä,
tehkää minun mielikseni.
-- Hyvä, menen katsomaan, mutta mitä kantamiseen tulee, niin on se
liika vaatimus, -- selkääni pakottaa vieläkin.
Hän juoksi pois. Puolen minuutin kuluttua kurkisti hän ja kuiskasi
Ruthille: -- Kaikki hyvin, vanha rouva on löytänyt sen, mutta Valter
on täällä -- hyvästi! -- Samassa oli hän jo kuskilaudalla ja kutitteli
hevosia piiskalla.
Valter istui Ruthin vieressä ja luetteli hänelle ohi kulettavien kylien
ja suurempien tilojen nimiä.
-- Kurkistakaa ulos sille puolelle, sanoi hän äkkiä -- saatte nähdä
meren.
Niin, siinä se oli! Ei vaalean sininen, kuin kesäjärvi, vaan auringon
paisteessa kimaltelevien "vaahtopäiden" peittämä. Se oli Ruthille
uutta. Hän hypähti puoleksi ylös, ja Valter luuli hänen aikovan
taputtaa käsiään, mutta hän ei sitä tehnyt. Sen tien käänteessä
näkyvistä kadotessa sanoi hän hiljaa huoahtaen: -- En ole sitä ennen
nähnyt, -- kuinka se on kaunis!
-- Niin se on todella! Ja vaikka minä olen ollut täällä koko ikäni, en
ole sitä nähnyt kahta kertaa samanlaisena. Ja kuitenkin on se vanhan
ystävän kaltainen, joka minua toivottaa tervetulleeksi koulusta kotiin.
Ruth näki nuo suuret siniset silmät täyttyvän kyynelillä. -- Hän
rakastaa varmaan merta, -- ajatteli hän. -- Minä en voi siitä pitää,
koska se vei Duncanin. -- Mutta hän muisti, että se tuo hänet takaisin,
ja sitä ajatellessa hänenkin silmänsä kyyneltyivät.
Samassa jyrähti vaunu suurta kiveä vastaan. Valter hyppäsi ylös, mutta
Tedin iloinen naama peitti vaunun akkunan. -- Kaikki hyvin poikaseni,
huusi hän kaikuvalla äänellään.
Pian saapuivat he suurelle valkoiselle veräjälle, ja ennenkuin he
ehtivät oikein pysähtyä, avasi Ted sen muka nöyrästi kumarrellen.
-- Eikö se ole ruma veräjä? -- sanoi Valter. -- Äiti asui täällä jo
ennen, kun hän joutui naimisiin. Talo oli silloin pienempi, ja tämä
oli niittynä, sisäänkäytävä oli toisella puolella. Mutta kun tältä
puolelta oli niin kaunis näköala merelle, tuli "valkoinen veräjä"
yleiseksi mielipaikaksi. Kun sitten tie tehtiin tälle puolelle, antoi
isä vanhan nimen jäädä käytäntöön. Isä-raukka! Hän muisti sen varmaan
kosimisajoiltaan.
Siinä aivan lähellä oli pitkä, matala rakennus, jonka edessä oli
lasiseinillä varustettu kaunis kasvihuone. Sen läpi kulettiin
pääovelle. Ted oli tapansa mukaan tehnyt sen ihmeellisen urotyön,
että oli ehtinyt perille ennenkuin vaunut. Valter vei Ruthin
vierashuoneeseen, jonka oven hänen jyryävä veljensä oli jo ehtinyt
avata. Pitkä, lesken pukuun puettu rouva otti Ruthin hyvin
ystävällisesti vastaan. Hän oli niin Valterin näköinen, että heti, kun
heidät näki yhdessä, tiesi siinä olevan äidin ja pojan.
Hän nousi puoleksi sohvalta, jolla hän lepäsi, suuteli keveästi Ruthia
ja toivoi, ettei hän olisi kovin onneton, vaikka veli oli poissa.
Sitten hän tuumi, kenen näköinen Ruth mahtoi olla, ja tuli siihen
päätökseen, että hän oli itsensä näköinen, sekä lähetti kamarineitensä
auttamaan päällysvaatteita hänen yltään. Ruth oli varma, että hän
pitäisi oikein paljon ystävällisestä, lempeästä emännästään.
Hänen lähdettyään kysyi lady Douglas Valterilta, oliko Ted ollut kiltti
poika.
Ted oli juuri mennyt ulos vierashuoneesta, mutta oli tarpeeksi lähellä
kuullakseen ja tuli itse vastaamaan puolestaan: -- Niin kiltti, äiti,
että jos en nyt aamupäivällä tee mitään kolttosia, niin en tiedä mitä
tapahtuukaan!
Äiti hymyili ja huokasi. -- Valter poikani, sanoi, hän, -- sinun
täytyy pitää huolta tuosta pienestä, tyttöraukasta. Minä surkuttelen
todellakin lapsiraukkaa. Hänen veljensä on poissa ja hän on vallan
yksin. Mikä vahinko, ettei hän ole enemmän äitinsä kaltainen!
-- Rakas äiti, minä en luule häntä ollenkaan onnettomaksi: mutta
luonnollisesti koetan minä häntä huvittaa ja -- varjella Tedin
tyhmyyksiltä, lisäsi hän nauraen.
-- Ted-raukka! Toivoisin, ettei hän olisi niin ajattelematoin, Valter,
eli että teidän hyvä isänne oli elänyt ja ohjannut häntä.
-- Et tarvitse pelätä, rakas äiti, sanoi Valter suudellen häntä
otsalle, -- tiedäthän, että olen kaksi vuotta vanhempi, ja luulen
voivani vaikuttaa häneen.
Ruth tuli takaisin ja pian syötiin päivällinen, mutta Ted myöhästyi.
Hän ei kuitenkaan siitä välittänyt. -- Ei haittaa -- sanoi hän; hän
oli varma, että aina hän jotain saa suuhunsa. Äiti rupesi nuhtelemaan
häntä, mutta, ennenkuin hän ehti lopettaa, kuului Edvardin ääni
kyökistä, kun hän huusi palvelijoille, että hän oli aivan "tyhjä" ja
täytyi hänen saada jotain "kupuunsa". Lady Douglas sulki silmänsä ja
Valter sanoi nauraen Ruthille: -- Milloinkahan se poika unohtaa tuon
katurakkarikielensä?
Viikko kului sangen onnellisesti, vaikka Ted saikin joka aamu Ruthin
seurassa juosta "valkoiselle veräjälle" kirjeenkantajaa vastaan sillä
välin, kun Valter istui pesän paisteensa runoja lukien. -- Tedhän
se oli, joka voi Ruthin meren rannalle, kun se raivoten myrskysi,
ja Tedhän se todellisuudessa piti huolta hänestä, vaikka Valter
kuvitteli mielessään, että ilman hänen ritarillista suojelustaan olisi
Ruthille voinut mitä hyvään tapahtua. Ulkona, raittiissa pakkasilmassa
oleskeleminen oli tuonut ruusut hänen poskilleen, ja hän näytti sangen
reippaalta joulupäivänä astuskellessaan Tedin kanssa kirkkoon. Hän
olikin ulkona Tedin seurassa aivan toisenlainen, kuin vierashuoneessa
Lady Douglaan ja Valterin seurassa.
Uhkuva elonvoima sai heidät suorittamaan suuren osan kirkkomatkasta
juosten ja hyppien. Loppumatkalla tulivat he kuitenkin vakavammiksi ja
alkoivat keskustella.
-- Eikö sinustakin ole paljon hauskempi kävellä? -- kysyi Ruth.
-- Minä puolestani, sanoi Ted, vihaan vaunua, paitsi silloin, kun saan
ajaa, mutta tuo kuski-hupsu antaa minun pitää ohjaksia vaan ylämäissä.
Muistaessaan jysäyksen kiveen, ei Ruth voinut sanoa, että kuski teki
siinä tyhmästi, ja hän vaihtoi puheenainetta.
-- Tunnetko itsesi aina joulupäivänä onnelliseksi, Ted?
Ted vihelsi pienen pätkän, sitten hän sanoi: -- No niin, Ruth, jos
totuuden sanon, niin en pidä juuri erityisesti joulusta! En ole sitä
sanonut ennen kenellekään. -- Ja taas vihelsi hän saman säkeen.
Ruth hämmästyi niin, ettei hän aluksi voinut kysyä syytä noin
odottamattomaan mielipiteeseen. Ujosti ja ihmetellen sai hän vihdoin
sanotuksi: -- Oi, Ted! Etkö voisi sanoa, miksi et siitä pidä?
-- Niin, näetkös, en välitä, vaikka sanonkin sinulle, mitä en
kenellekään vielä ole sanonut. Tiedän, ettei ole oikein, että siitä
puhun, mutta aina siitä saakka, kun isä kuoli, ei äiti ole sallinut
hänelle toivotettavan "iloista joulua," -- niin että se päivä on tullut
meille surupäiväksi.
-- Mutta, Ted, minä olen kuullut, ja uskon sen olevan totta, että mitä
surun syitä ihmisillä lieneekin, on joulu-ilo niin paljon erilaisempi
ja korkeampi kaikkia muita, että -- pelkään, etten voi lausua oikein
ajatustani, Ted; mutta minusta sinun pitäisi ymmärtää, kun olet niin
paljon vanhempi minua ja tiedät niin paljon enemmän.
-- Toivoisin vaan tietäväni yhtä paljon kuin sinä! -- sanoi hän
avosydämisesti. -- Valter ja äiti luulevat, etten välitä siitä, mitä
kirjoissa puhutaan, en hyvästä, enkä mistään, mutta todellisuudessa
teen sen, Ruth. Ei aina, mutta hyvin usein. Toivoisin, että opettaisit
minua. Kuka sinua on opettanut?
Ruth hymyili ajatellessaan, että hän muka tietäisi enemmän, kuin Ted.
-- Älä usko, että minä voin sinua opettaa, sanoi hän ja lisäsi hiljaa:
-- mutta luulen, että Jumala on opettanut minua pitämään joulusta.
Kun ei Ted sanonut mitään jatkoi hän säteilevin silmin: --
"Luonnollisesti tiesin jo aivan pienenä päivän merkityksen, mutta en
ajatellut sen tuloa koskaan ennen, kuten nyt, olen niin odottanut tuota
kaunista hymniä: Kuule, enkel'-laulu kaikuu."
-- Mutta Jumala ei opeta kaikkia, Ruth, sanoi Ted surullisesti.
-- Luulen, että hän sen tekee. Hän rakastaa kaikkia, Ted, mutta he eivät
aina tahdo oppia.
-- Minä olen varmaan sellainen, Ruth, joka ei tahdo oppia.
-- Oi, älä sano niin! -- vastasi hän vakavasti; tulet varmaan tänään
iloitsemaan joulusta kirkossa! Oi, niin, miten täynnä kirkko onkaan
tänään! Eikö olekin? Olin unohtanut sen, niin, tänään täytyy kaikkien
olla onnellisia!
-- Toivoisin olevani enemmän sinun kultaisesi, Ruth.
Urkujen ensimäiset säveleet kiirehtivät heidän askeleitaan. Takaisin
tullessa ei puhuttu enää siitä asiasta, mutta Ruth oli huomannut, että
Ted oli kirkossa paljon vakavampi ja hiljaisempi, kuin edellisenä
sunnuntaina.