Sokea Polly.
Sillä aikaa, kun Alicella ja Debylla oli pieni kohtauksensa seuraavana
päivänä, meni Ruth Janen luo ja sanoi kainosti:
-- Miss Harding, saanko sanoa teille jotain? -- ja sitten jatkoi
hän äkkiä: -- annatteko anteeksi sen mitä eilen teille sanoin. Olin
suuttunut, enkä tarkoittanut -- ainakaan en nyt tarkoita mitä silloin
sanoin -- olen pahoillani, että sanoin niin.
-- Minä en vihaa ketään, sanoi Jane, -- luulen, että voimme tulla
hyviksi ystäviksi, jos niin tahdot.
Ruth ei vastannut heti. Vihdoin sanoi hän:
-- Koetan rakastaa teitä, Jane, mutta pelkään, ettette välitä minusta,
kun saatte nähdä, kuinka paha minä olen.
Mutta Janen ystävyyskäsite ei ollut niin vakava, kuin Ruthin, eikä hän
oikein tiennyt, miten olisi vastannut tähän pieneen puheeseen. Hän ei
voinut kertoa Ruthin lupausta _koettaa_ rakastaa häntä, sillä sitä hän
ei ollut koskaan tehnyt eikä luultavasti yrittäisi nytkään, Ruthan oli
hänen terävän arvostelunsa mukaan koulun rumin ja pahasisuisin oppilas.
Mutta varo, Jane, ettei tämä "kauhea luonne" tule rakastettavammaksi
sinun omaasi! Varo, ettet saa ajattelemattomuudellasi ja tylyydelläsi
aikaan syvempiä haavoja, kuin Ruth intohimoisilla purkauksillaan, sillä
hän koettaa sanoilla ja töillä korjata, kun sinä sen sijaan et välitä
ollenkaan, että olet loukannut.
Jane alkoi tuntea itsensä kovin kömpelöksi tämän hiljaisuuden
vallitessa, mutta samalla sai Ruth käskyn ottaa hatun päähänsä ja mennä
ulos miss Longin ja Lizzie Spencerin kanssa.
Seuratkaamme heitä, sillä arvatenkin he menevät tervehtimään sokeata
Pollya. Joen selityksen mukaan oli heidän kotinsa noin puolen
peninkulman päässä. Tie sinne kulki holvikaaren kautta Mellestowin
parasta katua pitkin, sitten likaista syrjäkatua parin rohistuneen
huonerähjän ohi ja päättyi vieläkin likaisemman ja ränsistyneemmän
töllin luo, jonka edustalla joskus näytti olleen puutarha, mutta siitä
oli enää jälellä vaan pari viinimarjapensasta ja joku kukkanen, joka
ikäänkuin ympäristön autiutta pilkaten kohotti päätään valoa kohden.
Ovi oli auki, ja syyllä voi epäillä, voiko sitä ollenkaan sulkea. He
kurkistivat sisään ja huomasivat osuneensa oikeaan. Keskellä lattiaa
seisoi liikkumatonna, pää kumarassa noin kaksikymmenvuotias tyttö,
toisessa kädessä kahvikuppivatineen, toisessa leipäpalanen. Hän oli
nähtävästi kuullut askeleet ja äkkinäinen "kuka siellä?" ilmaisi hänen
hämmästyksensä. Tyttö raukka! Hän ei ollut tottunut kuulemaan muiden
vieraiden, kuin isän salametsästäjätoverien askeleita, mutta tulijat
eivät olleet niin meluavia. Hänen ei tarvinnut kauan ihmetellä, sillä
miss Long kiiruhti ilmoittamaan, että hän oli se rouvashenkilö, jota
Joe oli pyytänyt tulemaan sisarensa luo ja että hänen toverinsa oli
omenain antaja. Ruth katsoi punastuen Lizzieen, mutta tämä ei näyttänyt
tietävän mitään siitä asiasta. Pollyn kalpeat kasvot kirkastuivat;
hän koetti etsiä tuolia vieraillensa, mutta ennenkuin hän ehti selitä
hämmennyksestään, olivat nämä jo hankkineet istuinpaikat. Tuli takassa
oli melkein sammunut, mutta vieressä oli pieni varasto polttoainetta,
ja teekattila odotti valmiina liedellä.
Miss Long kysyi Pollylta, kuinka hän voi toimia yksin päiväkaudet.
-- Niin, katsokaas, ma'ami, minun täytyy koettaa tulla toimeen niin
hyvin kuin voin. Joe on hyvä poika minulle, saan tehdä huoneessa
enimmät toimet, ainoastaan tulta -- senkin voisin -- ei hän salli
tehdä, ja minä annan sen hänen mentyään iltapäivällä olla siksi, kun
hän taas tulee. Ja -- en tiedä, onko se oikein -- minä ajattelen usein,
että Jumala pitää sokeista erityistä huolta, ainakin on ilahuttavaa
niin ajatella, lisäsi hän melkein kuin itsekseen.
-- Luulen, että olet oikeassa, sanoi miss Long; -- Jumala pitää huolta
kaikista lapsistansa, se on ainakin varma. Sinä olet lukenut hänestä,
joka tuli antamaan sokeille näkönsä.
-- Kyllä, jumalan kiitos! En koskaan voi olla tarpeeksi iloinen
ja kiitollinen siitä, että olen saanut olla sokeain koulussa. Jos
en siellä olisi saanut kuulla asioita, jotka antoivat minulle
kärsivällisyyttä ja toivoa, olisin aikoja kuollut epätoivoon ja
kurjuuteen -- sillä kurja minä todella olin! Kaikki oli pimeätä,
ei mitään tulevaisuutta, johon katse voi kiintyä -- oi, se oli
hirveätä. Istuessani täällä yksin minä väliin raivostuin -- linnuille,
kun ne lauloivat, Jumalan ihanalle auringolle ja lähistössä
leikkiville lapsille, -- mutta en koskaan Joelle enkä isälle. Oi,
en niille kahdelle! Kun Joe iltasin tuli kotiin, silitin hänen
tukkaansa saadakseni hänet puhumaan -- hänen äänensä muistutti niin
äiti-raukkaani. -- Nyt tiedän, että se oli Jumalan hyvyyttä, ja se
esti minun kadottamasta järkeäni, vaikka en minä silloin pitänyt
Jumalaa hyvänä. Mutta minun ei pitäisi näin puhua itsestäni. --
Kaikkivaltiaalle kiitos, se onnetoin aika on nyt ohi.
Miss Long katseli ympärilleen tuossa kurjassa huoneessa, ajatteli
juoppoa isää ja noita pimentyneitä silmiä, ja hän ihmetteli sitä
kärsivällisyyttä ja toivoa, joka vaikutti, että "se onnetoin aika oli
ohi." Mutta hän toivoi Pollyn puhuvan enemmän itsestään ja kysyi,
kuinka kauvan siitä oli, kun hän pääsi asyyliin.
-- Minä pääsin sinne viimeisen edellisenä talvena, ma'ami, mutta minä
en voinut olla siellä kauvan, sillä se rouva, joka minun puolestani
maksoi, kuoli. Mutta minä olin oppinut lukemaan ja monta muuta hyvää
asiaa. Olen siitä saakka koettanut jatkaa, sillä johtaja antoi minulle
raamatun -- ei sellaista korkokirjaimilla, se oli liian kallis -- mutta
Joe lukee siitä aina joskus kappaleen.
-- En luullut hänen osaavan lukea, sanoi Ruth.
-- Ei se hyvin käy, mutta hän koettaa edistyä, miss. Hän kävi koulua
äidin eläessä, ja kun minä osasin muutamia värsyjä ulkoa, voin ohjata
häntä, mutta nyt osaa hän itse melkein kaikki. Oi, ma'ami, siinä
kirjassa on ihmeellisiä asioita! Toisinaan mietin kokonaisen päivän
yhtä tahi kahta värsyä.
-- Sillä tavoin sen muistaa, Polly.
-- Usein annan lukea, kuinka Jesus paransi sokean miehen Jerikossa; --
hän vaipui hetkiseksi mietelmiinsä.
-- Pidätkö niin siitä? Mutta Jesus ei ole enää parantamassa sokeita,
Polly.
Hän ymmärsi miss Longin ajatuksen ja sanoi:
-- Ei täällä, mutta hän parantaa sokean kuitenkin. Hän on tehnyt minun
pimeyteni valoksi. Väliin ajattelen, että jos hän olisi täällä, en sitä
häneltä ensiksi pyytäisi. Ehkä en näkevänä osaisi häntä niin selvästi
ajatella. Aivan varmaan on eräs asia, jota minä enemmän toivoisin.
Miss Long tahtoi tietää, oliko se sellaista, jossa maallinen ystävä voi
auttaa. Mutta Polly sanoi sen koskevan isää, ja hänen kasvonpiirteensä
saivat samalla niin surullisen ilmeen, että miss Long muutti puheen
ainetta ja kysyi tahtoisiko hän vielä päästä sokeain kotiin, hän ehkä
voisi siinä asiassa tehdä jotain hänen hyväkseen. Alaksi tämä ajatus
näytti valtaavan hänet, mutta tarkemmin ajateltuansa sanoi hän.
-- Vaikka en voikaan paljoa tehdä, en kuitenkaan tahtoisi jättää kotia.
Hän oli hyvin kiitollinen miss Longille, mutta sanoi, että nyt kun hän
ei enää pitänyt itseänsä vaan toisten rasituksena, oli hänestä parempi,
että hän oli kotona Joen tähden, ja isäki ikävöisi, jos hän joutuisi
pois kotoa.
Luvattuaan pian tulla takaisin, sanoivat he jäähyväiset tälle
tyytyväiselle ja onnelliselle sokealle tytölle.
Ruth oli koko ajan ihmetellen katsellut sokeata tyttöä ja huonetta.
Hän ei ollut koskaan nähnyt niin köyhää kotia eikä tiennyt, että oli
vieläki köyhempiä olemassa ajalliseen elämään katsoen -- ja että
todellisesti rikkaita Jesuksen siunauksesta oli niin vähän.
Hän kulki kotiin päin hiljaa ja ajatuksissansa. Vihdoin hän kysyi:
-- Miss Long, onko sokean helpompi olla hyvä?
-- En usko, että Polly sanoisi niin, Ruth. Ulkonaisia kiusauksia ei
olisi niin paljon, mutta sisälliset olisivat sitä suuremmat, äärettömän
paljoa suuremmat. Ja ajattele, ettei koskaan saa _nähdä_ Jumalan
kaunista luontoa, joka hänen rakkaudestaan todistaa, eikä voi lukea
siitä eikä hänestä!
-- Oi, niin, olen niin iloinen! Olin unohtanut sen; ja tiedättekö,
minusta tuntui, kuin tahtoisin olla Polly, kun kuulin hänen niin
puhuvan. Mutta pelkään, että se oli väärin -- se oli kiittämättömyyttä.
Miss Long ei vastannut. Mahtoiko hänkin ajatella samoin?
Ruth uneksui yöllä, että hän leikki ja lakasi käytäviä Alicen kanssa
ja että Alice tahtoi sitoa hänen silmänsä, jotta hän voisi lakaista
paremmin. Hän heräsi -- kaikki oli pimeää -- ja silmänräpäykseksi
valtasi hänet ajatus: "minä olen sokea!" Mutta samassa tuli kuu
näkyviin ja heitti valojuovan sisään. Silloin hän hymyili ja kiitti
Jumalaa siitä, että hän voi nähdä, ja nukahti jälleen. -- -- --
Emme ole vielä paljoa puhuneet eräästä kouluelämän sangen tärkeästä
puolesta -- läksyistä. Mutta kukapa pieni tyttö ei tietäisi, mitä
Ruthin oli opittava kymmenvuotiaana? Se oli enimmäkseen lukemista,
kirjoitusta ja laskentoa, hiukan ranskaa ja saksaa, sekä aivan vähän
soitantoa ja tanssia. Ruth oli jäänyt koulutiedoissa jälelle, mutta
hänellä oli nopea käsityskyky, ja Alice saa varoa, ettei hänen
ystävänsä mene hänen ohitsensa ja kykene vielä kilpailemaan siitä
luokan etevimmälle oppilaalle määrätystä palkinnosta, josta Alice oli
kertonut. Heidän luokallansa on paitsi heitä ainoastaan kaksi tyttöä,
ja nämä ovat niin hitaita ja laiskoja, vaikka ovatkin vanhempia, että
Alice on jo ruvennut pitämään itseänsä onnellisena kilpailijana. Ruth
puolestaan ei sitä ajattelekaan, sillä hän, joka on tullut kouluun
kuusi viikkoa myöhemmin, ei luonnollisesti voi sitä saada, ja kun
hän sitäpaitsi on, veljen sanojen mukaan, "pieni tietämätön raukka."
Enimmän huolta tuottaa hänelle ranskan oppiminen. Hän unohtaa hetkisen
perästä, mitä "mademoiselle" on opettanut ja lausuu sanat väärin. Hän
joutui melkein epätoivoon, saadessaan saman läksyn uudestaan niin
monta kertaa. Kun sitten Lizzie Spencer rupesi pitämään huolta läksyn
valmistuksesta, alkoi sekin mennä yhtä hyvin, kuin toisetkin aineet.
Mutta emme saa jättää häntä nyt enää nukkumaan. Kuutamon sijaan tuli
pian auringon paiste, ja molemmat pikku tytöt olivat hyvissä ajoin
ylhäällä ja puettuina sekä kävelyllä puutarhassa.
-- Tiedätkö, Alice, että sinun poissa ollessasi eilen kävimme Joen
sokean sisaren Pollyn luona. Hän on ollut sokea kolmentoista vanhasta
saakka ja nyt hän on kahdenkymmenen! Eikö se ole hirveätä? Mutta hän ei
näytä sitä paljon surevan -- ainakaan nykyään.
-- Noo, luulenpa, etten minäkään siitä välittäisi.
-- Oi, Alice, sen sinä varmaan tekisit! Miksi noin sanot?
-- Siksi, että minä koetin kerran, sanoi hän salaperäisellä äänellä.
-- Koetit! Kuinka sitä voit koettaa?
-- Kerran pidin silmäni kiinni koko pitkän kävelymatkan ajan ja annoin
taluttaa itseäni. Ihmettelin, kun huomasin olevamme kotona, vaikka
luulin, että olimme puomiveräjän luona, se oli melkein hauskaa.
-- Oi, rakas Alice, älä sano niin! Unohdat, että koko ajan aioit
aukaista ne, mutta ajatellaanpa, ettet olisikaan voinut -- olisitko
silloin hämmästynyt?
-- Noo, arvelen, että se olisi ollut toista. Kuka taluttaa Pollya?
-- Ei kukaan. Sehän onkin pahinta. Hän on toisinaan melkein päiväkaudet
yksin kotona ja hapuilee ympäri huonetta. Tuskin voin olla itkemättä,
Alice, nähdessäni hänet. Mutta hän on niin hyvä!
-- Luulen, että kaikki köyhät ovat hyviä, etkö sinäkin luule, Ruth?
Minä tunnen erään toisen köyhän, äitini vanhan hoitajan, Debyn, ja hän
on niin hyvä, aivan varmaan ne kaikki ovat hyviä.
Mutta Ruth ei ollut aivan varma. Hän oli Joen puheiden ja omien
havaintojensa perusteella tullut vakuutetuksi, että Pollyn isä oli
kaikkea muuta, vaan ei hyvä. Hän ei kuitenkaan tahtonut sanoa siitä
mitään, hän kertoi vaan kuulleensa kerran sanottavan, etteivät köyhät
aina pääse taivaaseen sentähden, että he ovat köyhiä, eikä hänen
mielestään köyhyys _aina_ tee heitä hyviksi.
Hän kuvaili Alicelle useita yksityisseikkoja Pollyn aineellisesta
asemasta: kuinka siellä oli vain kaksi eheätä kuppia hyllyllä, ja
ettei hän luullut heillä olevan voita illalliseksi, että lattia oli
niin epätasainen, että hän ihmetteli, kuinka Polly voi siinä liikkua
kaatumatta, että puutarhassa oli vaan yksi laji rumia kukkia. Polly ei
tietysti voinut tätä nähdä, mutta hän ihmetteli, ettei Joe välittänyt
kauniimmasta. Ja sitten hän aikoi pyytää miss Longilta, että Joe
seuraavana vuonna saisi ottaa osaa näyttelyyn ja puutarhurilta vähän
siemeniä hänelle, se innostaisi häntä. Aamiaisen aikana käytti Ruth
tilaisuutta hyväkseen esittääkseen asian miss Longille, joka puolestaan
hyväksyi hänen suunnitelmansa. Mutta kun vihannekset olisivat Joelle
hyödyllisempiä, sanoi hän, että oli varattava erityinen palkinto
parhaasta vihanneskorista.
-- Mutta kuka kilpailee hänen kanssaan -- kysyi Alice, meillä ei ole
vihanneksia.
-- Ajattelen, että on koetettava saada useampia pieniä poikia ottamaan
osaa kilpailuun. Sillä aikaa täytyy teidän vakuuttaa Joelle, että hänen
puutarhanhoitotaitonsa tuottaa hänelle etua ja palkinnot ovat myös
määrättävät.
Huomaamme, että Alice on jo pian voittanut ennakkoluulonsa
Ruthin suhteen, ja he ovat tulleet hyviksi ystäviksi. Alice oli
todellisuudessa sangen miellyttävä pikku tyttö mutta vaikka niin ei
olisi ollutkaan, ei hän olisi voinut vastustaa Ruthin ystävällistä
kohteliaisuutta ja avomielisyyttä, sillä yhdenikäistensä seurassa
unohti hänkin vaiteliaisuutensa.