Revitty ainevihko.
Ruth oli lopettanut varsinaisen päivätyönsä ja istuutunut
mielipaikkaansa, avonaisen akkunan ääreen lukeakseen satukirjaa, jonka
Alice oli lainannut hänelle. Mutta pian liitelivät hänen ajatuksensa
kauas kotiin, Duncaniin, veljen kirjeisiin -- viimeinen oli tullut
viikko sitten. -- Oli niin hauskaa saada häneltä kirjeitä, hän kertoi
aina sitä mitä hän mieluimmin tahtoi tietää. Hän ajatteli, mahtoiko
hän pitää häntä parempana tämän vuosipuoliskon perästä, ja hän muisti,
että hän nyt juuri oli ollut koulussa kuukauden, ja että vajaan kolmen
perästä hän taas saa olla hänen luonaan ja kertoa hänelle kaikki; ja
hän nauroi melkein ääneen tätä ajatellessaan.
Hänen pieni ilmalinnansa hajosi kuullessaan nimeänsä lausuttavan. Eräs
ylempi luokka palasi ranskan tunniltaan kovaäänisesti keskustellen.
-- Noh, sehän vaan vahvistaa minun ajatustani, sanoi eräs kovalla
äänellä. -- Saatte olla varmat, että Ruth Leigh on syyllinen. Mutta
minun mielestäni ei sinulla ole syytä välittää siitä, onneksi se vaan
sinulle oli.
-- Mitä tarkoitat?
-- Niin, eikö se ole vapauttanut sinua ainakin kolmesta huonosta
arvosanasta? Tiedäthän, että sinä siitä tavallisesti saat huonon,
ja pari kolme sellaista tällä viikolla olisi tuntuvasti vähentänyt
palkinnon saamisen mahdollisuutta -- ja tiedäthän, että jos viikossa
saa kaksitoista huonoa, menettää viisikymmentä hyvää.
-- Siispä olet onnellinen tyttö, Jane! -- sanoi toinen, -- sinun
pitäisi mielestäni kiittää Ruthia. -- Ruth, Ruth, missä olet?
Tule saamaan kiitollinen tunnustus miss Hardingille tekemästäsi
palveluksesta.
-- Minun mielestäni teette hyvin väärin, sanoi Lizzie välittäen, --
että syytätte Ruthia edes kysymättä häneltä. Tule tänne Ruth!
Tyttönen tuli piilopaikastaan esille.
-- Oletko repinyt lehden Janen ranskan vihosta? Kun menimme luokalle,
oli hänen illalla kirjoittamansa aine siitä revitty. Sano minulle,
Ruth, oletko tehnyt sen.
-- En tiedä mitään Janen aineesta, en tiennyt, että hän oli
kirjoittanutkaan mitään, vastasi hän varovaisesti.
-- Älä kiertele nyt, sanoi eräs pitkä ja hoikka tyttö, -- rehelliseen
kysymykseen on annettava rehellinen vastaus; oletko tehnyt sen tai et?
-- Näen, ettei sanojani uskota, enkä minä siis puhu mitään.
-- Aivan oikein, sanoi ensimäinen tyttö, kääntyen toisiin, -- olin
varma, että hän on tehnyt sen. Ja sitäpaitsi, eikö se, mitä Annie
sanoi, ole tarpeeksi todistusta, että hän juuri tänä aamuna oli kysynyt
Janen kirjahyllyä. Mitäs siitä sanot, Ruth.
Mutta Ruth oli vaiti.
-- Vastaa, Ruth, jos voit, sanoi Lizzie ystävällisesti. -- Sano, mitä
hait Janen hyllyltä?
Ei vastausta. Pienet huulet olivat päättäväisesti puristuneet yhteen.
-- Antakaa sen nyt olla, sanoi Jane, -- minä en siitä välitä.
-- Mutta minä välitän, Jane, sanoi Lizzie, -- ja olen pahoillani, ettei
miss Long ole täällä ottamassa siitä selvää. -- Ruth, minä en vieläkään
voi uskoa, lisäsi hän kääntyen häneen.
-- Etkö? Minä voin, sanoi eräs, -- intohimoinen ja kostonhaluinen. Ne
kuuluvat tavallisesti yhteen. Sinunkin, Lizzie, täytyy tunnustaa, ettei
se ole mikään rakastettava luonne.
Lizzie teki vielä yrityksen. -- Ruth, _minulle_ sinä varmaan vastaat.
Ensi hetkellä näytti hän aikovan vastata, mutta äkkiä sulkeutuivat taas
huulet, hän kääntyi ja meni hiljaa entiselle paikalleen akkunan viereen.
-- Antakaa lapsiraukan mennä, sanoi Jane. -- Vakuutan, etten siitä
välitä. Mutta sinua, Lizzie, pyydän, ettet siitä puhu miss Longille; en
tahtoisi, että lasta toruttaisiin, enkä luule hänen sillä oikeastaan
mitään pahaa tarkoittaneen.
-- En voi luvata, Jane, sanoi Lizzie vakavasti, -- sillä minä en ole
yhtä varma kuin sinä Ruthin syyllisyydestä. Ja tekipä sen kuka hyvään
-- miksikään erehdykseksi en minä sitä usko -- oli se niin huono teko,
ettei sen voi antaa noin vaan mennä.
Hän poistui.
-- Hyvä, saammehan nähdä, kuka on oikeassa, sanoi pitkä tyttö. --
Lizzie ei usko mitään suosikeistaan, mutta miksi Ruth on yksi niistä,
sitä on vaikea tietää.
-- Antakaa sen nyt olla, sanoi Jane ärtyisesti, -- totisesti, kun en
minä siitä välitä, ei tarvitse muidenkaan sitä tehdä. Kas tuolla tulee
kirjeen kantaja, saapa nähdä, onko hänellä minulle kirjettä.
Viiden minuutin kuluttua noputettiin ovelle. Ruth syöksähti ylös --
tässä postissa tulivat Duncanin kirjeet. -- Kirje miss Leighille,
ilmoitti palvelija. Silmänräpäyksessä lensi hän poikki huoneen ja
takaisin paikalleen. Ahmimalla luki hän sen sisällön.
Mutta miksi kalpeni hän ja hiljaa lähti huoneesta pitäen kirjettä
kädessään?
Puoli tuntia sen jälkeen kuuli Lizzie Spencer huoneestaan tullessaan
nyyhkytystä viereisestä huoneesta. Hän avasi hiljaa oven. Heikko ääni
nyyhki; -- Oi miksi lähetit minut luotasi. Se oli _hyvin_ hirveätä,
Duncan!
Lizzie ajatteli: -- Tekikö _hän_ sen todellakin. Hän sanoi: -- Ruth,
miksi täällä makaat? Olen tullut luoksesi, sano minulle kaikki. Tämä
sanottiin lempeästi, mutta kuitenkin sellaisella äänellä joka vaati
tottelemista.
Ruth nosti päätään kuullessaan Lizzien äänen, ja rypistynyt, kyynelien
kastelema kirje tuli näkyviin. Lizzie tuli melkein iloiseksi,
huomatessaan, että Ruthin suru ei ollutkaan aiheutunut siitä, mitä
koulussa oli tapahtunut.
-- Oi, Lizzie, hän matkustaa tiehensä -- hän matkustaa tiehensä!
-- Kuka matkustaa tiehensä, Ruth?
-- Duncan! Tässä on hänen kirjeensä, hän ei tule koskaan takaisin, ei
kirjoita enää koskaan minulle! Hän oli aivan lohduton, vaikkei hän
itkenyt enää.
-- Onko siinä todellakin niin, kysyi Lizzie.
-- Kyllä, minä luulen -- en voinut sitä oikein lukea, luetteko sen
minulle? Hän antoi kirjeen Lizzielle, joka luki: -- Ehdin kirjoittamaan
sinulle Ruthiseni, vaan pienen lapun tänään, sanoakseni, ettet
odottaisi mitään tietoja nyt niin usein kuin tavallisesti. Liikeasiat
pakoittavat minut matkustamaan Bermudaan, toivoakseni vaan vähäksi
aikaa; täydyn matkustaa jo ehkä huomenna. Saat tietoja minulta, rakas
lapsi, niin pian kun mahdollista. Koeta unhottaa, että olen tavallista
kauempana sinusta. Tiedän, että olet pieni, kiltti tyttö; ja jos
en joudu kotiin loma-ajaksi, saat viettää sen lady Douglaan luona
Beachfieldissä, mihin usein olemme yhdessä aikoneet matkustaa. Kirjoita
minulle, milloin parhaiten voit. Miss Long sanoo sinulle osoitteeni,
kirjoitin juuri hänelle. Jumala siunatkoon pientä siskoani! Iloitsen
ajatellessani, että hän on tyytyväinen ja onnellinen, ja niin hän on,
jos hän on hyvä.
Lizzie lopetti ja katsoi kuulijaan.
-- Kuten näet, Ruth, ei se ole niin pahaa, kuin luulet, onko?
-- Luulin hänen sanoneen, ettei hän koskaan kirjottaisi. Mutta
lupa-aika, Lizzie, olen varma, ettei hän tule siksi! Hän sanoo, kuten
näet, "ehkä," ja minä tiedän mitä se merkitsee, sekin minun täytyy
jättää! Ääni oli niin surullinen. -- Mutta sitä en voi unohtaa, että
hän on kaukana. En voi nyt koettaa saada hyvää todistusta siksi, että
hän sen jouluna näkisi.
-- Ethän aikone sentähden jättää koettamatta sitä?
-- En välitä miellyttää ketään muita, kuin Duncania, Lizzie. Ei kukaan
pidä minusta sillä tavalla, kuin hän.
-- Eikö? Eikö hänkään, joka antoi sinulle Duncanin veljeksi? Eikö
kukaan välittänyt sinusta tuonoin, kun rukoilit anteeksiantavaa ja
lempeää sydäntä? Eikö Jesuskaan, kun hän otti lapsia syliinsä, tahi
kuoli ristillä? Oi, Ruth, älä sano, ettei sinusta kukaan välitä. --
Etkö tahdo koettaa miellyttää _Häntä_?
-- Duncanin sijastako?
-- Ei niin, mutta siten, että samalla miellytät _Häntä_, kuin Duncania;
ja kun Duncan on poissa, on _Hän_ läsnä; ja kun Duncan ei voi nähdä
yrityksiäsi, _Hän_ näkee, ja saat olla varma, että Hän pitää sinusta.
Hetken perästä Ruth sanoi:
-- Se on ainoa, jota Polly koettaa miellyttää, mutta minun täytyisi
koettaa enemmän, koska _Hän_ on antanut minulle silmät. -- Hetken
perästä hän lisäsi: -- Tahdon koettaa, Lizzie. Jos voisin nyt heti
tehdä jotain, en ehkä unohtaisi niin pian.
-- Ylpeyskö sinua äsken esti vastaamasta tytöille?
-- He eivät uskoneet minua, uskotko sinä, Lizzie?
-- Uskon. Tahdotko sanoa minulle?
-- Kyllä, sanon sen nyt: en ollut koskenut vihkoon, ja Janen hyllyä
kysyin pannakseni sinne häneltä lainaamani kartan.
-- Sinun täytyy sanoa se heille, Ruth.
-- En voi, he eivät usko minua.
-- Älä siitä välitä. Sanonko sinulle, mitä Jesus teki, kun ihmiset
eivät häntä uskoneet?
-- Sanoiko hän heille kahdesti?
-- Hän teki enemmän, Ruth. Hän paransi sairaan miehen uskottomille
ihmisille todistukseksi, että hänellä oli valta, ettei hän ollut mikään
petturi, ja että hän voi antaa synnit anteeksi.
-- Mutta minä en voi todistaa, Lizzie.
-- Et nyt, mutta jos tahdot olla Jesuksen kaltainen, täytyy sinun tehdä
mitä voit, välittämättä siitä mitä he sanovat. Sano tyyneesti se, mitä
olet minulle sanonut, ehkä Jumala lähettää todistuksenkin, ja jos ei,
koettelee hän sinun kärsivällisyyttäsi. Teetkö nyt niin?
-- Kyllä, jos hän auttaa minua.
-- Rukoilkaamme sitä, rakas Ruth.
Hetken perästä meni Ruth kouluhuoneeseen Janen luo ja sanoi:
-- Jane, minä en repinyt sinun vihkoasi. Hyllyllesi panin sen kartan,
jonka lainasit minulle; muistat kai että annoit sen eilen ja nyt se on
paikallaan. Sinun täytyy uskoa minua.
-- Uskon sinua, Ruth, sanoi Jane, enkä tahdo puhua mitään enää koko
asiasta.
-- Kylläpä olet merkillisen herkkäuskoinen, Jane, se minun täytyy
tunnustaa, sanoi Annie. -- Miksei hän sitä heti sanonut? Minusta
näyttää, kuin olisi hän käyttänyt aikaa keksiäkseen tuon jutun!
Kaikista yrityksistään huolimatta ei Lizzie voinut keksiä todistusta
Ruthin viattomuudelle. Näytti kuin koko asia jäisi ainaiseksi
salaisuudeksi.
Eräänä päivänä, kun hän jo oli lakannut sen selville saamista
toivomastakin, tuli Ruth juosten häntä vastaan puutarhassa.
-- Katso, Lizzie, ole hyvä ja katso, huudahti hän näyttäen kokoon
puserrettua paperipalloa, -- ehkä tämä on se lehti, oi, toivoisin, että
se lopultakin selviäisi!
-- Mikä se on? Mistä löysit sen?
-- Alice ja minä heitimme palloa kouluhuoneessa, se lensi sen sinisen
verhon takana olevaan uuniin, ja sitä hakiessani löysin tämän sieltä.
En ole avannut sitä, ja kun näin, että se oli viivattu samalla tavalla,
kuin ainevihot, toin sen heti sinulle.
Lizzie avasi sen. Se oli nyt se kadonnut lehti. -- Mutta, Ruth, vielä
ei ole todistettu, kuka sen on pannut sinne, sanoi hän.
Ruthin kasvot synkistyivät. Voitettuaan ylpeytensä oli hän hartaasti
koettanut todistaa syyttömyyttään. -- Odota hiukan, sanoi Lizzie
epäilevästi tarkastellen uudelleen paperia, -- en ole ihan varma eikö
hän nyt vapauta sinua. -- Odota täällä, menen puhumaan Janen kanssa.
Lizzie riensi kouluun Ruthin löytö kädessään. Hän arveli toistenkin
vanhempien tyttöjen olevan siellä, mutta sitä ei nyt voinut auttaa.
Kaikki olivat Ruthia epäilleet ja kaikkien tuli tietää totuus. Hän
sanoi heti Janelle:
-- Jane, olitko kirjoittanut aineen sille lehdelle, joka vihostasi
revittiin joku päivä sitten?
Jane vastasi vihaisesti:
-- Kyllä, luonnollisesti, koko ranskan kirjoituksen. Mutta toivon että
unohtaisit koko tuon joutavan tapauksen, vakuutan, että minä olen sen
kokonaan unohtanut.
Lizzie näytti hyvin vakavalta sanoessaan:
-- Oletko unohtanut sen niin pian, Jane? Olen pahoillani, että olet
niin tehnyt.
Jane purskahti itkuun. -- Tuo sinun puheesi on hyvin epäystävällistä,
Lizzie. En minä sille harjoitelmalle mitään voi, se on poissa; siinä
kaikki.
-- Se on löytynyt, sanoi Lizzie tyyneesti, eikä minun tarvinne sanoa
sinulle, Jane, että koko aineen sijasta on siinä kaksi riviä. Meidän ei
ole nyt vaikea arvata sen hävittämisen syytä, joka ainoastaan yhdellä
voi olla.
Yleisen äänettömyyden ja hämmästyksen vallitessa pani Lizzie
paperilipun pöydälle ja sanoi mennessään ulos: -- Minun täytyy sanoa
Ruthille, että hänen syyttömyytensä on todistettu.
-- Nyt olet vapaa siitä epäilyksestä, Ruth, sanoi hän, kun he
kohtasivat toisensa.
-- Voi, Lizzie, olen niin iloinen -- niin kovin iloinen! -- vastasi
Ruth loistavin silmin. -- Mutta kuinka sait selvän siitä? Kuka sen teki?
-- Näin, että koko aineen sijasta oli kirjoitettu ainoastaan vähäinen
osa, ja siitä päätin, että hän oli tehnyt sen itse, eikä hän kielläkään
sitä.
-- Oi, Lizzie, kuinka voi hän tehdä niin? Olen niin pahoillani hänen
tähtensä, etten voi olla oikein iloinenkaan. Mutta toisten ei tarvitse
sitä tietää, Lizzie, vai kuinka? Se oli hirveätä Janelle, enkä minä
niin paljon välitä siitä, että ne minua epäilevät -- ainakaan nyt, kun
sinä sen aivan varmaan tiedät.
-- Minä tiesin sen _aivan varmaan_ jo ennen, Ruth, sanoi Lizzie
hymyillen, mutta nyt sen tietävät kaikki. Olisin tehnyt vääryyttä
sinulle, jos en sitä olisi kertonut heille.
-- Minusta tuntuu, kuin olisin tehnyt jotain sopimatonta Janelle,
toivoisin voivani hyvittää hänet, Lizzie, tahdotko puhua Janelle, kuten
minullekin, tahdothan, lisäsi hän äkkiä.
Lizzie vastasi suudellen häntä: -- Tule nyt sisälle, Janen täytyy sanoa
sinulle, että hän on pahoillaan, jos hän on.
-- Luulen hänen olevan, koska hän aluksikaan ei toivonut, että minua
olisi syytetty, eikä olisi tahtonut puhuttavan siitä mitään. Mutta en
tahtoisi pakoittaa häntä tekemään sitä toisten kuullen.
Mutta Lizzie ei näyttänyt ollenkaan laupiaalta, viedessään Ruthin
kouluhuoneeseen. Siellä vallitsi hiljaisuus; ehkä paha omatunto vaivasi
useampia ennenaikaisen epäluulon tähden.
En ole tahtonut, että kukaan olisi häntä syyttänyt, Lizzie, sanoi Jane
vihaisesti kääntyen heihin, -- sinä tiedät sen, ja mielestäni pidät
melua tyhjästä.
-- Häpeä, Jane! -- sanoi Annie. -- Ruth, sinun täytyy antaa anteeksi
meille kaikille. Minä puolestani olen pahoillani, että syytin sinua.
Tule lyömään kättä!
Toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Jane yksin seisoi paikallaan ja
näytti happamalta. Ruth oli iloinen päästessään pois, puutarhaan, missä
hän hetkisen perästä lauleli.
-- Unohdin Jane raukan. Hän on varmaan onnetoin, sanoi hän. Mutta hän
oli niin iloinen, ettei hän voinut, pidättää sen ilmoille puhkeamista,
ja pian kaikui taas hänen laulunsa kilpaa lintujen kera.
Äkkiä kuuli hän takanaan äänen:
-- Ruth, tahtoisin puhua kanssasi.
Se oli Jane. Hän tyrskähti itkuun ja sopersi: Ruth, olen _hyvin
pahoillani!_ En tahtonut sitä äsken sanoa, mutta se on totta.
Ruth kurotti kasvonsa suudeltavaksi anteeksiannon merkiksi ja sanoi:
-- Olen varma, Jane, että nyt tulet onnellisemmaksi; unohtakaamme koko
asia; ainakin -- lisäsi hän -- se mikä minua koski.
Janen mentyä mietti Ruth, oliko Lizzie mahtanut puhella hänelle.