Aina milloin olen hevosta hyväillyt — vierasta ei niin kuin omaa
hyväillessä — olen tuntenut, että välillämme käy oikeita sähkövirtoja.
Ihminen ei taputtele hevosta pelkästä ystävyydentunteesta tahi
hyväilyhalusta. Häntä vetää hevosen puoleen itsetiedoton tunne, että
hevosen silittely tuottaa hänelle mieluisen fyysillisen aistimuksen.
Hevosella on niin suuri ruumiin kokokin, että jos magnetismi tahi joku
muu — ehkä vielä tuntematon — voima tarvitsee runsaasti fyysillistä
massaa, niin hevosessa sitä kyllä on.
Ratsastaessa tuntee saavansa hevosesta voimaa ja reippautta, siitä
virkistyy kuin hyvästä kylvystä. Ratsuväki sotaväessäkin aina on
iloisinta ja reippainta, — ratsumiehet ne ovat niitä oikeita
miekkoisia vielä nykyäänkin. Paitsi oman ruumiinsa voimistelusta he
saavat melkoisen määrän ylimääräisiä voimia hevosistaan. Entä pusztan
kansa Unkarissa y.m.! Kenessä tämä parhaiten näkyy, jollei aron
ratsastajakansoissa. Niissähän yhtyvät varmuus ja reippaus, ylpeys ja
uljuus!
Hevosta hyväellessään tuntee muutakin kuin puhtaasti ruumiillista
kosketusta. Siinä ikäänkuin saa sormenpäihinsä viestin hevosen
ystävällisestä mielialasta, sen sympatiasta ihmistä kohtaan. (Se pystyy
antamaan ihmiselle siis psyykillisiäkin voimanlisiä.)
Hevonen omasta puolestaan varmaan myös saa samantapaisia vaikutteita
ihmiseltä. Kun hevosta hoitaa sen sairastaessa, huomaa että saa maksaa
sitte oikein tuntuvasti takaisinkin. Hevonen tarvitsee silloin
lääkkeiden ohella jotakin voimaa ihmisestä, samantapaista tahi kenties
samaa, jota se itse antaa ratsastavalle ihmiselle terveenä ollessaan.
Hevosen ja ihmisen välillä on olemassa jotakin syvää sielullista
yhteenkuuluvaisuuden-elämää, joka virtaa salaperäisenä vahvistavana
"sähkönä" (sanan kansanomaisessa tarkoituksessa) toisesta toiseen, —
aina siihen, joka on heikompi.
Jo hevosen hajuun saattaa kovasti mieltyä. Nyrpistäköön nenäänsä muut,
mutta minulle on tallin haju ollut mieluisimpia hamasta lapsuudesta
saakka. Ja semmoisina aikoina, jolloin olen jäänyt maalle yksikseni, on
hevosesta ollut minulle enemmän seuraa kuin monista hyvistä tuttavista.
Niinpä kun viimeisinä vuosina Ruovedellä jäin yksin hevoseni kanssa,
mietiskelin ottaa sen toverikseni ateljeeriin, — mutta sinne vievät
portaat olivat niin lahot, etteivät ne olisi kestäneet hevosen painoa.
Kyllä olisin sen jäljet sieltä siivonnut nurkumatta, korvaukseksi sen
ystävällisen olemuksen läsnäolosta. Ja varmaan olisimme siellä
keksineet uusia keskinäisen ymmärtämyksen muotoja, — olen sitä mieltä,
että hevosen hengenelämää ja henkisiä kykyjä ei arvioida läheskään niin
korkeiksi kuin tulisi.
Kuinka hyvin hevoseni ymmärsikään puhettani! Kuinkapa se kuopaisikaan
jalallaan, kun kysäisin: "Tahdotko sinä vettä?" Siinä kuopaisussa oli
toisinaan kärsimättömyyttäkin: "Etkö jo ennemmin huomannut että minun
on jano?" — Mutta kun se ei ollut janoissaan, niin se vain joko vähän
korviaan vilkutti tahi halveksivasti käänsi päänsä minustapäin:
"Näethän, ettei minun nyt ole jano!" Ja monista muistakin asioista se
osasi ilmaista ajatuksensa yhtä selvästi.
Jotkut mahdollisista lukijoistani ehkä hymyilevät, kun esitän, että
hevonen sisällyttää hienointa hyväksymistänsä, mielisuosiotansa ja
ystävyyttänsä henkäisyynsä, jonka se puhaltaa sen ihmisen yli, josta se
pitää. Mutta tälle seikalle antaa kansanrunomme vahvistuksen mitä
kauneimmassa muodossa:
Kaikkien ihmisten hylkäämä, äidiksi tuleva nuori Marjatta hakee ja saa
turvaksensa jaloimman eläimistä, hevosen. Maailman uuden kuninkaan,
uuden korkean jumal'olennon syntyessä hevonen henkäisee ja huokaa pyhän
äidin ja vastasyntyneen lapsen yli oman ruumiinsa ja henkensä lämpöä
(Ks. Kalevala L, 315-335). Sanomattoman hieno ja kaunis ajatus
kätkeytyy tähän hevosen tehtävään maailman vapahtajan syntyessä, ja
liikuttava on kuva seimeen, hevosen lämpimään läheisyyteen asetetusta
vastasyntyneestä. Sen kapaloimisestakaan ei Kalevala kerro.
Evankelistat kertovat Betlehemin yön enkeli-ilmestyksessä
taivaallisista sotajoukoista ja soitosta ja suuresta kirkkaudesta, joka
ympärivalaisi paimenet kedolla. Korvessa syntynyt suomalainen
kansanruno käyttää tästä kaikesta vain pienen talli-interiöörin, mutta
se antaa halvan eläimen siinä suorittaa teon, josta huokuu itsensä
maailman vapahtajan kaikkea syleilevää rakkautta.