Palkinto.
Tavallista pitempi aika kului ennenkuin Alice uudelleen meni Deborahin
luo, sillä Debby oli hoitanut vanhaa ystäväraukkaansa alakerroksessa
ja eroitettu nyt hänestä ainaiseksi tässä elämässä. Mutta kuka voi
sanoa, kuinka paljon ijäisyyteen matkaaja oli saanut lohdutusta niistä
elämän sanoista, joita Debby niin kärsivällisesti oli hänelle joka
ilta vuosien kuluessa lukenut? Hän oli ollut kauan aikaa väsynyt
tien pituuteen, sillä kahdeksankymmentä vuotta oli hän pyrkinyt sitä
eteenpäin, ja hänen viimeiset sanansa olivat: -- Olen päättänyt sen --
niin, päättänyt!
Debby istuu nyt siistityssä huoneessaan puoleksi juhlapukimissaan. Hän
kaipasi kyllä ystäväänsä, mutta vanhan suru ei tunkeudu niin syvälle
sieluun, kuin nuoren, sillä jos niin olisi, veisi suru pian _harmaat
hiukset_ hautaan.
Ovelta kuului kovaa koputusta, ja ennenkuin Debby ehti sinne, ryntäsi
sieltä Alice. Hänen takanansa näkyivät Ruthin vähän ujot kasvot. Alice
riensi saamaan suutelon.
-- Tämä on Ruth, hyvä Debby! Pyysin saada ottaa hänet mukaani
tervehtimään sinua. Olisimme tulleet jo ennen, mutta kukaan ei ehtinyt
saattamaan meitä. Miss Long seurasi meitä portille, ja hän tulee tunnin
kuluttua meitä noutamaan. Tänään emme ehdi juomaan teetä.
Alicen puhellessa suuteli Debby pientä vierastaan ja asetti esille
kaksi tuolia. Mutta Alice piti vanhan paikkansa, Debbyn polven
mukavimpana. Sitten alkoi hänen väsymätön kielensä taasen:
-- Ensiksikin, Debby, tulet sinä juomaan teetä meidän kanssamme
lopettajaispäivän edellisenä iltana -- juuri meidän kahden. Miss Long
lähettää sinulle sellaisen tervehdyksen, ja minä toivon, että tulet,
tulethan? Sano nyt!
-- Miss Long on hyvin ystävällinen, ja minun tekisi kyllä mieleni,
mutta ehkä ilma tulee siksi jo liian kylmäksi minulle, ja onhan
lukukautta vielä paljon jälellä.
-- Ei paljoa yli kuukauden, Debby. Sitä ennen emme ehkä saa sinua nähdä.
Debby lupasi tulla, jos voi.
-- Meillä tulee olemaan hyvin hauskaa, sillä miss Long on luvannut
kirjastohuoneensa meille siksi, ja toinen meistä saa tarjota teen. En
tiedä kuinka voimme sopia siitä, kuka sen tekee.
-- Minun mielestäni -- sanoi Ruth ensikerran äänensä ilmaisten, -- että
Alice voisi sen tehdä ensiksi, minä en ole koskaan sellaista tehnyt.
-- Mutta ettekö pitäisi siitä, ystäväiseni?
-- Voi, kyllä, paljonkin! Ja hän punastui ajatellessaankin sitä.
-- Minun mielestäni löytyy vaan yksi ratkaisukeino, sanoi Alice,
nimittäin, että se, joka saa palkinnon, tekee sen.
-- Oi, Alice, kuinka hyvä keino! -- huudahti Ruth, -- kuinka sen tulit
keksineeksi? Mutta jos Margaret eli Anny saa sen? En sitä kuitenkaan
usko, niillähän on ainoastaan puolet sinun arvosanamäärästäsi.
-- Kuinka sen tiedät, kysyi Alice innokkaasti.
-- Minä laskin ne edellisellä viikolla. Eihän se ollut väärin, vai
oliko, luuletteko? -- kysyi hän kääntyen Debbyyn.
-- En tunne oikein niitä asioita, miss Ruth, mutta luulen, ettei se
juuri aivan viisasta ollut. Kuinka paljon teillä on?
-- Oh, niitä minä en viitsinyt laskea. Minulla ei ole vähintäkään
mahdollisuutta, kuten tiedätte, ja vaikka olisikin, en olisi sitä
sittenkään tehnyt.
-- Mutta jos olette niin varma palkinnosta, hyvä Alice, niin on
mielestäni jollakin toisella keinolla määrättävä, kuka teen laittaa.
-- Ei, minä en todellakaan ole ollenkaan varma, Debby. Lupaan on vielä
viisi viikkoa, ja joku toinen voi mennä minun edelleni.
-- Missä vietätte lupa-ajan? Oletteko kuullut isästänne mitään nykyään?
-- Eilen juuri sain häneltä kirjeen. Hän sanoo, että saan olla
lupa-ajan koululla, ja ettei silloin ole mitään koulutyötä, olen
ikäänkuin miss Longin vieraana. Mutta sallithan minun tulla tänne
usein, sallitko? Ja pieni pää nojasi hyväillen Debyn olkapäätä vastaan.
-- Sallin, lapseni! Ja toivon, että saamme lupa-ajan kulumaan niin
nopeasti, että hämmästytte.
-- Kuten silloin, kun avasit silmäsi sen pimeän kävelymatkan perästä,
Alice, sanoi Ruth.
Debby halusi kuulla siitä ja sitten Pollysta ja Joesta. Tunti kului
niin äkkiä, etteivät he olleet ollenkaan ehtineet kotimatkaa ajatella,
kun miss Long jo odotti portilla. Ruthin juostessa heti häntä vastaan
sanoi Debby Alicelle:
-- Rakas Alice, teidän sijassanne antaisin minä Ruthin tarjota teen.
-- Minkätähden, Debby?
-- Osaksi sentähden, että hän on nuorin, mutta erittäin siksi, että
se olisi epäitsekästä, ja minä tietäisin, että tahdotte tulla äitinne
kaltaiseksi, Alice.
-- Minä koetan -- ja luovun siitä, Debby, jos se sinusta on parempi,
vaikka, lisäsi hän hiljaa, -- tule katsomaan. Hän juoksi toisten luo
ulos.
Ruth oli koettanut tottua siihen ajatukseen, ettei hän saisi nähdä
Duncania ennenkuin lupa-ajan jälestä, mutta kun toiset iloisesti
keskustelivat matkasta, täytyi hänen itkuansa pidätellen juosta
tiehensä. Lapsiraukka oli kuvitellut lupa-aikansa erittäin hauskaksi,
ja nyt hänen täytyi viettää sen tuntemattoman rouvan luona vieraassa
paikassa. Hän tiesi, että Duncan oli tarkoittanut tällä hänen
parastaan. Hän ajatteli, että meri-ilma häntä virkistäisi. Miss Long
ajatteli samoin, sillä hän huomasi, että koulutyö oli tehnyt hänet
entistä kalpeammaksi. Muutoin olisiki hän mielellään pitänyt Ruthin
luonaan. Kuitenkin jäi alkuperäinen suunnitelma voimaan, ja Ruth odotti
vierailua enemmän pelolla kuin ilolla.
Ruth toivoi sydämestään ja uskoi varmasti, että Alice saa palkinnon,
vaikka hän väliin pyysi, että tämä vähän hillitseisi itseään, jos voi,
sillä hän oli kuullut, että harvoin saa sitä, mitä toivoo.
Neuvolla ei ollut toivottua vaikutusta. -- Alice toivoi edelleen, eikä
muusta puhunutkaan.
Odotettu päivä tuli. Joulukuun ensimäisellä viikolla oli ilma niin
kaunis, että mrs Burton voi täyttää pienten ystäväinsä toivomuksen. Hän
arveli kuitenkin heidän tulevan hakemaan häntä, ja pani valkoisilla
silkkinauhoilla varustetun päähineensä koriin odottaakseen kutsua.
Silloin kuuli hän heikkoa naputusta ovelta ja pieni, vaalea pää
kurkisti sisään ja sanoi hiljaisesti:
-- Hyvä Debby, oletko valmis, tulin sinua katsomaan.
Debby huomasi ettei kaikki ollut oikein.
-- Tulkaa sisään, Alice, muutamaksi minuutiksi, pelkään, että olette
väsyksissä.
-- En ollenkaan! Näen, että olet valmis, joten voimme mennä, jos tahdot.
Mutta Debby pakoitti Alicen tulemaan ja istumaan polvelleen saadakseen
selville, mikä suru oli vienyt hymyn hänen huuliltansa, tahi
kääntääkseen hänen ajatuksensa toisaalle.
-- Kertokaa minulle palkinnosta, sanoi hän. Onko se joku kirja?
Nyt puhkesi suru ilmoille.
-- Ei se minun palkintoni ole, se on Ruthin. -- Hän sen sai.
Hän puhui vihaisesti, mutta äkkiä kätki hän kasvonsa Debyn olkaa vasten
ja itki katkerasti.
-- Oi, Debby, tiedän olevani paha, mutta en voi todellakaan auttaa
sitä, että olen pahoillani. Olin niin varma -- aivan varma!
Mikä toi kyyneleet Debynkin silmiin? Ehkä ajatteli hän erästä toista
tyttöä, jolla oli tapana tehdä samoin, kuin hän oli pahoillaan, tai
ehkä ajatteli hän, että tämä ei ollut viimeinen eikä katkerin pettymys,
minkä Alice sai kokea ennenkuin hän oppi sen niin monelle vaikean
läksyn, ettei saa olla mistään liian varma. Hän koetti lohduttaa
lapsiraukkaa hänen surussaan.
-- Oi, niin, tiedän sen olevan hyvin pahasti, etten voi olla iloinen
Ruthin voitosta.
-- Se olisi oikein, mutta en minä sitä ihmettele, ettei Alice voi
tänään, sillä olettehan toivonut sitä niin kovin, mutta teidän täytyy
vähitellen antaa valta paremmalle tunteelle ja rukoilla, että se
onnistuisi, siten vähenee pettymyksen tunne.
-- Ruth sanoi, etten saisi olla siitä niin innostunut, mutta en minä
sitä halunnut itseni tähden ainoastaan, toivoin miellyttäväni sillä
isää.
-- Mutta kuinka menetitte sen?
-- Niin, tiedäthän, että tulin kouluun kuusi viikkoa ennen Ruthia, enkä
luullut hänen niin vähässä ajassa enää pääsevän minun edelleni. Minulla
oli jo ennen hänen tuloaan koko joukko arvonumeroita.
-- Kuinka paljon enemmän hänellä oli nyt?
-- Ainoastaan yhtä, ja jos en olisi viime viikolla saanut yhtään läksyä
uudestaan, olisi minulla ollut enin.
-- Odottiko Ruth sitä?
-- Oi, ei ollenkaan! Ja alussa hän oli pahoillaan minun tähteni, sanoi
hän, kun minä sitä niin halusin. Toivoisin olevani enemmän Ruthin
kaltainen, Debby -- tarkoitan tekojen puolesta.
Debby hymyili, sillä hän ymmärsi siihen sisältyvän tuon turhamaisen
ajatuksen: En tahtoisi olla hänen näköisensä.
-- Hän ei ole itsekäs, Alice, ja minä luulen, että tekin joskus opitte
sellaiseksi. Ettekö aikonut antaa hänen tarjota teetä, vaikka olisitte
saanutkin palkinnon?
-- Kyllä, siitä olen iloinen, mutta...
-- Mitä mutta?
-- Nyt hänellä on siihen oikeus eikä kukaan tiedä, että olin aikonut
luopua siitä. Enkä minä sitä sano heille.
-- Ei, ei! Mutta minusta se ei tee mitään, tietäähän yksi kuitenkin
sen, Alice.
Alice ymmärsi Debyn nöyrästä äänenpainosta, ketä hän tarkoitti.
-- Mutta en voi sitä auttaa, että toivoisin Ruthin tietävän sen. Hän
on varmaan ihmetellyt, etten minä ilmoittanut iloani, kuten muut. En
soisi, että hän pitäisi minua itsekkäänä. Tahtoisin, että hän pitäisi
minusta enemmän. Luuletko, Debby, voivani puhua siitä Ruthille?
-- Kyllä, ystäväiseni, mutta eikö olisi paras mennä nyt? -- Debby
asetti huolellisesti hatun Alicen päähän. Aluksi kulkivat he aivan
hiljaa, mutta pian unohti Alice huolensa saadessaan vanhan ystävänsä
vieraakseen, sillä miss Long oli jättänyt kirjastohuoneensa ja
teehomman kokonaan Alicen huoleksi. Perille päästyä vei hän Debyn
ensiksi omaan huoneeseensa. Ovessa lensi Ruth heitä vastaan niin, että
hän aikoi syöstä heidät kumoon ja huudahti:
-- Oi, Alice, olen niin iloinen, että tulit, olin juuri menossa
hakemaan sinua. Miss Long on suostunut, ja se on Lizzien ansio.
Alice seisoi hämmästyneenä. Mihin suostunut?
-- Ai, unohdin, ettet sitä tiedä; en olisi sitä sanonut sinulle, jos
ei miss Long olisi myöntynyt. Hän antaa minun vaihtaa kirjan kahteen
pienempään, toinen sinulle ja toinen minulle.
Alice tuskin uskoi tuota uutista, kunnes Ruth edelleen selitti, että
kun hänen mielestään Alice ansaitsi sen yhtä hyvin, todistuksethan
olivat niin yhtäläiset, oli hän pyytänyt miss Longin jakamaan sen, ja
Lizzien yhtyminen siihen oli vaikuttanut sen.
-- Eikö Lizzie ollutkin ystävällinen. Oi, minä olen niin iloinen,
Alice! Hän suuteli Alicea ilosta säteillen. Hänen ilonsa oli ollut
puolinainen Alice-raukan tähden. Hän ei sanonut, että miss Long oli
kieltäytynyt Alicen laiskuuden takia, mutta hän sanoi, että Lizzie oli
saanut voiton, kun oli muistuttanut, miten ahkera hän oli ollut kolmena
viime kuukautena. Ja sitten selitti Alice, että hän oli päättänyt antaa
Ruthin tarjota teen, vaikka hän olisikin saanut palkinnon. Mutta Ruth
ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan -- ja hän osoitti olevansa
niin perin taitamaton siinä asiassa, että Debbykin tuumi Alicen
sopivan paremmin. Kaikki saatiin järjestykseen ja pienellä seuralla
oli erittäin hauskaa. Debby kertoi vielä kerran "miss Elizan" koulusta
karkaamisen ja monta muuta yhtä hauskaa kertomusta, ja aika kului niin,
ettei Ruth kertaakaan muistanut ajatella peloittavaa vierailuansa.
Mutta sanottuaan Debylle jäähyväiset ja päästyään huoneeseensa Alicen
kanssa valtasi tämä ajatus hänet uudistuneella voimalla.
-- Voi, Alice, sanoi hän, -- toivoisin saavani jäädä luoksesi. Täällä
olisi paljon helpompi olla hyvä, kuin siellä, lisäsi hän huoaten.
Alicen mielestä ei vieraisille mennessä tämän tarvinnut olla
ensimäisenä ajatuksena. Hän ei sitä kuitenkaan sanonut.
-- Luulisin, että olisi paras kysyä sitä Lizzieltä, Ruth, sillä tässä
tuonoin kuulin hänen sanovan, että on yhtä helppo olla hyvä yhdessä,
kuin toisessakin paikassa.
-- Sanoiko hän todellakin niin? Kenelle? Milloin?
-- Niin, näetkös, hän menee ensi kevännä ulkomaille -- olen unohtanut
nimen, mutta johonkin Länsi-Intiaan kai se oli -- ja eräs tytöistä
ihmetteli, että hän voi matkustaa seutuun, missä ei pidetä säännöllistä
jumalanpalvelusta.
-- Ja mitä hän sanoi, sano se minulle ihan sillä tavalla, sanoi Ruth
innokkaasti.
-- No, hyvä, hän sanoi juuri näin, vastasi Alice ikäänkuin kirjasta: --
etkö usko, että siellä, mihin Jumala meidät lähettää, on helpointa olla
hyvä? -- Ja minusta oli hauskaa, että Lizzie osasi antaa niin kauniin
vastauksen. -- Eikö sinustakin?
Mutta Ruthin ajatukset harhailivat ympäri. Äkkiä sanoi hän: -- Kiitos,
Alice, paljon kiitoksia! Olen niin iloinen Lizzien sanoista ja uskon,
että se on totta. -- Vasta muutaman minuutin kuluttua muisti hän kysyä,
miksi Lizzie matkustaisi, ja eikö hän koskaan palaisi.
-- Ei koskaan! -- sanoi Alice. -- Kuten tiedät, lopettaa hän silloin
koulunsa, mutta en tiedä, miksi hän ulkomaille matkustaa. Ehkä hänen
vanhempansakin menevät.
Ruth suri sitä, että hän niin menettäisi parhaan ystävänsä vanhemmista
tytöistä, mutta rukoillessaan: tapahtukoon sinun tahtosi, ajatteli hän,
että matka lady Douglaan luo oli varmaan hänelle hyväksi, koska Jumala
hänet sinne lähetti.
Ennen nukkumista Ruth ja Alice juttelivat hiukan Joesta. Hän oli
miss Longin ystävällisestä toimenpiteestä tullut aivan eheän puvun
ja kenkien onnelliseksi omistajaksi. Mutta kirjarahoja ansaitsi hän
edelleenkin itse, vaikka tarvittavasta määrästä puuttui enää sangen
vähän. Alice kertoi Joen luonteen kuvauksena, että hän vaivaistalolle
mennessään oli nähnyt kaksi poikaa vimmatusti tappelevan, ja hän oli
harmikseen huomannut, että pääpukari ja samalla voittaja oli Joe,
heidän nykyinen ystävänsä. Mutta ennenkuin kertomus oli lopussa,
nukahtivat molemmat.
Seuraavana aamuna hänen odotellessaan vuokravaunua ja sen konduktööriä,
Joea, viemään häntä, hänen tavaroitaan ja miss Longia asemalle, tuotiin
hänelle kirje Duncanilta. Mutta ennenkuin hän ehti sitä lukemaan, tuli
vaunu rämisten, ja pian heilui hän Mellestovin pääkatua pitkin kirje
kouraan puristettuna. Kuka olisi voinut lukea kirjettä vuokravaunussa.
Hänen täytyi se säästää junaan.
Miss Long jätti hänet konduktöörin huostaan, ja matkan päässä olisivat
hänen ystävänsä vastassa. Suutelo, vihellys, ja ensi kerran eläissään
oli hän yksin matkalla. Mutta nyt oli kirje luettava, eikä hän
huomannut ollenkaan ympäristöään ennenkuin se oli tehty -- ei ollut
aikaa vastata matkatoverien, vanhan herran ja rouvan ystävälliseen
puhutteluun. Mutta rautatievaunussa ei ollut yhtä helppo lukea, kuin
kotona, kirjaimet hyppelivät kuin irlantilaiset porsaat niin, ettei
niitä voinut lukea. Sen hän kuitenkin sai selville, ettei hän voinut
saada Duncania kotiin koko lupa-ajalla, ja että hänellä oli niin paljon
puuhaa, ettei voinut sanoa, milloin palaisi. Kotona ehkä olisivat nämä
tiedot aiheuttaneet muutamia kyyneliä, mutta Ruthin nykyisessä asemassa
oli niin paljon uutta, ettei hän joutanut ottamaan selvää oliko
hän iloinen tai vihainen. Hän ajatteli, että kirjeen loputtua aika
tulee varmaan pitkäksi, mutta aika kului katsellessa puita, huoneita
ja eläimiä, jotka näyttivät lentävän takaperin, ja hän suorastaan
hämmästyi, kuin seuraavalla asemalla konduktööri ilmoitti, että hän
oli perillä ja pyysi hänen istumaan paikallaan sillä aikaa, kun hän
kuulusteli oliko kukaan häntä vastaan ottamassa. Samassa kuului: "Onko
siellä eräs pieni tyttö Mellestowista?" Ruth hypähti pystyyn, mutta
mitä hän sitten teki, kerromme seuraavassa luvussa.