Eräs levottoman nykyaikamme ilmiöitä on, että silmä, uudenaikaisten
häikäisymenetelmien uuvuttamana, on oppinut vaatimaan aina uutta
hermokiihoitusta. Tätä pakotetaan antamaan nekin, jotka yhä
alennetumpaan asemaan joutuvien kuvaamataiteiden edustajina koettavat
viimeiseen saakka ponnistella pitääkseen itseään ja taidettaan
hengissä.
Tämä suurten massojen vaatimus on laskenut irralleen painopaholaisen,
joka suunnattoman _muste_kalan tavoin levittää ympärilleen erityksiään:
sekä yksi- että monivärisiä kuvajäljennöksiä. Ja tähän työhön ovat taas
valjastetut ne taiteilijalaumat, jotka henkensä pitimiksi ovat
kieltäneet taiteen ja orjallisesti noudattavat ajan yleisen makusuunnan
vaatimuksia.
Ei ole enää tupakkarasiaa, ei suklaakäärettä, ei patjanpäällystä,
ei kahvimyssyä, puhumattakaan sakeana virtana vierivästä
reklaamipainotuotteiden suunnattomasta paljoudesta, jossa eivät näkyisi
ajan sairaalloisen hermokiihoituksen merkit. Ja yleisön väsyksiin
saakka kiihoitettu, hermostunut silmä vaatii, kuten sanottu, yhä uutta
ja uutta nieltävää.
Jos voisimme laskea kaiken tällä tavoin hukkaan heitetyn energian ja
tuotannon rahallisen arvon koko maanpiiriltämme, niin varmaan tulisimme
omaisuuksiin, joilla oikein käytettyinä voitaisiin korjata monet
yhteiskuntien huutavimmista epäkohdista. Jos kaikki tämä työ
käytettäisiin esimerkiksi rehellisen leipäviljan kasvattamiseen, ei
ehkä nälkää enää nähtäisi millään maailman kolkalla.
Kuinka epätoivoinen onkaan tässä massatuotannon sekamelskassa niiden
taiteilijain asema, jotka vielä koettavat rehellisesti palvella
kutsumustaan! Heidän on pakostakin koetettava kilpailla yleisön
suosiosta tuon suur-kuvatuotannon kanssa. Ja jos heidän milloin
onnistuu luoda jotakin, mikä taiteellisuuden ohessa on suurenkin
yleisön maun mukaista, siis leipää tuottavaa, niin koreilee heidän
aatteensa jo huomenna reklaamiksi lyötynä, asianmukaisesti
vääristeltynä ja turmeltuna. Ja silloin se turmelee myös yleisön, joka
kuitenkin sisimmässään, vaikkapa itsetietämättäänkin, kaipaa parempaa
ja korkeampaa.
Mutta tämä tulva on kerran saavuttava korkeustasonsa, ja senjälkeen
asettuu virta jälleen luonnolliseen uomaansa.
Mitä on tuleva sitten? Seuraako pitkä lamaannuksen ja kyllästymisen
kausi, vai nouseeko tulvassa tuhoutuvan humbuugin raunioilta
ihmiskunnalle uusi taiteen renessanssi?
Kuinka kaukana meistä onkaan se jalo taidekausi, jolloin taiteilija
suuressa rauhassa, vaikka hehkuvin sieluin, puki muotoihin
mielikuvituksensa näyt ja ajatuksensa elämästä ja kuolemasta, harjoitti
työtänsä pyhitettynä ammattina, ja jolloin saavutukset olivat
senmukaisesti suuria, kautta aikojen kauneutensa säilyttäviä
taideluomia! Nyt luodaan maailmassa yksinpä taideteoksiakin vuodessa
enemmän kuin ennen sadassa vuodessa, — puhumattakaan kaikenlaatuisista
monistuksista ja jäljennöksistä, joiden lukumäärä on kuin meren santa.
Kukapa ei tämmöisenä aikana pyrkisi edes hetkeksi sulkemaan korviansa
maailman kohinalta, irroittumaan elämän painajaisen rintaamme
pusertavasta syleilystä, lepuuttamaan silmiään semmoisessa mikä niille
tuottaa todellista virkistystä ja lepoa. Ja onneksi onkin olemassa
keinoja, joita käyttäen pääsemme sulkeutumaan omaan rauhaamme ja
ravitsemaan mielikuvitustamme ja ajatustoimintaamme jalommilla kuin
nykyajan tuotteilla.
Te renessanssin mestarit! Kuinka usein olenkaan teidän töittenne
ääressä viettänyt viihtymyksen ja korkean nautinnon hetkiä!
Tulen taas luoksenne, otan jälleen esille kokoelmistani sikermän teidän
töittenne valokuvajäljennöksiä, muistellen unohtumattomia hetkiä, jotka
olen viettänyt alkuperäisten ääressä, unohtaen nykymaailman kuumeisen
levottomuuden ja hyörinän. Otan umpimähkään, mitä eteeni sattuu.
Vaikkakin jokainen noista suurista mestareista oli selvillä
taiteellisen ulkomuodon, siis ryhmityksen ja värien vaatimuksista, niin
monet heistä kuitenkin työnsä edistyessä ikäänkuin unohtivat _l'art
pour l'art_ idean ja tottelivat erästä sisäistä ääntä, joka pakotti
ottamaan huomioon puhtaan inhimillisyyden ja sielun vaatimukset.
Kun Vittore Carpaccio Venetsian akatemiaa varten loi suurenmoisen,
katosta lattiaan ylettyvän ja pitkin salia kiertävän sarjansa Pyhän
Ursulan legendasta, oli hänellä tietysti legendan juoksu tarkoin
selvillä ja hänen oli pakko tarkkaan noudattaa sen yksityiskohtia.
Mutta katsellessamme näitä kuvia emme ollenkaan välitä legendan
tapahtumista. Kuvista huokuu vastaamme niin syvä, yksinkertainen ja
ylevä inhimillisyys, että suorastaan unohdamme ajatella, mitä asioita
ne esittävät. Ja tehostaakseen vaikutusta taiteilija vielä kertoo
monenmoisista, itse aiheen kannalta sivuseikoista, jotka, samalla kun
elävöittävät keskiaikaisen elämän muotoja, eivät kuitenkaan häiritse
kokonaista, voimakasta vaikutusta, minkä pääasioista saamme.
Katselen nyt vain kuvaa, joka esittää Pyhää Ursulaa nukkuvana
kaksoissängyssään. Vierusvuode on tyhjänä, ja niin neitseellisenä kuin
suinkin ajatella voi, lepää nuori pyhimys, hento ruumis suoraksi
ojennettuna ja käsi poskea vasten, tyynenä ja rauhallisena vuoteessaan,
unen maailmoissa viettäen ylimaallista elämäänsä.
Maalauksessa näemme upean makuuhuoneen 1400-luvulta. Sisustus on
yksityiskohtaisen tarkasti kuvattu: huonekalut ja pikku esineet
esitetään tavalla, mikä tuo eteemme edesmenneen ajan paljon elävämmin
kuin mikään valokuva tahi impressionistinen läiskemaalaus pystyy
kuvaamaan meidän aikaamme. Seinälle on kuvattu esimerkiksi pieni
hartaudenharjoituskaappi aivan yksityiskohtaisen tarkasti, vaikkei
esinettä suinkaan voi sanoa kauniiksi; se on kuvattu niinkuin me
kuvaisimme esimerkiksi seinäpuhelin-ilkiön. Siinä on rumat sorvatut
nappulat ja kömpelörakenteiset lamput, mutta tässä hartaassa,
inhimillisyyttä palvovassa esityksessä se ei loukkaa silmäämme enempää
kuin sängynpäädyn turhamaiset ja rasitetut koristeet, puoleksi
avonaisilla ikkunoilla olevat kukka-astiat tahi perspektiiviä rikkova,
sisälle astuva enkeli, joka tuskin ollenkaan kiinnittää huomiotamme.
Niin mestarillisen hyvin on kuva suunniteltu, että tärkein asia, pyhä
Ursula ja ennen kaikkea hänen ihana päänsä, vaikka se on asetettu aivan
maalauksen vasempaan reunaan, teoksen harkittujen suhteiden
vaikutuksesta todella heti kohta on silmissämme maalauksen tärkein
seikka. Pyhimyksen suloinen, rauhallinen ja puhdas ilme ihanasti
yhtyneenä aamuiseen henkäykseen, mikä ikkunasta virtailee sisään, — ne
kaksi asiaa jäävät taulusta ainiaaksi mieleen.
Venetsian San Marcon kirkossa on urkujen ovissa kaksi Giovanni Bellinin
maalausta, jotka voivat erikoisella tavalla vetää mielenkiinnon
puoleensa.
Toisessa näistä kohoaa pengermittäin kalliomaisema, jonka lomasta
pistää esiin P. Fransiskuksen kirkko. Etualalla on pyhimys
polvistuneena maassa. On se hetki, jolloin Fransiskus vastaanotti
stigman käsiinsä, jalkoihinsa ja oikeaan kylkeensä.
Kirkon takana kohoaa pieni kellotorni suurine kelloineen. Kello ei soi
tällä hetkellä ja vaikuttaa ihmeellisellä tavalla hiljaisuutta
lisäävästi kuulakkaa taivasta vasten. Taivaalla leijailee
ristiinnaulittu Jeesus-lapsi, jolla on omituiset siipikoristeet päässä,
käsissä ja jaloissa. Hänen haavoistaan lähtee säteet vastaaviin
paikkoihin pyhimyksen ruumiissa, jonka avonaisista haavoista veri
vuotaa. Pyhän Fransiskuksen takana on polvistuneena joku hänen
oppilaistaan lukien kirjaa. Tässäkin on sivuseikat merkillisellä
tavalla saatu palvelemaan kuvan päätarkoitusta: tyyntä, pyhää
rauhallisuutta. Pyhimyksen polvistunut asento levitettyine käsineen,
kuihtuneine jännittyneine kasvoineen, joiden tuskallisen riemukas ilme
on pingoittunut melkein irvistykseen, — kaikki on kohdistunut
olennoimaan hetkeä, jolloin Jumalan mies saa vastaanottaa korkeinta
mitä sen ajan ihmisen osaksi saattoi tulla.
Tätäkään teosta katsellessa ei tarvitse ajatella sen aiheen
yksityiskohtia. Teos vaikuttaa niin välittömästi että tekisi mieli
sanoa, että sama kaunis rauha ja innoitus, mikä on vallannut
Fransiskuksen sielun, myös valtaa katsojan mielen. Hillityt ruskeat ja
harmaat värit täydentävät sisäisiin vaistoihin vetoavaa vaikutusta.
Toisessa urkujen ovessa on saman Bellinin kuva Pyhästä Hieronymuksesta.
Vielä karummassa ympäristössä kuin Pyhä Fransiskus seisoo tämä pyhimys
kallioluolansa edessä avatuin mekon-rinnoin, kourassaan kivi, jolla hän
kurittaa lihaansa. Värit ovat tässäkin hillityn ruskean harmaat,
askeettiset. Vaikkakin se siis sekä asettelunsa että väriensä puolesta
vaikuttaa ilottomalta, löytää katsoja siinä kuitenkin arvoja ja tenhoa,
jotka jäävät pysyvästi vaikuttamaan. Tekisi mieli sanoa, että tämä teos
vetoaa katsojaan yksinomaan sielulliselta puolelta, sielullisen
keskityksensä voimalla.
Kapeasta puunoksasta tehty risti, joka on pystytetty pyhimyksen eteen,
ja jalopeura, joka makaa hänen jalkojensa juuressa, eivät häiritse
katsojaa, vaan ovat siinä ainoastaan kuin tunnuskuvina, välttämättöminä
lisinä, jottapa kuva pappien vaatimusten mukaan esittäisi juuri Pyhää
Hieronymusta. Näitä välttämättömiä tunnuksia lukuunottamatta on
taiteilija luonut teoksensa aivan vapaasti. Ylhäälle erääseen kallion
rakoon hän on asettanut kuihtuneen puun, joka törröttää taivasta kohti
ja, vaikkakin pienenä tekijänä, kuitenkin voimakkaasti tehostaa karun
erämaan tunnetta ja kuvan päätarkoitusta: itsensä kieltämistä.
Maalatessaan Hieronymuksen mekkoa taiteilija ei varmaankaan ole
käyttänyt mallia enempää kuin kuvatessaan hänen ruumistaan ja
kasvojaankaan, mutta juuri täten syntynyt kaavamaisuus pelastaa meidät
eksymästä sivuseikkoihin, mikä muuten olisi voinut tapahtua. Pyhimyksen
kasvot pitkine säännöllisine partoineen ja nuoraksi punottuine
viiksineen kuvaavat kauan kestänyttä ja yhä jatkuvaa syvää surua, joka
on uurtanut lähtemättömät vakonsa myös kasvoihin, — nehän ovat kuin
kärsimyksen aurattu pelto.
Samaa P. Hieronymusta esittää eräs Domenico Ghirlandajon fresko, joka
on Ognissantin kirkossa Firenzessä. Kuva ei ole suuri (henkilöfiguuri
on luonnon koossa), mutta suuren ylevyytensä kautta se jää hartaan
katsojan muistiin ainiaaksi. Siinäpä istuu aivan toisenlainen luonne
kuin Bellinin pyhimys on. Pitkä parta on hänelläkin, niinkuin Pyhällä
Hieronymuksella ohjelman mukaan tuleekin olla. Hän istuu työpöytänsä
ääressä, jonka päälle on asetettu kirjoituspulpetti kaikkine pienine
täsmällisine tarpeineen, ei siroteltuina niinkutsutuksi asetelmaksi,
vaan joka ainoa esine paikoillaan, tarkalleen tarvettansa vastaten
käden ulottuvilla. Hänen pukunsa on korkean kirkonisän kaapu ja hänen
kauniisti muodostuneet ruumiinosansa, erittäinkin käsivarret,
kuvastavat henkisessä työskentelyssä kypsynyttä miehuullisuutta.
Kasvojen ilme on surullinen, mutta samalla niin syvän viisas, että
näyttää kuin hän katsoisi suorastaan ikuisuuden taakse. Hän kirjoittaa
oikealla kädellään, ja vasemmassa, johon päätänsä nojaa, on hänellä
pieni paperikäärö. Ukon takana riippuu taajapoimuinen oviverho,
peittäen osan hänen kirjastostaan, ja sen yläpuolella näkyy hylly,
johon on sullottuna vanhuksen rakkaat aarteet: tiimalasi, juomakulho,
lippaat, käsikirjoitusrullat ja joku hänen muistiinpanoaan varten
esille jätetty käsikirjoituksen liuska sekä punainen kardinaalihattu
kolmine tupsuineen.
Nämä molemmat P. Hieronymuksen kuvat olennoivat mielestäni mainiosti
aikaa, jolloin ihmisillä oli varaa kohottaa henkensä korkeammille
tasoille ja syventyä elämän suurimpain kysymysten pohdintaan
toisenlaisella perusteellisuudella kuin kuunaan nykyaikana.
Katselen vielä erästä naisen päätä, jonka on maalannut Sandro
Botticelli yhdelle sulottarista "Primaverassaan", — maailmankuulu ja
lukemattomien turisti-missien jäljentämä taideteos. Juuri näitä kasvoja
on toistamisesta toistamiseen matkittu ja plagioitu aivan äitelyyteen
saakka, mutta eipä edes praerafaeliitat, Burne Jones enempää kuin hänen
edeltäjänsä Rossetti, jaksaneet käsittää sitä voiman ja rauhan
valtaista henkeä mikä säteilee sen jokaisesta viivasta. Harvoin
nykyajan ihminen kantaa niin ylevän hentoja ja samalla niin
alkuperäisen lujarakenteisia kasvoja. Poskiluut, jotka Botticelli on
kuvannut vahvoiksi ja suuremmiksi kuin pehmeän leivän syöjillä
nykyään koskaan on, — sellaisia ei hentomielinen englantilainen
dekadenttimaalari uskaltaisi jäljitellä. Nenä on tarmokas ja suuri, suu
hieman halveksiva, leuka rauhallisesti sisukas, silmissä se ilme mikä
tavataan vain itsetietoisesti korkealla olevalla ihmisellä. Kaikkea
tätä siroa lujuutta ympäröivät liikkuvat viivat, kiertävästi kaulalla
yhteensolmitut palmikot, säännöllisesti laiteltu tukka, jossa helmet
kimmeltävät. Kaikki kutritkin kertovat, että olento on liehuvassa
liikkeessä. Mutta kaikkein viehättävintä tässä kuvassa on kauneus, mikä
syntyy sopusuhtaisten ruumiinmuotojen ja henkevän sielun yhtymän
kautta. Näissä nuoren ihmisen kasvoissa piiloutuvat elämää kokeneen ja
vaikeuksia voittaneen piirteet. Siinä on sanomattoman paljon syvyyttä
ja samalla eteerillistä hentoutta lujista piirteistä huolimatta.
Samalla siinä on impyeellistä puhtautta, jota ei kuka hyvänsä särje,
sen _noli me tangere_ kielto on järkähtämätön, sitä ei kukaan uskalla
rikkoa, vaikka hän tässä tanssiessaan antautuu koko ruumiillaan
katseltavaksi.
Lopuksi sattuu käteeni Rembrandtin oma kuva Uffizzien galleriassa. Olen
nähnyt ruhtinas Lichtensteinin galleriassa Wienissä sarjan Rembrandtin
itsekuvia nuoresta vanhaan saakka, ja ihmeellistä oli uhrata päivänsä
siinä katsellessaan ja todeta kuva kuvalta, kuinka rohkeasti mestari on
tutkinut asteelta asteelle omaa sieluaan, ruumiinsa vanhetessa. Tämä
Firenzessä oleva kuva on siltä iältä, jolloin hän jo astui elämänsä
alarinnettä. Tässä näkyvät jo pettymysten varjot ja alkavasta
köyhyydestä ja unohtumisesta johtuva katkeroituminen, mutta viisaan
suurtietäjän kauniin mielenrauhan kirkastamina. Alaleuka on jo alkanut
kuihtua luuta myöten, viikset harventua, posket lellahtaa alas. Suu on
hymyn muodossa, vaikkei hän hymyile, suuret lapsen silmät ilmaisevat
vielä, että kantajansa jaksaa ajatella kauniita näkyjä. Mutta Rembrandt
on noidansiveltimellään tässäkin kuvassaan valanut tuon ihmeellisen
hämyharsonsa ylitse kaiken, harson, jonka läpi hänen rikas öljyvärinsä
loistaa kuin jokin kallis, korvaamaton jaloaine.
Hiljainen mies, jonka työstä ruhtinaat ja maailman mahtavat
kilpailivat, vaipui vanhoilla päivillään köyhyyteen, mutta kantoi
kohtalonsa nöyryydellä. Myötyänsä suuret kokoelmansa hän vetäytyi
hiljaiseen komeroonsa, johon hänelle yksinkertaisen ravinnon kantoi
hänen armahtava taloudenhoitajattarensa, — ja niin kuluivat suuren
mestarin hiljaiset viime päivät.
* * * * *
Vaikka keskiyössä seisomme, tahi ehkä juuri senvuoksi, emme voi olla
vaistoamatta tulevan aamunsarastuksen oireita.
Ehkä tämä toivottu aamu koittaa vasta silloin kun olemme oljennelleet
kurjuudessa sen täyteen mittaan saakka. Ehkä tarvitsemme ylöspäin
kulkuun saman matkan minkä olemme nyt kulkeneet alas — mäki maksaa
velkansa — mutta kuitenkin elättäkäämme sieluissamme lujaa vakaumusta:
Uusi renessanssi on tuleva!