_Poika ja varis_.
Olin silloin 19-vuotias ja olin muuttanut vanhempaini kodista samassa
pitäjässä olevaan kirkkoväärtin taloon, lähellä kirkkoa.
Nuorukaisen innostuksella siellä etsin aiheita ja tein luonnoksia.
Melko hupaisen näyn tarjosivat Sipin talon siat, jotka päivät pitkät
rypivät kirkkomäellä tienvierillä ja ojissa. Syvää tyytyväisyyttä
ilmaiseva röhkinä sieltä kantautui pitempien matkojen päähän.
Sikojen luona hääräili usein pieni poika. Kerran tämä piltti nukahti
lihavan emakon syliin. Tästä aiheesta maalasin taulun, mutta en saanut
siitä mieleistäni. Ja silloin kävi niinkuin sittemmin usein on käynyt
epätyydyttäville maalauksilleni: maalasin toisen taulun sen päälle.
Missä siat rypevät, sieltä eivät variksetkaan ole kaukana. Ja tälle
ahteelle noita lintuja olikin siunautunut erikoisen runsaasti, ja
enimmäkseen ne olivat sangen kesyjä.
Saadakseni pojan pysymään aloillaan, sanoin hänelle että kun heittää
suoloja variksen pyörstölle, niin lintu siitä niin tulee kesyksi, että
antaa ottaa itsensä kiinni. Poika kuljeskeli suolaa kourassaan variksia
vaanien, ja niin muodostui aihe, jota taulu esittää.
Kun tulin tämän taulun kanssa Pariisiin syksyllä 1884 (ensi matkani),
niin opettajat ihmettelivät sen modernisuutta, vaikken silloin ollut
nähnyt mitään silloisen modernismin tuotteita. Olihan se kyllä aika
poikkeama siihenastisten opettajieni Beckerin ja Keinäsen suunnasta, ja
Bouguereau pudisti päätään moittien sitä liian "jyrkäksi", mutta myönsi
sillä kuitenkin olevan joitakin ansiopuoliakin.
Mitäpä sanoisivat nykyiset modernistit.
_Akka ja kissa_.
Lapsuudesta saakka on kolkko syksy aina ihastuttanut mieltäni. Mutta
"maalarisyksyt" kellertävine lehtineen, punertavine vaahteroineen
kaikessa koreudessaan eivät koskaan ole minua lumonneet.
Saavuin Pariisista Salon kauppalaan. Siellä avautuivat peltoulapat kuin
syntymäseuduillani, sieltä näki peltoja, niittyjä, aitoja, jotka kaikki
olivat hyvin ikäviä kesällä, mutta syksy antoi tälle jokapäiväisyydelle
sen karkean maun, mikä minua ilahdutti. Usein kävi kylmä tuuli pitkin
seutua, mutta sitä oli mahdotonta kuvata, koska ei ollut edes häilyviä
puita. Karu, tuulinen tunnelma piti siis koettaa tavoittaa ihmiskuvan
avulla, ja silloin keksin mainion mallin.
Tämä lammasmummo, joksi häntä sanottiin, oli omituinen pikkukaupungin
originaali. Hänellä ei ollut kotiakaan, vaan hän nukkui yönsä ladoissa,
aitoissa ja ullakoilla missä milloinkin, joskus ulkona pientaria
reellä.
Ulkoilmaelämässä oli hänen nahkansa parkkiintunut ja kovettuneet
kouransa, suurenneet jalkansa. Koko olento vaikutti täysterveen
sopusuhtaiselta. Hän oli todellinen syksyinen maalaisolento, jonka
jäsenet eivät olleet sisänurkkien hemmottelemia. Samantapaisia tyyppejä
tapaa joskus torimuijissa y.m., mutta heidän värissään on usein sekä
pakkasen jälkiä että hyvinvoinnin lihavuutta, kun taas tämä oli
todellinen ulkoilman eläjä, minulle oiva otus.
Ahneesti maalasin, ja koska tämä oli ensimmäinen näin suuri tauluni,
niin oli urakka kova. Epätoivo pyrki mieltä masentamaan useimmiten,
mutta työ täytyi viedä päätökseen.
Kerran kun taas kovassa tuulessa ahersin, huomasin että akka oli
kylmästä aivan ruskean sinertävä, mutta seisoi vain kiltisti
tuntikausia edessäni, ja minä pitelin toisella kädelläni kiinni
telineestä, jonka tuuli uhkasi kaataa, ja purin hammasta.
Sillä tavoin syntyi tämä kuva, johon kukaan ei koskaan mieltynyt. Se ei
suuresti minuun koskenut, mutta se koski, kun sitten toin kuvan äitini
luo. Hän ihastui siihen suuresti, ja tämä oli mielestäni kummallista,
sillä ylimalkaan äitini eli romantiikan lumoissa.
_Paimenpoika Kuusamosta_.
Vaalea kesäyö Myllykönkään putouksen partaalla lähellä Rajalan taloa
Paanajärvellä.
Hallakesä 1892.
Kuusitoistavuotias salon poika, talon karjanpaimen, seisoo mäen
rinteellä puhaltaen pullistuvin poskin pitkää tanotorveaan. Karhut
kiertelevät aivan lähiympäristössä karjaa hätyytellen; niitä paimen
koettaa torvellaan pelotella loitommaksi.
Maalaan kesäyössä paimenpoikaa ja takanaolevaa erämaanmaisemaa. Kosken
kohina kuuluu lakkaamattomana pauhuna könkäältä, missä nuori puolisoni
koettaa onneaan tammukan onkijana. Tämän tästä kuuluu huudahdus
koskelta, ja silloin on mentävä auttamaan kalan maalle nostamisessa ja
hengenotossa.
Sääsket ahdistavat satatuhantisena parvena. Aina kymmenen minuutin
kuluttua on kasvot ja kädet voideltava pikiöljyllä.
Tunnelma on kesäöisen salaperäinen ja romanttinen. Ja romanttinen tulee
nuoren miehen maalauksestakin — kaikessa realismissaan. Se kuvaa
erämaan karua elämää, jylhän kaunista, mutta ankaraa luontoa, jossa
ihmisen on taisteltava hallan ja petojen kanssa. Kosken kohina soi
lakkaamatta korvissa, valkea yö kehitti omaa haavemieltään, ja siitäkö
lie valahtanut kuvaan sen romanttisuutta.
Kuva on maalattu kokonaan öiseen aikaan. Valaistus on senvuoksi melko
epämääräinen; Nuorusen vaaran takaa kajastavasta ruskotuksesta ei voi
sanoa onko se aamu- vai iltaruskoa.
Itse paimenpoika samana kesänä pienireikäisellä piilukkorihlalla kaatoi
karhun yhdellä ainoalla laukauksella, — sen karhun, jota minä en
päässyt ottamaan hengiltä, vaikka mainio winchesterini oli sitä varten
aina mukanani.
_Palokärki_.
Nuorusta paremmin nähdäkseni nousin Paanajärven Rajalan talon
takaiselle korkealle louhikkovuorelle. Kiikarilla koetin tähystää
näkyisikö Nuorusen vaaleanpunaisia siekkilöitä. Oikealla kädellä näkyi
Vaskivaaran selkä, jossa kullankarvaiset, kuparinvihreät ja
tummansiniset malmimöhkäleet on ammuttu sikin sokin metsien syliin
vuoren kyljistä. Erämaa on tässä ainoa tuntu, sillä asumuksista ei näy
mitään ja takana on asumaton taipale aina Sallaan saakka.
Palokärki on aina ollut ystäväni. Aina kun kuulen sen raikkaan kimakkaa
ääntä, saan tunnelman kuin olisin kaikesta ihmisasutuksesta niin
kaukana, ettei mitään kosketusta enää ole, — vaikkapa tämä tapahtuisi
juuri kodin nurkilla. Perin vastenmielisesti ammuin sen, sillä rakastan
tätä lintua ja iloitsen siitä, että sekin nyt on rauhoitettu. Tapoin
sen vain mallikseni, sillä minun täytyi saada se tähän kuvaani
kohottaakseni erämaisen yksinäisyyden tunnetta. Tämä punainen täplä on
yksilön elämän huuto korven hiljaisuudessa.
_Velisurmaaja_.
Ammoisista ajoista on tämä maailman ehkä kaunein ballaadisävel
sanoineen soinut korvissani, ja vaikea on sanoa, kumpi enemmän vaikutti
mielikuvitukseeni aihetta luonnostellessani. Ensimmäisen lopullisen
öljyväriluonnoksen, joka on maalattu Kakolassa kudotulle kankaalle,
annoin ystävälleni Robert Kajanukselle, Velisurmaajan orkestroijalle.
Itse maalaus, joka on Ateneumin kokoelmissa, on maalattu tempera
väreillä.
Velisurmaaja syntyi lopulliseen muotoon vaimoni soittaessa ja laulaessa
tätä ballaadia. Aihe oli tietysti kypsynyt pitemmän ajan kuluessa.
Katsojat ovat usein huomauttaneet minulle tässä ja eräissä muissa
miehiä esittävissä kuvissani esiintyvästä omituisesta seikasta: vatsan
alapuolella olevasta vyöstä. Se onkin suomalaisten ja heidän
heimolaistensa erikoinen ja erittäin kaunis tapa kantaa vyötä. Ja
samalla se on terveellinen tapa, sillä näin vyö todella kannattaa ja
tukee suolistoa. Ja minkä reippaan ja miehekkään vaikutuksen se
tekeekään verrattuna muiden kansojen vannehtimistapaan!
_Purren valitus_.
Joka syksy heräsi vastustamaton halu lähteä ulos avaraan maailmaan,
väljemmille aukeoille, pitemmille pihatöille. Kun kuulin kurkien
huutavan, niin riensin niitä katsomaan ja kolkossa syysilmassa seurasin
niiden lentoa niin pitkälle kuin silmäni kantoi, kunnes ne katosivat
kotiniememme taakse.
Ja senjälkeen tunsin olevani kuin yksinään rämeisiin jätetty kurki, ja
kaipuu kasvoi niin voimakkaaksi, että Purren valituksen luominen tuotti
suurta lohdutusta. — Samansuuntaiselta tunnepohjalta ovat kaikki
Kalevala-kuvani syntyneet.
Purren valituksen luonnoksen maalasin Ruovedellä, mutta lopullisen
teoksen maalasin Helsingissä 1904. Alkuperäisen luonnoksen omistaa
Unkarin valtio. Siinä on kuvattuna myös piika, joka pesee pyykkiä
rannalla, mistä polku vie ylös mökkiin.
Teos oli näytteillä Helsingissä, hinta 6.000 mk, mutta ei kelvannut
ostajille. Sen osti sitten unkarilainen Suomen taiteen ystävä, tohtori
Majovski, liittäen sen suomalaiseen kokoelmaansa.
_Ad astra_.
Aloin sen vuonna 1894 asuessani Sääksmäen Rapolassa. Mallina oli pieni
kalvolalainen tyttö. Häneltä otin ruumiin, ja toiselta tytöltä pään,
mitkä sitten sovitin yhteen.
Teos kuvaa ylösnousemusta. Aiheeseen ja sen käsittelyyn on kertomus
ristiinnaulitusta vaikuttanut huomattavalla tavalla. Maailman
vapauttajan asento ristinpuulla, — eikö se voisi symbolisoida myöskin
sitä mitä ihminen, joka on kaiken kärsinyt ja kaikesta vapautunut,
tuntee? Tytölle maalasin ensin stigmat käsiin ja kylkeen, mutta poistin
ne myöhemmin, harkittuani asiaa tarkemmin. Punaista valoa heijastelevat
pilvet, joista tyttö nousee, ovat vielä maapalloon kuuluvaa.
Tulevaisuuden elämää verhoo takana oleva valo. Tytön tukan muotoa
tahdoin, samassa kun annoin säteilevän loiston kasvoille, esittää
siten, että mainen painolaki ei siihen enää vaikuta, joten se häilyy
vapaasti kaikille suunnille.
Maalaukseen käytetty kangas on osa suuresta taulusta; sen alle on
maalattu oma muotokuvani ilkialastonna.
_Koskenlaskija_.
Pikkupojasta saakka sain kotiseudullani Tyrväällä seurata koskenlaskua
Vammaskoskessa. Sitä laski tukkimiehiä sekä veneessä että tukin päällä.
Kustantajani kirjansitomossa katselin kerran n.s. marmoroituja tumman
vihertäviä ylivetopapereita, ja kuinka ollakaan, toivat marmoroimisen
kiemurat eräitä mielikuvia, ja niin sanoa tokasin, että tästä voisi
parilla pikku vedolla laittaa taulun. Siellä naurettiin minulle vasten
silmiä, mutta se kävi sisulleni, ja niin pyysin muutamia arkkeja tuota
ylivetopaperia mukaani. Samana iltana pastelleilla lisäsin niihin
eräitä vetoja, ja niin syntyi tämä Koskenlaskija, tahi oikeammin neljä
taulua joissa koskenlaskija tukillaan kussakin on eri asennossa.
_Venematka_.
Hiljaisen riemun- ja syvän kaihonsävelen yhteissoinnissa puhkeavalle
keväälle olen tässä maalauksessa koettanut antaa ilmaisun.
Keväisen kuulakkuuden, ilmojen lumoavien auervärähtelyjen ja
äskensulaneen maan tuoksujen vaikutelmat, ensi retket jäistä
vapautuneilla, kuin uudelleen neitseellisillä vesillä, koivujen hento
vihreys, luonnon keväiset äänet, sen herättämät sanoin kuvaamattomat
vaistomukset synnyttivät mielessäni tunnesarjan, josta "Venematka"
vähitellen kiteytyi, — maalaus, jossa pyrin esittämään ihmisolemuksen
uumenista nousevan kaihomielen ja keväisen elämänriemun sulautumista
vanhuuden ja nuoruuden sopusointuiseksi vuorolauluksi.
Väinämöisen mahdikas, mutta surumielinen hahmo edustaa ikuisesti
palavaa, kirkastunutta ja korkeata elämisen intohimoa. Nuorten tyttöjen
viaton itsetiedottomuus kuvaa kevään kumpuilevaa voimaa. Kauneutensa
kuitenkin aavistaen ovat impyet iloretkellensä koristautuneet
kukkasseppelein, ja kevättä julistaakseen he ovat sitoneet koivunlehviä
purren hankavitsoihin.
Hopeaiset juovat tyvenen veden pinnalla karehtivat tulevien intohimojen
airueina.
Jo aikaisempia Kalevalataulujani maalatessani aloin luonnostella tätä
teostani. Ensimmäinen harjoitelma syntyi Vehmersalmella v. 1983,
jatkuvia luonnoksia laadin m.m. Helsingissä vv. 1905-1906, mutta
lopullisen muotonsa sai maalaus vasta v. 1908 Parisissa.
_Saunassa_.
Palattuani Keuruulle kesäksi 1889 Louis Sparren kanssa, näytin hänelle,
minkälaisen maailman olin erämaasta löytänyt: pienen torpan, jossa
kaikki, asukkaista viimeiseen heinälatoon saakka, oli yhtä
ihanteellisesti kokonaisena säilynyt ja yhtä kokonaisena kasvanut kuin
konsanaan Niemelän torpassa, vaikkakaan Ekola ei ollut yhtä vanha.
Sauna, jota polvihirsineen voisin sanoa mallisaunaksi, antoi
pienuudestaan huolimatta yhtaikaa kylpytilat torpan koko perheelle.
Siinä kylvettiin joka ikinen arki-ilta.
Siellä asui Juonas kesti akkoineen. Juonas oli polttanut säärensä
kytömaalla eikä enää kyennyt juuri muihin töihin kuin verkonkudontaan.
Hänen muijansa keitti kahvit. Mutta mitkä kahvit! Siinä oli suolat ja
kaikki muut mausteet — ei kuitenkaan silakkaa, jota Kuusamossa pantiin
— mutta hauskin näky oli, kun mummu paahtoi itse pavut ja jauhoi ne
pahkakupissa pienen nyrkkikiven avulla. Parempaa kahvia en ole juonut
kuin Port Saidissa monia vuosia myöhemmin.
Saunassa istuimme Sparre ja minä joka ilta väen kanssa. Komeat tyttäret
vuoroin heittivät löylyä ja vuoroin nousivat lavolle, silloin vielä
yleisen tavan mukaan.
Talossa asui maailmalta tullut tyttö. Käytin häntä alastomana mallina.
Istuin itse kankaineni ahtaassa porstuassa ja taistelin ankaraa
taistelua silloisen taiteen vaikeimpien probleemien kanssa.
Jutteluistani tytön kanssa muistan erään vastauksen, jonka hän antoi,
kun kysyin kenen tyttö hän oli. "En minä ole kenenkään tyttö, minä olen
itse tehty". Pujahti Sparre kerran sisälle porstuaan. Tyttö säpsähti ja
haki vaatteensa ja piiloutui niitten suojassa saunan pimeimpään
soppeen. Kun kummeksuin, miksi hän ei tahtonut jatkaa, sanoi hän:
"Enhän minä nyt, kun tuo Parre..."
_Ensi opetus ja Talonpoikaiselämää_.
Sama Ekolan sauna, mutta kaksi vuotta aikaisemmin talvella. Pakkaset
olivat ankarat, mutta minun täytyi arvostella niiden määrä huurun ja
jääkukkien mukaan, kun mukanani ei ollut lämpömittaria. Joka asteesta
minkä kuvittelin pakkasen kohoavan nautin silloin, kuten aina, täysin
siemauksin, sieraimin ja sieluin. Ehkä melkein muukalaisien tavoin,
sillä olin viettänyt useita talvia Pariisin miedommassa ilmanalassa.
Mutta Juonas saunassaan oli niin monta talvea nähnyt, ettei enää ensi
lumikaan hänen mieltään ilahduttanut. Hän istui rahilla töppösissään ja
kutoi nuottaa. Tein monta luonnosta hänestä ja tulin aina ajatelleeksi
Vänrikki Stoolia, sillä silloinen Ekolan torppa oli säilyttänyt sen
ajan hengen, jolloin Runeberg oli Ruovedellä. Myös Runebergin kuva
hahmoittui vähitellen mielessäni tehdessäni tutkielmia ukon minun
mielestäni merkillisestä olennosta. Näitä tutkielmia tein niin suurta
taulua varten kuin suinkin voi mahtua tuohon ahtaaseen tilaan. Ja
siihen kuvasin tilapäisten mallien mukaan sovitellen Runebergin
polttaen piippuaan, kuunnellen vänrikin tarinoita, ja nyrkillään piti
vänrikin ikäänkuin siinä tehostaa jotakin tärkeätä kohtaa
kertomuksessaan. Useimmiten leijaili savu kattona juuri päittemme
yläpuolella, me kun olimme istuvillamme, ja aukosta heijastava valo
antoi minun mielestäni mitä maalauksellisimman vaihtelun ikkunan
valaistukselle. Ponnistelin koko voimastani, mutta enimmäkseen se oli
iloista ponnistelua, sillä työ sujui uljaasti, mitä ukkoon tuli.
Runeberg teki kiusaa. Varjokuvana hän melkein siinä saunan savussa
ikkunaa vasten hahmottui, mutta sittenkin kiusasi minua se kaavamaisuus
mikä pakosta, tarpeellisten tutkielmien ja mallin puutteessa oli
seurauksena. Sain taulun valmiiksi tavallaan, mutta mielestäni se ei
koskaan tullut valmiiksi (eikä muittenkaan mielestä). Surin, etten
saanut tästä mitään täysipitoista teosta.
Samaan aikaan olin maalannut myös Talonpoikaiselämää nimisen
samankokoisen taulun vielä kimakammalla valolla: torpan vaari (Juonas
oli vain "kesti") rasvaten kenkiään takan ääressä, kissa loikoen
paadella kehräten, ja kehräävä tyttö, taustalla talviauringon valo
loistaen tytön kullankeltaisen tukan läpi ja luoden korvalehden
tulipunaiseksi, hauskalla tavalla riidellen takkavalkean kanssa. Seisoi
vielä mies piippusuinen, remakka nuorukainen, lakkipää, pieksuniekka,
kintaat vyöllä tyttöön katsomassa, ja reikäleivät killuivat rivissä
vartaassaan lähellä katon rajaa. Auringon säteet muodostivat vinon
viivan tomuhiutaleitten kierteessä.
Toin taulut Helsinkiin ja helsinkiläiset ystäväni saivat minut panemaan
ne näytteille taiteilijaseuran huoneustossa. Siihen aikaan olin niin
lapsellinen, että luin taidearvosteluja, ja pistipä nokkaani se
myrtynyt sutkaus mikä annettiin minulle epäonnistuneesta Vänrikki
Stool-kuvastani. Semmoiseen ei minun olisi pitänyt ryhtyä! Parisiin
matkustettuani luulin huomaavani että arvostelijat olivat olleet
oikeassa, ja asia askarrutti mieltäni siksi kunnes sain Runebergin
lopulta kokonaan pois maalattua ja päätin maalata sen sijalle omasta
mielestäni hyvin banaalin pikku tyttösen kirjaansa lukemassa. Asuntoni
portinvartian tuttavalta sain lainata tytön malliksi, sen siihen
läiskäsin, ja tulos on tunnettu. Mutta tälle taululle koitui vielä
omituisia kohtaloita. Nämä molemmat taulut herättivät jonkinmoista
huomiota Parisin salongissa, ja eräs opettajistani, mestari Cormon
kehui kerran, minun akatemiatyötäni arvostellessaan, näytteille
asetettuja taulujani, jotka olivat ehdotetut kunniapaikalle
cimaise'een, ja kysyi enkö ollut saanut niistä mitalipalkintoa.
Palkinnot olivat silloin kyllä jo jaetut. Se oli vahinko, sanoi hän.
"Näkee jo teidän mustasta piirroksestanne tässä, että teillä on herkkä
väriaisti, kuten yleensä pohjolan maalareilla."
Lontoolainen taidegalleria, omistaja Dirken, kirjoitti minulle pyytäen
maalaamani taulut hänen salongista valitsemainsa taulujen kanssa
näytteille Lontooseen. Hinnaksi olin asettanut kumpaisellekin taululle
1.200 frangia. Suomeen tultuani sain kirjeen taidekauppiaalta, jossa
tämä ilmoitti, että "Ensi opetus" oli myyty, mutta koska hänen
kustannuksensa olivat suuret, niin hän lähetti minulle 600 frangia (ei
ollut saanut niistä täyttä hintaa).
Vaadin täyttä palkkaani tahi taulun takaisin. Hän vastasi että taulu
oli mennyt Amerikkaan. Vuosikymmeniä tämän jälkeen sattui vapaaherra
R.F. von Willebrand matkustamaan urheilujoukkueen päällikkönä
Englannissa. Siellä hän eräässä hotellissa keksi tämän kuvan seinällä
ja osti sen 5.000 markalla Taideyhdistystä varten.
Vielä on kyseessä tuon toisen taulun kohtalo, ja se on tänä päivänäkin
avoin. Panin sen Suomessa näytteille hieman korotettuun hintaan, mutta
eipä se kelvannut kellekään. Sijoitettuna tulevaan appelaani taulu
vähitellen kasvoi ikäänkuin perheen ja meidän kaikkien omaisuudeksi,
joten vaimoni, kun kerran lähetin sen muitten mukana Viipuriin
näytteille, pyysi minua panemaan sille erikoisen korkean
"suojelushinnan", joka estäisi ketään sitä ostamasta. Määräsin suin
päin 15.000 mk, mikä siihen aikaan oli huikea hinta.
Mutta taulu ostettiin Pietariin, ja mies joka sen osti, eräs
sveitsiläinen pankkiirin poika, tiedemies ja Nietzschen ihailija,
mieltyi siihen niin, että kirjoitti pitkiä kirjeitä vaatien minua
välttämättä tulemaan luokseen vierailemaan. Eliel Saarisen kanssa
matkustinkin sitten Pietariin, ja siellä tehtiin tuttavuutta ostajan
kanssa, joka meidät otti vastaan mitä vierasvaraisimmin ja kuljetti
meitä loistoravintolasta toiseen.
Suuressa "Medvedissä" syötiin päivällistä. Olimme kuten yleinen tapa
vaati frakeissa ja ihmettelimme uljaan keimailevaa, aina juhlivaa ja
kyllästynyttä yleisöä. Vähän matkaa meidän pöydästämme istui pieni
seurue, joukossa komea nuori upseeri. Meidän isäntämme hänet
huomattuaan alkoi kertoa puoliääneen äsken sattuneesta tapahtumasta.
Eräs nuori venäläinen ylioppilas tuli ammutuksi samassa "Medvedissä"
jouluaattona, jolloin "Booshe tsharjaa" (keisarihymni) soitettiin,
siitä syystä että hän oli nojannut hiukan toista polveaan tuolin
istuimeen soiton kaikuessa.
"Niin", sanoi hän, "se murhattu nuorukainen oli minun sisareni
sulhanen. Hän kaatui sisareni valkoiselle juhlapuvulle tahraten sen
kokonaan vereensä ja kuoli siinä. Sisareni tuli hulluksi ja istuu nyt
hullujenhuoneessa."
"Ja tuossa istuu itse murhaaja", hän osoitti upseeria ja kiihko nyki
hänen kasvoissaan. Ja yhtäkkiä hän tempasi taskustaan revolverin,
asetti sen pöydälle, osoitti upseeria ja sanoi: "Nyt on kosto minun."
Samassa hetkessä minun vereni kummasti kylmeni, niinkuin sittemmin
muutamia kertoja vaaranpaikoissa puhvelien ja sarvikuonojen ahdistaessa
Afrikassa. Huomasin että jotain kauheaa oli nyt tulossa.
Silmänräpäyksessä oivalsin, että tästä meillekin olisi tullut mitä
ankarin juttu, kukaties olisimme tulleet vihattuina "tshuhnoina"
sekoitetuiksi poliittiseen murhajuttuun. Upseeri kuului keisarilliseen
seurustelupiiriin ja korkeimpaan ylimystöön. Silmänräpäyksessä
revolveri katosi minun takataskuuni, ja sitten tunsimme Saarisen kanssa
kuin olisi hieman satanut. Sen jälkeen ehdotin, että kyllä kai nyt on
jo aika lähteä muualle, olemme jo väsyneitä. Ja isäntämme, joka istui
siinä aivan murtuneena, sanoi meille: "Kiitos Teille, että pelastitte
minut tästä hirveästä jutusta, sillä muuten se olisi tapahtunut."
Poistuimme salista. Eteisen takana olevassa pesuhuoneessa käsiämme
pestessämme veti hän äkkiä povitaskustaan toisen, yhtä suuren
revolverin. Mutta minä, kun olin jo harjaantunut, korjasin sen toiseen
takataskuuni, ja sitten läksimme ravintolasta ovenvartijain
kumarrellessa juomarahojaan.
Vuonna 1921 sain kirjeen Tukholmasta eräältä ruotsalaiselta herralta,
jossa tämä ilmoittaa saaneensa "Talonpoikaiselämää" taulun haltuunsa ja
tarkalleen kuvaten sitä kysyy kuinka korkeaksi arvostelisin sen hinnan.
En ole halunnut vastata tähän kirjeeseen.
Semmoisia saattavat olla taulujen vaellukset. Otaksuttavasti tuo taulu
viime vuosina oli vaeltanut bolshevismin verta tiukkuvia polkuja.
_Lemminkäisen äiti_.
Ensi luonnoksen tähän tauluuni olen ikävä kyllä, niinkuin monta
muutakin, kadottanut tuntemattomalla tavalla. Kenenkä seinää se nyt
koristaa, en tiedä, mutta jossain sen täytyy olla. Se oli hyvin
lopullisesti maalattu ja pientä kokoa. Senjälkeen asia sai levätä,
kunnes rupesin sitä uudelleen tekemään, ja monien eri luonnosten
jälkeen hyytyi kuva siksi, millaisena se nyt on kokoelmissa. Ruoveden
ateljeeriini rakensin, saadakseni oikean, tahtomani valon mallille,
erikoisen huoneen, johon valoa tuli ainoastaan katosta. Seinät maalasin
mustiksi kokonaan, jotta valo tehostuisi. Äitini sain pyynnöstäni
luokseni malliksi, sillä häntä olin aina tähän ajatellut.
Kova on usein taiteilijan menettelytapa. Tahallani koetin äitiäni siinä
maalatessani saada hänen ilmeensä muuttumaan tuskalliseksi viemällä
keskustelun niin synkkiin asioihin, että hän, niin lujahermoinen kuin
olikin, lopulta purskahti kyyneliin. Ja tämä riitti minulle vain
yhdeksi kerraksi. Nyt hän on kuollut; suokoon hän minulle sen anteeksi.
_Lönnrot ja Kalevalan laulajat_.
Hyvin monessa muodossa olen aihetta käsitellyt. Luullakseni Lontoossa
maalasin ensi sommitelman, ja siinä istui Lönnrot nuotion ääressä
yömustaa vettä vasten kuuntelemassa kahta käsihaassa istuvaa
runolaulajaa tulen heijastaessa heidän ja kuulijajoukon kasvoilla. Vene
siinä oli rannalla. Tätä kuvaa ryhdyin laatimaan silloin kun minulle
oli annettu tehtäväksi Helsingin yliopiston juhlasalin seinälle kuvata
40-luvun aikakautta Suomessa. Ja kun olin saanut tämän valmiiksi, niin
vein sen konsistoorion eteen, joka hyväksyi sen. Tämän johdosta syntyi
ruotsalaisissa sanomalehdissä ikäviä jälkikaikuja: Mitä on Lönnrotilla
Suomen yliopiston kanssa tekemistä? Se oli sävynä. Olisi kai ollut
natsionalismia, jos tuohon taloon olisi maalattu jotakin, mikä
muistuttaisi maailmankuulusta suomalaisesta kansanrunoudesta. Syntyi
muitakin rettelöitä, ja rasittuneena muistakin töistä ja ikävystyneenä
intriigien kynsissä olemiseen heitin kaiken sikseen.
Nyt on tämä maalaus suomalaisen yliopiston lahjaomaisuutta.
Niin, mitäpä olisi Paikkarin Eljaksella ollutkaan siellä tekemistä,
halvan räätälin pojalla isoisten asuinsijoilla?
_Rakennus_.
Alkuluonnoksen tein mausoleumia varten jo Ruovedellä ja sitten
muutettuani Tampereelle jatkoin sitä, ja Juseliuksen rakennettua
ateljeerin Poriin tein lopullisen freskoluonnoksen. Matkalla
hautausmaalle sijaitsee Porin vaivaistalo, ja siellä oli ukkelia jos
mihin laatuun. Kairamieheksi (Kuolema) sain sieltä ikälopun ukon
mallikseni ja rehevään salvumieheen olin jo Ruovedellä tehnyt monta
tutkielmaa. Naisen kuvaan olin käyttänyt monta eri tyyppiä mallikseni,
mutta mikään ei sopinut. Viimein löysin erään nuoren leskivaimon, joka
tuoreena suruna kantoi miehensä muistoa, mutta samassa eli koko
sielullaan pienten lastensa tulevaisuustoiveissa, ja siinä keskustellen
elämän suurista kysymyksistä tämän rahvaannaisen kanssa saavutin
mielentilan, jolloin pääsin suoraan luonnosta näkemään vastaavan kuvan
sille, minkä olin jo alussa mieleeni luonut. — Mutta lapsi?
Alkuluonnoksesta käy ilmi, että olin aina ajatellut omilla jaloillaan
juoksentelevaa "imukasta", antaakseni kuvalle sen totisen elämän ja
kuoleman merkityksen mitä kallo-pää kairamies vain sivuseikkana
ilmentää: mies ja vaimo rakentavat yhdessä tupaa, vanha vaari auttaa
voimainsa mukaan, mutta vanhalla taidollaan. Äidiltä on viimeksi
syntyneensä, kuopuksensa kuollut, niinkuin niin usein erämaassa
tapahtuu, olkilehmän avusta ei ole tarpeeksi koko perheen suille, ja
luonnollisesti esikoinen perii kuolleen siskonsa osuuden. Eikä tämä ole
suinkaan mielikuvituksesta temmattua. Olen nähnyt Lentiiran
Lentuanjärven kolkossa saaressa eräperheen, jossa poika äitiään
imettyään nakkasi heti siitä päästyään isänsä letkupiipun suuhunsa ja
juoksi tuprutellen pitkin piennarta. Ja sillä saarella elettiin hyvin
totista elämää, nälän tuttuina joka toinen päivä.
_Kullervon sotaanlähtö_.
Kauan oli mielessäni elänyt karskean Kullervon, suomalaisten
Mars-jumalan hahmoitus Kalevalasta:
Somap' on sotahan kuolla,
Kaunis miekan kalskehesen!
Äkin poika pois tulevi,
Laihtumatta lankeavi.
Tämä oli jo komeata, mutta kun sain käsiini Europaeuksen runoston
Slöörin y.m. nuorempain kerääjäin täydennyksillä varustettuna, lensivät
mielikuvat laajemmille aloille:
Kullervo Kalervon poika
Sai on miekan mielehisen,
Kalvan kaikkien parahan:
Terä kullin kirjoiteltu,
Pää hope'in holvaeltu.
Solitteli miekkoansa
Kahen kallion välissä,
Viien vuoren viitarossa:
On miekka tuliteräinen,
On säilä säkeneväinen.
Nämä säkeet antavat Kullervolle juuri sen korkean nousun, jonka nojalla
uskallan sanoa Kullervoa suomalaisten Mars-jumalaksi. — Ja vielä:
Otti soimelta sorean
Kauransyöjän kaunokaisen,
Pisti suuhun kultasuitset
Selkähän tulisen ruunan
Tulisella tanterella;
Tulta suihki ruunan suusta,
Säkeniä säärivarret.
Näin sopi sotia käyä,
Sotateitä souatella.
Ja aina haltioituen (äidin ja pojan vuoropuhelun jälkeen):
Tinatuppi, vyö hopea,
Miekka vyöllä heltukainen,
Parta kullan palmikoissa,
Pää kullan kukalehissa — — —
— — — — —
Ajoi suurta Suomen maata,
Ajoi Suomen sillan päällä.
Suomen silta notkahteli,
Aluspalkit paukahteli.
Kangas vastahan kajahti,
Kanervat kavahtelihe,
Kuusikot kumartelihe,
Kaikki rahvas katsahteli:
Kullervo on mies kuningas,
Ori alla niin kuin arho,
Hevonen tulikipuna.
Itse päällä niinkuin päivä
Poika veitikka verevä.
Kullervo Kalervon poika
Ajoi suurta Suomen maata,
Ajoi Suomen sillan päällä.
Läntti lääppä läikähteli,
Paistoi kultainen kypärä.
Onko ihme että tällaista koko maailman saavuttamatonta säkeistöä
lukiessaan voi innostua, ja vuosikausia liikkui tämä jalo kuvasarja
rintaani aina lämmittäen ja valtimoani aina kiihottaen.
Olin tehnyt siitä useampia luonnoksia ja vähitellen, vaivalla kuten
aina, lähestyin sitä mielikuvaa mikä alitajunnassani viipyi. Tulin
sitten matkallani Italiaan myös Sienan kaupunkiin. Hämmästyin
nähdessäni siellä asettelultaan aihettani muistuttavan taulun. Tämä
kummallinen sattuma on antanut aiheen kotimaisten märkähattujen
hyökkäyksiin, että muka olisin siepannut aiheen varhaisrenessanssin
mestarilta Foglianolta, hänen ratsastajakuvastaan.
En voi enkä halua esiintyä omassa asiassani tuomarina, se jääköön
jälkimaailman tutkittavaksi ja ratkaistavaksi.
Kotimaahan palattuani omasta alotteestani maalasin, saatuani
tarvittavat varat, 4.000 Smk, eräältä taiteenharrastajalta,
Ylioppilastalon musiikkisalin seinään tauluni.
Kuinka riemuitsin, kun sain märkään kalkkiin sivellä siihen imeytyviä
värejä ja pieksujaloin kiikkua telineillä täysissä miehuuden
voimissani.
Märkähatut tietysti olettivat, että ensin olin nähnyt Foglianon freskon
ja sitten vasta tehnyt omat luonnokseni. Jos olisin nähnyt mainitun
freskon, niin tietysti olisin oman työni tehnyt aivan toisella tapaa.
Tosinhan moni minua suurempi maalaaja on käyttänyt toisen, aikalaisensa
ja ystävänsä antamia vaikutteita ja asetelmia ihan plagioimiseen
saakka, menettämättä mitään taiteilijakunniastaan. Mutta tällainen ei
sovellu minun luonteelleni, ja — olkoon tämä nyt minun ensimmäinen ja
ainoa apologiani.
_Jäitten lähtö_.
Vuosikymmeniä on minulla juuri pohjoiseen ulottuvalla Ruoveden
niemekkeelläni ollut ihanteellinen tilaisuus tehdä kolmelle suunnalle
havaintoja ja nauttia sikäläisen pikkumaailman suurista
luonnontapahtumista.
Kun muut ajattelevat kevättä hiirenkorvaisine puineen,
valkovuokkoineen, gageoineen y.m. merkkeineen, ajattelen minä sitä
lyijynkarvaisen hilejään peittämää pitkää ulappaa, jolla yön halki
teiriparvet iltaista ilmaa täyttäen kuhertelevat. Siellä täällä reikä
jäässä, johon kuvastuu kuulakka pohjoinen yötaivas. Ja sitten päivien,
ehkä viikkojen kuluttua, kiihkeän odotuksen jälkeen, joko aamulla
heräten näen selän vapaasti lainehtivan pikku aallokossaan tahi
tavallisimmin jäitten auringon paisteessa ja tuulessa hiljaa tekevän
pitkiä railoja ja lähtevän äänettöminä liikkeelle. Jännityksellä
seuraan hetki hetkeltä luonnon väkevää työtä. Ulapat aukenevat
vähitellen, jääpeite muuttuu lautoiksi ja joko hiljaa haipuu, sortuu
näkymättömiin tahi suurina laikkoina tuulen ajamana tunkeutuu
kallioseiniä vasten, ja jyske kuuluu pitkin rantoja, nousee valkeat
kuohut murtuneista jääkasoista. Helisevillä kellonäänillä nämä murtuvat
jäät kilahtelevat ja hilahtelevat.
_Karhunputki_.
Jamajärvi erämaanjärvi, Ekolan torppa erämaan torppa. Ei ollut kauas
katseltavaa, ei viereisiä kukkuloita näkynyt ennenkuin niille nousi.
Oli torpan pellot, mitkä kaarevasti viettivät metsälampeen, joka
liekoja täynnään siinä makasi ulpukoitaan keinuttaen. Mutta olihan
siinä pikku kallioita, olihan siinä kaislarantoja ja suopursuja,
olihan siinä pysty kallioseinäkin, jonka alta sai syväongella
kyrmyniska-ahvenia, mutta siellä ei kaivannut mitään muuta, sillä
pienoismaailmana se oli täydellinen kuva Suomen sisämaasta. Suuret
figuurityöt, joita tein, antoivat minulle loma-aikana tilaisuutta
maalaamaan tämän niinsanotun "Karhunputken", — kasvi, jota olen
pienestä lapsesta saakka ihaillut sen sorean itsetietoisuuden ja
yksinkertaisen koreuden takia. Ensin oli kankaalla figuurikuva: vaalea
Ekolan Iita, joka siinä etualalla seisoi käsivarsillaan suojaten
silmiään, punaruutuinen huivi kauniilla hartioillaan. Nämä luonnokset
hävitin, ja lopputulos oli tämä yksinkertainen kasvitutkielma. Ulappa
mikä näkyy kuvan takaosassa, on jälestäpäin siihen maalattu ja horsmat
ovat aina olleet mielikukkiani.
Kerran tuli kävelyretkellään torppaan kaukaisesta Keuruun pappilasta
kokonainen seurue nuorisoa. Silloin oli kamarini seinällä tämä kuva
ylösalaisin käännettynä. Kysyi silloin eräs nuorukainen, josta
sittemmin tuli etevä sanomalehtimies, jo silloin reportterikynä
kädessä: Mitä esittää tämä kuva? Spinaattia, vastasin. Ja sen hän
merkitsi muistikirjaansa.