Huolimatta siitä että Savossa ja Karjalassa on säilynyt vanhoja
sukunimiä, osittain niihin liittyvine traditsioineenkin, on Suomen
kansa suuresti katsoen vailla sukutraditsioita.
Eihän täällä esimerkiksi maanviljelijäperheissä useinkaan tunneta suvun
vaiheita ja edustajia paljoakaan isänisää kauemmaksi.
Ruotsalaisten esimerkin mukaan länsisuomalaiset luopuivat ikivanhoista
sukunimistään ja ymmärtämätön papisto merkitsi heidät milloin maatilan,
milloin isännimen mukaan kirjoihin, — myöhemmin, sukunimien tultua
kunniaan, antoi heille halukkaasti ruotsalaisia sukunimiä tahi teki
heidän nimistään kreikkalaisia, latinalaisia ja heprealaisia käännöksiä
tahi paremminkin väännöksiä. Tällä tavoin kansamme nimistö erittäin
pienessä määrässä kuvastelee yksilöjen ja samalla koko kansan
historiaa, kansa on jäänyt — niin sanoakseni — nimettömäksi.
Entisaikoina tästä ei kai ollut isompia haittoja tahi vahinkoja. Kun
väkiluku oli pieni, voitiin muistin avulla oma pieni sukukin pitää
mielissä ja samoin säilytettiin muistotietoja esi-isistä.
Olen usein valittanut edellä kuvaamallani tavalla syntynyttä
"suvuttomuutta", ja jo nuorena poikana aina suurella mielenkiinnolla
katselin vanhoja puumerkkejä — myös niitä, joita ukot vapisevin kourin
isäni asiakirjojen vakuudeksi "pränttäsivät".
Tuli usein mieleeni, että olihan kaikilla suvuilla yhtä hyvä oikeus
pitää kunniassa esi-isäinsä muistoa kuin aatelisilla, joista monet
olivat jääneet merkitykseltään varsin vähäpätöisiksi.
Kun noita puumerkkejä näki paljon, huomasi niissä samankaltaisuutta ja
usein identtisyyttäkin toistensa kanssa siinä määrin, ettei kehitystä
yhteiseen, toisista erotettavaan _sukumerkkiin_ voisi niiden pohjalla
ajatella.
Tulin niinollen ajatelleeksi, että pitäisi saada aikaan helposti
noudatettava menetelmä sukukilpi-järjestelmän aikaansaamiseksi —
hiukan siihen tapaan kuin japanilaisilla on.
Ajattelen että tällaiset merkit voisivat olla käyttäjilleen samoin kuin
ritaristolle ennen — kunnialliseen ja hyvään elämään velvoittavina
symbooleina. Käsitys sukumerkin kunniasta voisi sitten vähitellen
suolana tunkeutua kaikkien kansankerrosten veriin, niin valtavasti,
että jok'ikinen kansalainen puolustaisi kilpensä loukkaamattomuutta
kunnianasianaan ja sen puhtaana säilymisen pitäisi pyhänä
velvollisuutenaan. Uskon että sukumerkki olisi suuriarvoinen
siveellinen vipusin rikollisuuden vastustamistyössä.
Voisi ajatella että jos tämä järjestely virallisesti vahvistettaisiin
ja virallista tietä pantaisiin toimeen, niin olisi suvulle, jonka
kilpeä joku sen jäsenistä on tahrannut, myönnettävä oikeus joko vaatia
tämän jäsenen poistamista suvusta tahi suvulle uuden merkin. Voisi myös
ajatella, että oikeuslaitosten olisi helpompi pitää rikollisista
luetteloja näiden merkkien avulla. Nykyään, jos Järvinen, Leinonen ja
Lindström ryöstävät jonkun, ei monasti ole helppoa keksiä mitä
Järvisiä, Leinosia tai Lindströmejä nämä ovat. Jos kunnon miehellä
Kalle Järvisellä olisi henkilötodistuksessaan keltainen neliö valkeassa
ympyrässä, niin tiedettäisiin, että kun ryöstäjä Kalle Järvisellä on
vinokaide, joka jakaantuu mustaan ja punaiseen kolmioon, ei tulisi
sekaannuksia, ja kunnon Kalle Järvinen voisi aina osoittaa ettei hän
ole roisto-Kallelle kaukaisintakaan sukua.
Mitä sitten tulee sukumerkin käytännössä toteuttamiseen, herää ensin
kysymys, mistä riittää eri merkkejä, ja miten viranomaiset osaisivat ne
vaivatta ja nopeasti piirtää.
Olen asiaa pohtiessani koetellut laatia sukumerkkiluonnoksia ja tullut
siihen tulokseen, että käyttämällä sarjan mittausopillisia kuvioita eri
yhdistelminä sekä skrafeeraamalla merkiten niihin jotakin tahi joitakin
seitsemästä eri heraldisesta väristä, voidaan jo matkaansaattaa monia
tuhansia aivan helposti piirrettäviä eri merkkejä. Kaksinkertaistamalla
esim. kehysviivoja ja ottamalla muitakin yksinkertaisia vaihteluja sekä
lisää kuvioita käytäntöön voitaisiin merkkien lukumäärä helposti
kohottaa satoihin tuhansiin, miljooniin.
Mikä helpotus järjestelmästä olisi sukututkimukselle ja
tilastotieteelle, on sanomatta selvä. Ja mikä kohottava vaikutus sillä
olisikaan kansan moraaliin ja itsetuntoon!
Sukumerkkijärjestelmää toteutettaessa olisi ensiksi asetettava
jonkinlainen toimikunta, joka saisi asian pohdittavakseen. Se laatisi
myös jo merkkisarjojen tunnuksia. Voisihan ajatella, että Suomen
500:lle eri kunnalle kullekin valittaisiin peruskuvio, jota sitten
käsiteltäisiin kaikkien kunnan asukasten sukumerkeissä. Näiden
perusmerkkien mukaan saisivat kunnissa asetettavat toimihenkilöt sitten
kyläkunnittain toteuttaa rekisteröimisen, henkikirjoittajan tahi papin
avustuksella. Poikkeuksia olisi tietysti tehtävä kotipaikkaoikeuden ja
suvuilla jo mahdollisesti löytyvien traditsioitten vaatimalla tavalla.
Tässä toimikunnassa voisi olla jäseninä historioitsijoita, muinais- ja
sukututkijoita, tilastotieteilijöitä, matemaatikkoja, sekä tietysti
heraldiikan erikoistuntijoita. Kaikkia paitsi taiteilijoita ja
dilettantteja.
Voisi ajatella lisäksi, että valtio, samoin kuin se jakaa
ansiomerkkejä, antaisi ansioituneelle henkilölle oikeuden lisätä
sukumerkkiinsä jonkun ansiokkuutta kuvaavan tunnuksen. Silloin tulisi
merkin puhtaana säilyttäminen suvun jäsenille vieläkin tärkeämmäksi ja
syntyisi jalo kilpailu päästä tuon lisätunnuksen omistajaksi.
Mitä näenkään tästä — — —? Uuden suomalaisen kunniakkaan ja
yleväsieluisen jalosukuisryhmän nousun — kunniaksi maalle ja kansalle
sen omissa ja maailman silmissä.
Käytännössä sukumerkeistä sitten saattaisi syntyä aiheita kauniisiin
kotikäsitöihin. Syntyisi rekivaatteita, ovikilpiä y.m.
Kenraali Mannerheimille puhuin tästä kaikesta hänen ollessaan Suomen
valtionhoitajana. Hän näki aatteen kauaskantoisuuden ja innostui
asiaan.
Hänen jouduttuaan pois maan asiain johdosta en ole nähnyt olevan syytä
viranomaisille enää asiasta puhua.