Ruth matkustaa kouluun.
Ruth ja Alice ovat noin kymmenvuotiaita, Alice muutamaa kuukautta
vanhempi -- seikka, jota hän ei koskaan unhoita. Heidän pitäisi
todellakin olla ystäviä, sillä paitsi yhdennäköisyyttä ovat heidän
olosuhteensa muutoinkin hyvin yhtäläiset. Alicen ainoa lähempi
sukulainen, isä, oli pakoitettu matkustamaan takaisin Intiaan,
jätettyään hänet kouluun. Ruth-raukalla ei ole muuta, kuin veli, häntä
monta vuotta vanhempi, joka häntä rakastaisi, ja hänpä se olikin
pitänyt hänestä huolta niin kauan kun Ruth voi muistaa. Pelkäänpä, että
hän oli lellitellyt tyttöä liiaksi, mutta eihän voi vaatia, että nuori
mies, joka sai olla pienen sisarensa seurassa tunnin pari päivässä,
olisi voinut huomata ylpeyden ja itsepäisyyden hänessä niin nopeasti
kasvavan. Sitä olikin vaikea huomata, sillä hän rakasti veljeänsä niin
täydellisesti, ettei hän koskaan tahtonut pahoittaa hänen mieltään.
Mutta lasten kammarissa ei ollut mitään sellaista hillitsevää voimaa,
ja niin usein tulikin sieltä valituksia "miss Ruthin hillittömästä
luonteesta", että veli lopulta teki epäitsekkään päätöksen lähettää
hänet kouluun. Tämän päätöksen ilmoitti hän sisarellensa heidän
ollessaan kahden kesken hänen työhuoneessaan. Tyttö näytti ensin
hämmästyneeltä, sitten kalpeni hän ja seisoi aivan ääneti. Veli veti
hänet luokseen. -- En henno lähettää pois pientä seuralaistani -- sanoi
hän.
Tyttö koetti nähtävästi hillitä itseänsä ja sanoi sitten
pitkäveteisesti: Siksikö, että minä olen niin paha?
-- Ei, mutta siksi, että minä toivoisin sinun kasvavan hyväksi ja
ymmärtäväiseksi naiseksi.
-- Tuleeko minusta sinulle parempi seuralainen sitten?
-- Kyllä, vaikka en minä sinua voi sen enempää rakastaa, ei, minä en
voi, pikku Ruth.
-- Minä lähden, milloin täytyy lähteä?
-- Kahdeksan päivän perästä.
Hän oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten: -- Niin, minä lupaan sinulle.
-- Mitä, Ruth! Enhän ole sinua pyytänyt lupaamaan mitään.
-- Etkö? Sanoit, että toivoisit minun kasvavan hyväksi ja
ymmärtäväiseksi naiseksi, tarkoitin, että minä lupaan sen. Mutta kuka
sanoo minulle mitä se merkitsee -- lisäsi hän hitaasti -- sinäkö Duncan?
-- Aikaa myöten saat sen vähitellen tietää, kun tulet suuremmaksi. Miss
Long sanoo sen sinulle.
-- Minä olen luvannut -- sanoi hän vielä -- ja minä koetan aina
muistaa sen -- eikä sinun sitä tarvitse -- sinulla on niin monta muuta
muistettavaa, mutta minulla on vaan se yksi.
Hän juoksi nopeasti tiehensä. Veljen ihmetellessä ettei tyttö ollut
kysynyt mikä koulu oli ja hänen toivoessaan, että miss Long ymmärtäisi
hänen kummallista pikku sisartansa paremmin, kuin hän, tuli hoitaja
pyytämään häntä tulemaan miss Ruthin luo, sillä hän makasi lattialla ja
nyyhki niin, että sydän tahtoi haljeta, eikä hän tiennyt mitä tehdä.
-- Antakaa hänen olla yksin vähän aikaa, ja jos hän ei sitten tule
alas, menen hänen luokseen.
Hänen oli vaikea pysyä päätöksessään, sydän heltyi ajatellessa tuota
pientä orpoa ja äidin vakavaa toivomusta, että hän olisi sekä äiti
että isä tuolle pienelle "ruskeasilmälle". Hänen miettiessään jotain
lohdutuskeinoa avautui ovi hiljaa ja tyttö tuli sisään yhtä tyyneenä
kuin äsken. Hänellä oli mukanaan kirja ja pieni jakkara, jonka hän
asetti lähelle veljeä, istuen siinä aivan hiljaa ja vilkaisten vähän
väliä tarvitseisiko hän jotain. Kun sitten veli sanoi hänelle hyvää
yötä ja tuon tavallisen "Jumala sinua siunatkoon, kultaseni," ei hän
ollenkaan vastustellut. Hän kuiskasi vaan: "sano vielä kerran." Hän
teki sen ja sanaakaan lausumatta meni tyttö tyyneenä ja vakavana
hoitajan seuratessa häntä.
Niin kului viikko. Ruth oli aivan muuttunut, mutta jokaisen minuutin,
minkä veli oli kotona, tahtoi hän viettää hänen seurassaan. Matkapäivän
edellisenä iltana kertoi veli kaikki mitä hän tiesi miss Longin
koulusta -- että siellä oli neljätoista tyttöä, kaikki muut paitsi yksi
häntä vanhempia. Ja tästä yhdestä toivoi hän Ruthin saavan itselleen
ystävän ja toverin. Hän sanoi, että ystävällinen miss Long pitäisi
hänestä, ja oli varma siitä, että Ruth pitäisi myöskin miss Longista.
Ja hän puhui suuresta puutarhasta ja leikeistä. Mutta mikään ei
näyttänyt häntä erityisesti huvittavan. Mutta kun veli sanoi:
-- Ja minä kirjoitan sinulle hyvin usein ja sinunkin pitää kirjoittaa.
Silloin vastasi hän innostuneesti:
-- Ja sinun pitää kirjoittaa minulle kaikki, mitä sinä olet ajatellut,
kuten sinulla on ollut tapana puhella minulle, ja minä ilmoitan sinulle
edistynkö vai en. Voi, siitä tulee hauskaa! Olen niin iloinen, kun
muistit kirjeet!
Mellestowiin oli pitkä matka, mutta lopultakin, kahden junanvaihdon
perästä, Ruth ja hänen veljensä istuivat Mellestowin ainoassa
vuokravaunussa, joka rämisten kulki pikkukaupungin parasta katua
pitkin. He ajoivat vanhan holvikaaren alitse ja pysähtyivät erään
portin edustalle, mistä näkyi kulmikkaista kivistä tehty, hiukan
jylhän näköinen, yksinäinen rakennus, johon johti kapea kreikkalainen
pylväskäytävä. Vaunu avattiin ja kuljettaja ilmoitti: "tässä asuu
miss Long, sir." Pian olivat he perillä. Nähtävästi tiedettiin heitä
odottaa, sillä ennenkuin he ehtivät soittaa, avattiin ovi ja heidät
saatettiin sangan mukavaan ja kodikkaaseen huoneeseen, minkä iloisuus
ja valoisuus heitä ihan hämmästytti.
Vasemmalla oli lasinen kaksoisovi, joka johti täyteläiseen
kasvihuoneeseen, perällä suuri kaari-akkuna, auki maahan saakka,
ikäänkuin houkutellakseen koettamaan eikö pehmeimmän ruohon ja
ruusuntuoksun vetovoima sittenkin voita tuota sisäistä viehätystä.
Seuratkaamme nyt noiden kahden ystävämme esimerkkiä ja seisahtakaamme
hetkiseksi tuon kaariakkunan luo tarkastelemaan näköalaa. Mainitsimme
jo ruohokentän ja ruusut. Niiden takaa näemme matalan, villistä
kanervista muodostuneen aidan, puutarhan ainoan näkyvissä olevan
rajan. Kauempana näkyy korkea niinipuu, minkä haarojen välistä välkkyy
leveä virta; sitä voisi luulla järveksi. Pienet purjeet, joita sen
pinnalla joka puolella vilkkuu, näyttävät pieniltä pisteiltä. Ne ovat
ainakin peninkulman tai kahdenkin päässä. Virran takana näkyvä maa on
niin kaukana, että hädin tuskin eroittaa pienet asunnot ja valkoisen
kirkon puiden välistä. Duncan oli juuri huomannut ne pienet purjeet
ja pyysi sisarensa katsomaan, miten aurinko paistoi niihin, kun miss
Long astui sisään. Ruthin valtasi pelko ja vapistus. Mutta kun miss
Long veti hänet luokseen ja katsoi häntä ystävällisesti silmiin, tunsi
hän ensi kerran että koulu ei ollut ainoastaan se paikka, jossa hänen
piti niin pian kuin mahdollista tulla "hyväksi ja ymmärtäväiseksi
naiseksi," mutta että hän siellä voi saada ainakin yhden sellaisen
ystävän, jolle voi uskoa huolensa ja joka rakastaisi häntä. Hän oli
vaiti kun he joivat teetä ja veli puhui ensin hänestä itsestään ja
sitten siitä, että hän saisi alkaa kaikki alusta, sillä hän pelkäsi,
"että hän oli pieni taitamaton raukka, koska hän ei ollut saanut
säännöllistä opetusta", ja sitten eräästä ystävästä, joka oli neuvonut
häntä valitsemaan tämän koulun. -- Ruthin ajatukset harhailivat ympäri:
lastenkammariin kotona, kouluhuoneeseen, rautatielle ja kohdistuivat
vihdoin raitiovaunupoikaan, johon hän -- kummallista kyllä -- oli kovin
ihastunut, vaikka tämä oli hyvin repaleinen ja likainen. Hän olisi
varmaan ollut kaunis poika, jos hänen kasvonsa olisivat olleet puhtaat.
Duncan matkusti heti teen juotua kotiin, hänen toimensa eivät sallineet
viivyttelemistä. Vuokravaunu tuli häntä taasen hakemaan, ja kun niillä
ei ole tapana odottaa, eivät jäähyväiset voineet tulla pitkällisiksi.
Ehkä se olikin parempi, sillä ennenkuin Ruth ehti tuntea eron tuskaa,
oli se jo tehty, vaunu lähtenyt ja miss Long yksin hänen vieressään.
Ruth ei koskaan itkenyt vieraiden ihmisten nähden, nytkin hän katsoi
vaan häntä silmiin ja tarttui pienellä kädellänsä hänen käteensä. Ruth
teki sen niin nöyrän ja luottavaisen näköisenä, että miss Long tuskin
voi pidättää kyyneliään sanoessaan: "Sinun täytyy aina tulla minun
luokseni, minä autan sinua." Ja he menivät yhdessä ylös portaita ja
olivat hyviä ystäviä siitä hetkestä aikain.
Miss Long avasi kouluhuoneen oven, ja Ruthista tuntui, kuin olisivat
sadat silmät häntä katselleet, mutta pian jatkoivat kaikki neljätoista
tyttöä taasen työtänsä; koulu oli alkanut jo kuusi viikkoa sitten. Ruth
sai paikkansa miss Longin pöydän vieressä. Alice, ainoa, jonka tästä
joukosta tunnemme, kutsuttiin esille, ja ne "kaksi pienokaista," kuten
heitä sittemmin nimitettiin, saivat tutustua toisiinsa. Alice otti
työnsä ja istuutui Ruthin viereen. He silmälivät salavihkaa toisiansa,
ainoa keino, jolla he tuttavuutta rakensivat. Vihdoin kysyi Alice: --
Oletko ennen ollut koulussa?
-- En koskaan -- vastasi Ruth.
-- Minä olen ollut täällä kuusi viikkoa -- sanoi Alice, ja tarkka
ihmistuntija olisi kuullut lapsellisesta äänestä, että hän luuli
voivansa kertoa yhtä ja toista siitä.
Keskustelu taukosi, sillä nyt pantiin pois kirjat ja valmistauduttiin
rukoukseen. Laulu, johon nuo nuoret äänet yhtyivät, kuului Ruthin
korvissa kauniimmalta, mitä hän koskaan oli kuullut. Ja kun hän
polvistuessaan miss Longin viereen kuuli tämän vakavalla äänellä
rukoilevan Kristuksen lauman puolesta, kohosi hänenkin pikku
sydämestään rukous, että hänestä tulisi hyvä ja ymmärtäväinen nainen
veljen tähden. Hän ei vielä tiennyt, että oli toinenkin, vanhempi veli,
jonka tähden hänen täytyi tulla hyväksi ja ymmärtäväiseksi. Kuitenkin
tuli tuo vajavainen rukous aivan varmaan kuulluksi ja hyvä jumala johti
pienen lampaansa oikealle tielle.
Seuraavana aamuna sai Ruth mennä yksinään puutarhaan. Hän tutki
siellä kaikki sopet, ja johtui vihdoin erästä polkua myöten siihen
pylväskäytävään, jonka hän eilen oli nähnyt. Katsahtaessaan portille,
huomasi hän hämmästyksekseen vuokravaunu-pojan kurkistelevan portin
yli. Matka ja kouluun tulo oli hänen mielestään jo kuin kaukainen uni.
Ruth tuijotti häneen suurin silmin, puoliksi nuhdellen. Kuitenkin meni
hän pojan luo ja kysyi, mitä hän tahtoi.
-- Tahtoisin tietää antaisiko miss Long minulle lantin, sanoi poika, --
olen lakaissut kadun ja teen sen joka päivä, jos hän tahtoo.
-- En tiedä, missä miss Long nyt on, mutta minä annan sinulle. -- Ruth
avasi kukkaronsa. Siellä ei ollut kuparilanttia, mutta hän kysyi, eikö
kuusi penceä olisi yhtä hyvä.
Poika sieppasi Ruthin tarjooman rahan tuijottaen häneen.
-- Kiitos miss, sanoi hän äkkiä. -- Polly tulee niin iloiseksi! --
Hänen kasvonsa kirkastuivat.
-- Kuka Polly on? kysyi Ruth.
-- Polly on minun sokea sisareni, ja minä koetan ansaita kunniallisella
tavalla, kuten ihmiset sanovat, jonkun pennin isäni tietämättä,
ostaakseni hänelle korkokirjaimilla painetun kirjan, vaikka ne kuuluvat
maksavan koko paljon.
-- Miksi ei isäsi osta niitä hänelle?
-- Hänellä ei ole rahaa, mutta vaikka olisikin, ostaisi hän yhtä vähän,
sillä hän ei pane lukemiselle mitään arvoa, ainakaan kuten Polly --
ja se on hyvä kirja, miss, jota hän toivoo. Isä ei saa siitä tietää
mitään, lisäsi hän salaperäisesti.
-- Miksi ei? -- kysyi Ruth.
-- Siksi, sanoi poika kuiskaten, että isä joisi rahat, jos hän tietäisi
minulla niitä olevan.
Ruth ei oikein ymmärtänyt, kuinka isä voisi sen tehdä, mutta hän uskoi,
että se oli jotakin hirveän pahaa. Varovaisuuden vuoksi ei hän puhunut
siitä asiasta mitään, vaan kysyi, miksi hän ei ollut nyt vuokravaunussa.
-- Joo, nähkääs, miss, näin aamusin on aniharvoin matkustajia, ja sen
rahan, jonka voin ansaita ennen, kuin kuski minua tarvitsee, saan
pitää, eikä isä tiedä siitä. Joskus perkaan rikkaruohoa, ja nyt, kun
tiet ovat näin likaisia, ajattelin, että miss Long pitäisi puhtaasta
käytävästä. Hän tuntee minut hyvin, miss Long, ja minä pyydän häntä
jonakin päivänä tulemaan Pollyn luo; hän on hyvä tyttö, Polly.
-- Minä luulin, että niitä korkokirjaimilla painettuja kirjoja olisi
vaikea oppia lukemaan. Kävin kerran eräässä sokeain kodissa ja siellä
sanoivat, että siihen tarvitaan paljon harjoitusta.
-- Kyllä se on totta, miss, mutta Polly oppi joku aika sitten. Hän oli
sokeain kodissa lähes kuusi kuukautta, mutta se rouva, joka maksoi
hänen puolestaan, kuoli, eikä isällä ollut varaa, ja niin täytyi
hänen tulla pois. Mutta hän osasi silloin lukea, hän oppi tavattoman
nopeasti. Siitä on nyt vuosi, kun hän tuli kotiin, ja minä olen
säästänyt kaksi ja yhdeksän penceä paitsi tätä kuutta penceä, jonka te
annoitte.
-- Kuinka paljon kirja maksaa? Hän katsoi taas pieneen kukkaroonsa.
Mutta Joel Strel ei tiennyt, vaikka hän uskoi Pollyn sen tietävän, hän
luuli tämän tietävän kaikki.
-- Oletko koskaan itse ollut koulussa?
-- En äidin kuoleman jälkeen, silloin olin pieni naskali. Isä alkoi
juoda silloin enemmän, kuin ennen, ja minä olin onnellinen saadessani
paikan raitiovaunussa, eikä koulunkäyntiin ollut enää aikaa, sillä isän
ansioista ei riittänyt kotiin mitään.
Ruthin mielestä ei Joe ollut _erittäin suuri_ naskali nytkään.
-- Minun täytyy mennä nyt, mutta jos tulet huomenna, kysyn miss
Longilta lakaisemisesta.
Joe raapasi pörröistä päätänsä ja tokaisten: "kiitos, miss," katosi
ensimäisen kulman taa.
Ruth katseli hetkisen sinne päin, mihin hän oli kadonnut ja riensi
sitten nopeasti huoneeseen. Pelko oli tähän saakka pidätellyt hänen
kotoista vilkkauttansa, ja toiset tytöt sanoivat, että hän oli liian
hiljanen ja tylsä ollakseen hauska ja iloinen. Mutta he eivät vielä
tunne häntä, eivät tiedä, kuinka paljon tulta piilee hiljaisen kuoren
alla. Hän näyttää nyt niin päättäväiseltä, luultavasti aikoo hän päästä
puhumaan miss Longille Joesta, hänen sokeasta sisarestaan ja kirjasta.
Hän aikoo saada tahtonsa toteutetuksi, emmekä huoli epäillä hänen
onnistumistaan.