Alice ja vanha Debby.
Vanha nainen ja pieni valkotukkainen tyttö! Kenpä ei tahtoisi kuvata
heitä, kun he tuossa istuvat ja pakinoivat kuten ainoastaan lapset ja
vanhat hoitajat voivat? He ovat juoneet teetä. Parhaat teekupit ja
leivosten jäännökset todistavat, että tyttönen on vieraisilla; hän
on tullut tervehtimään äitinsä vanhaa hoitajaa. Hän käy ensimäistä
lukukautta eräässä koulussa, joka on lähellä Deborah Burtonin asuntoa,
eikä hän ole ensi kertaa täällä, sillä miss Long ei koskaan kiellä
häntä menemästä köyhäintalolle.
Mutta nyt odottaa Alice, että häntä pian tullaan hakemaan, ja puhelu
sujuu entistä innokkaammin.
-- Ajatteles, miten hauskaa, Debby! Ihan kuin oikeassa
kukkaisnäyttelyssä, soittoa vaan puuttui. Mutta meillä oli kokonainen
teltti täynnä kukkia ja huipussa kaunis lippu. Paitsi omista
puutarhoista saatuja kasvia, oli muutamille tytöille lähetetty
näyttelyä varten oikein kauniita, ja toisilla oli hedelmiä. Ja,
ajatteles, siellä oli palkintojakin, minä kirjoitin niistä muutamia!
-- Kirjoititte palkintoja, kultaseni! Kuinka se kävi?
-- Ne olivat ainoastaan lappuja, ei oikeita palkintoja; mutta yksi
seikka oli siellä parempi, kuin oikeassa näyttelyssä, me annoimme
kaikki hedelmät katselijoille. Ja se pieni, uusi tyttö, mistä minä
kerroin sinulle, Debby, muistatko, se ruma... miss Long ei salli sanoa
ketään rumaksi, vaikka minusta Ruth Leigh on todellakin sellainen.
Hän on hyvin tumma ja hänen silmänsä ovat niin suuret, että minua
peloittaa. Jane Harding sanoo, että vaaleat lapset ovat kauniimmat.
-- Teidänhän piti kertoa, mitä se pieni, uusi tyttö teki näyttelyssä.
-- Niin, minä jo aivan unohdin! Hän on nuorin koulussa, ja sentähden
pantiin hän tarjoomaan hedelmiä vieraille. Mutta ensiksi hän valitsi
kaksi kauneinta omenaa ja piilotti ne erään kukkaruukun taa. Muutamat
tytöt näkivät sen ja pitivät häntä silmällä saadakseen tietää, mikä
hänellä oli tarkoituksena.
-- No, mikä oli?
-- Seuraavana aamuna näkivät he hänen ahtavan ne eräälle pienelle
pojalle, joka lakasi katua suuren portin ulkopuolella. Hän otti ne
hyvin varovasti, mutta Jane näki kaikki akkunasta ja kertoi sitten miss
Longille.
-- Mitä sanoi miss Long?
-- Mitä, kutsui Ruthin luokseen ja torui häntä niin.
-- Mistä tiedätte, että hän torui häntä?
-- Noo, kyllä, koskapa minä näin hänen tulevan miss Longin huoneesta
punaisin silmin ja hän puhui tuskin mitään koko päivänä ja itki ja
nyyhki illalla lukiessaan. Kun me aamulla menimme kävelemään, antoi hän
sille pienelle kadunlakasijalle lantin ja sanoi: "tämä on minun omani,
Joe. Minun ei olisi pitänyt antaa niitä omenia sinulle, koska ne eivät
olleet omiani." Eikö hän sinustakin ole hyvin omituinen tyttö, Debby?
Mutta Debby sanoi vaan: -- ette ole kertonut kaikkia näyttelystä, miss
Alice.
-- Niin, se loppui neljän aikaan ja iltapäivä oli meillä lupaa. Olen
siitä saakka toivonut pääseväni kertomaan siitä sinulle, ja siitä
syystä pyysi miss Long tänä aamuna sinua koulun päätyttyä noutamaan
minua.
-- Oi, miss Alice! Koulut ovat nykyään aivan erilaisia, kuin ennen.
Miss Eliza-raukka!
-- Kuka se oli, Debby?
-- Se oli eräs, jota minä hoidin monta vuotta sitten, paljon ennen, kun
minä tunsinkaan teidän hyvää äitiänne. Mutta minä luulen kertoneeni,
kuinka hän karkasi koulusta.
-- Ei! Kerro nyt, Debby, kuulisin niin mielelläni sen!
Ja taas kerrottiin ja tarkasti kuunneltiin se monta kertaa matkittu
kertomus, kuinka hän -- pikkuraukka -- oli juossut aivan yksinään
kotiin, enemmän kuin kaksi englannin penikulmaa, aivan paljain päin,
ja kuinka sen raukan tukka riippui (se oli niin kaunis ja kihara),
ja kuinka Debby oli itse avannut oven ja oli vieläkin näkevinään
hänen vaaleanpunaisen hameensa, ja kuinka isä juuri silloin tuli
lukuhuoneestaan ja (hän ei voinut antaa hänelle anteeksi, vaikka se
olikin ollut ainoa kerta, kuin hän oli ankara lapsille) "suorastaan
komensi minua", sanoi hän.
Mutta juuri tällä ratkaisevalla hetkellä keskeytyi kertomus äkkiä,
sillä ovelle noputettiin ja hyvin tuttu ääni sanoi: "miss Alice,
oletteko valmis, kultaseni? Miss Long sanoo, että teidän täytyy heti
tulla." Alice kärsi tämän keskeytyksen ihmeellisen hyvin, erittäinkin
koska hän oli montaa kertaa kuullut, että "miss Elizan" järkähtämätön
isä oli lähettänyt hänet takaisin kouluun, sallimatta hänen edes
äitiään nähdä, ja -- mikä oli kaikista pahinta -- että Debby itse oli
pakotettu panemaan tuon ankaran tuomion täytäntöön. Mutta sillä välin
kun olemme lopettaneet kertomuksen, on Debby sanonut hellät hyvästit
pienelle ystävälleen ja toivottanut Jumalan siunausta hänelle äitinsä
tähden.
Kun Alice illalla meni vuoteellensa, nukkui Ruth jo sikeästi hänen
sänkyänsä lähinnä olevien valkoisten verhojen takana. Näyttelyn
jälkeisenä yönä olivat Ruthin suuret, tummat silmät olleet
selkiselällään vielä silloin, kuin Alicen lempeät, harmaat silmät
olivat jo kauan olleet uneen vaipuneina, silkinhienojen ripsien
luodessa varjoa hänen kauniille kasvoillensa. Ruth oli silloin
katsellut häntä kesäillan himmeässä valossa ja kuiskannut itseksensä:
"kuinka kaunis hän on! Toivoisin hänen rakastavan minua."
Ja mitä tekee Debby pienessä siistissä huoneessaan. Hän on pannut
huolellisesti teeastiat kaappiin ja siirtänyt tuolinsa pyöreän pöydän
viereen. Hän on ottanut esille suuren raamattunsa, pyyhkinyt tomun sen
viheriäisistä kansista ja avannut sen. Miksi ei hän lue? Avatessaan
raamatun, löysi hän sieltä talteen tahi merkiksi pannun vanhan,
kellastuneen kirjeen. Sen avasi hän, asetti hopeasankaiset silmälasit
nenälleen ja luki kuiskaten. "Pelkään, että tämä on viimeinen kerta,
kun minä voin kirjottaa sinulle rakas, vanha hoitajani, jollei Jumala
suo minulle voimia, mutta minä en viimeistä kertaa ajattele sinua ja
minulle niin monen monien vuosien kuluessa osoittamaasi rakkautta ja
ystävyyttä. Toivon, että tutustuisit pieneen Aliceeni, Debby, sillä
tahtoisin hänet vanhan ystävättäreni miss Longin kouluun, missä itse
olen viettänyt niin monta onnellista päivää. Rakas Debby, vartioi
lempilastani, ja tee se siinä nimessä, joka oli aina sydämessäsi ja
huulillasi. Aijoin kirjoittaa sinulle hyvin pitkän kirjeen, mutta
luulen tänään olevani tavallista heikompi. Huomaan voimieni vähenevän
nopeasti. Sairauteni ajalla olen surrut miestäni ja lastani, mutta
nyt, Jumalan kiitos, voin heidät uskoa hänen huostaansa. Mietin
usein tulla kotiin, mutta nyt on minulla toinen _koti_..." Enempää
ei Debby voinut lukea, viimeiset rivit olivat niin epäselviä, mutta
hän muisti ne vallan hyvin ulkoa. Hän kääri huolellisesti kokoon
ohkaisen intialaisen paperin ja asetti sen vanhalle paikallensa.
Hän käänteli lehtiä, kunnes löysi toisen, myöskin merkiksi pannun
kirjeen. Se oli kirjoitettu pyöreällä lapsen käsialalla, ja siinä
puhuttiin onnellisista kouluajoista ja eräästä neulakirjasta, joka
oli melkein valmis lahjoitettavaksi eräälle -- mutta kuka se "eräs"
oli, sitä "suurta salaisuutta" ei saanut millään ehdolla ilmaista.
Olisi hauska tietää, onko se sama neulakirja, jota Debby niin tarkasti
säilyttää parhaassa laatikossaan. En tiedä mahtoiko Debby ajatella
tuota valkoista kääröä, luulen, että hänen ajatuksensa liitelivät vielä
kauemmaksi menneisyyteen. Sillä hän istui siinä niin hiljaa, että
olisi luullut hänen nukkuvan, jollei hän vähä väliä olisi pyyhkäissyt
poskelle vierähtävää kyyneltä. Ehkä ajatteli hän sitä pientä tyttöä,
jota hän oli hoitanut niin monta vuotta sitten, hiljaista, onnellista
hääpäivää, surullista eronhetkeä hänen lähtiessään nuoren aviomiehensä
kanssa Intiaan, kotiin saapunutta kuolon sanomaa, tämän iltaista pientä
vierastaan, ja -- ehkäpä se oli joku näistä mielikuvista, joka pani
Debbyn pudistamaan päätänsä ja kuiskaamaan: "ei, ei, niin kaunista
ei hänestä koskaan tule" -- sitä loistoa, joka ympäröi sitä vanhaa
taulua, puuttui tästä uudesta --, yhtäläinen kultatukka, mutta ei niin
kiiltävä, sama ihana vartalo, mutta ei niin ailahteleva jokaisessa
liikkeessä. Mutta oikeastaan lienee tuo eroitus syntynyt vanhuksen
mielikuvituksessa, sillä miss Longin koulutytöt sanoivat -- joskus tuon
pienen neitosen kuullenkin -- etteivät he olleet koskaan nähneet niin
kaunista lasta kuin Alice Atherton oli.
Mutta vaikka Debbyn ajatukset lienevätkin olleet jokseenkin surullisia,
näytti hän täksi illaksi valitsemansa virren luettuaan, jotenkin
iloiselta; ja hänen kirkkaat, nuorekkaat silmänsä oikein säteilivät,
kun hän lopetettuaan toisti sanat: "Kiitä Herraa, sieluni, äläkä
unhoita, mitä hyvää hän minulle tehnyt on." Ja sitten meni hän
sen sokean ystävän luo, joka asui juuri hänen huoneensa kohdalla
alakerrassa. Hänen viipyessään siellä, tarkastelemme hiukan hänen
kirjastoansa. Melkein kaikki kirjat ovat lahjoja "miss Elizalta" ja
"hänen kiitolliselta isännältänsä."
Mutta pian tulee Debby takaisin raamattu kainalossaan -- hän ottaa sen
aina mukaansa mennessään sen kahdeksankymmenvuotiaan rouvan luo.
Debby oli usein ajatellut sitä kirjettä, jonka hän tänä iltana oli
lukenut, ja sitä toivomusta, jonka hän tiesi lähteneen äidin sydämen
syvyydestä, että hän vaalisi hänen lastaan ja tekisi voitavansa
opettaessaan hänelle kaikkea hyvää. Mutta mitä voi hän tehdä? Niin
kysyi hän usein itseltään, saamatta kuitenkaan siihen tyydyttävämpää
vastausta, kuin: "Täytyy odottaa ja katsoa. Jos voin tehdä jotain,
antaa Jumala minulle varmaan siihen tilaisuutta; täytyy vartoa ja
rakoilla." Ja hyvin usein Debby rukoili, etteivät lapsen erehdykset
tulisi naisen synneiksi, ja että ylhäinen auttaja tekisi hänestä
sellaisen, kuin hänen äitinsäkin oli.