Muinaisaikainen kuvitelma.
Kävellessäni eräänä kevätiltana Vanhassa Porvoossa jouduin läntiselle
kirkkotörmälle. Siinä kiinnitti huomiotani kivisen kirkkoaidan
omituinen nurkkaus. Vastoin tavallisuutta ja ymmärtääkseni vastoin
tarkoituksenmukaisuutta oli nurkkaus tehty tiileistä muuraamalla.
Tiilet olivat pieniä ja ohuita, kaikesta päättäen keskiajalla käytettyä
mallia.
Siinä katsellessani tuli luokseni muuan kaupungin vanhoista asukkaista
ja sanoi:
— Huomaan että Te ihmettelette tuota muuria kirkonaidassa. Sallinette
minun sen johdosta ilmoittaa, että täällä liikkuu väestön keskuudessa
vanha taru, joka kertoo, että siihen on keskiajalla haudattu elävältä
eräs pakanallinen suomalaispäällikkö.
Tämä pieni ilmoitus alkoi askarruttaa mielikuvitustani, sitten punoutui
tarulle yksityiskohtia sitä mukaa kuin erään kävelytoverini kanssa
asiaa aprikoimme kerta kerralta ja muillekin siitä haastelimme. Ja
yhteisten juttelujen tulokseksi syntyi sitten tämä kuvitelma. Sen
muodot hahmoittuivat eräänä kesäiltana Näsinmäen kahvitörmällä,
tapahtumapaikkaa sieltä katsellessamme.
Aivan lähellä Saksanniemen satamapaikkaa seisoi rantapajukossa
kyyrysissään Hulkko henkipatto ja katseli kiiluvin silmin edessään
levittäytyvää kirjavaa markkinakuvaa.
Kaukaa Kukkiajärven takamailta oli hän nyt uskaltautunut tänne
vihollistensa pesäpaikoille.
Vielä joitakin vuosia takaperin oli hänen mahtinsa ollut
ylikäymättömänä esteenä Hämeenlinnasta ja Hollolasta käsin ylös
sisämaahan suunnatulle käännytystyölle. Pyhä kirkko oli luvannut hänen
päänsä tuojalle täydellisen päästön ennen tehdyistä ja tulevista
synneistä sekä vielä tarpeelliset sielumessut kiirastulesta
vapautumiseksi, ja paraikaa koettivat dominikaanimunkit, jotka
kartanostaan Haikosta käsin tekivät laajoja saarna- ja kastematkoja
sisämaahan, saada selon hänen olinpaikastaan toimittaakseen hänet
roviolla poltettavaksi.
Uhkarohkeus ei häntä tänne vetänyt, ei liioin tarve tehdä kauppaa
saksojen kanssa, vaikka mättäällä pajupensaan takana olikin useita
kiihtelyksiä majavan, saukon ja näädän nahkoja, jotka hän aikoi, jos
tilaisuutta tulisi, vaihtaa suoloihin, rautaan ja sarkaan.
Hänet oli tuonut tänne välttämätön tarve nähdä kerran omissa oloissaan
ne, jotka olivat hänen elämänsä tuhonneet.
Hänellä ei ollut enää muuta menetettävää kuin oma henkensä, ja sen hän
saattoi panna alttiiksi, jos niin tarvittiin. Harmaan sumuisena
marraskuun päivänä kolme vuotta takaperin olivat Hämeenlinnasta
lähetetyt keihäs- ja jousimiehet yllättäneet hänet ja hänen viimeisen
talonpoikaisjoukkonsa, ja ankaran kamppailun jälkeen lyöneet sen. Hän
oli haavoittuneena, mutta sisukkaasti ponnistaen riuhtaissut itsensä
vangitsijain käsistä ja paennut metsään. Kun hän sitten illan tullen
hiipi vihollisen nuotiolle, näki hän sen äärellä omituisen kannettavan
saarnatuolin ja siinä kaljuksi ajellun munkin, joka vangituille
talonpojille luki loihtujaan Maaria neitseestä, ristin Kiesuksesta ja
kyyhkysen muotoisesta hengestä. Sen munkki sanoi menevän niiden sisään,
jotka ottavat kasteen. Totisille kääntyneille munkki lupasi ensin
kiirastulen vaivat ja sitten pääsyn taivaaseen, neitseen, Kiesuksen ja
monien pyhien miesten seuraan. Allapäin kuunnellen seisoivat siinä
vapaan Hämeen viimeiset miehet kädet lujasti selän taakse kytkettyinä,
ja kun munkki lopuksi käskevällä äänellä kehotti heitä polvistumaan
vastaanottaakseen kasteen, lysähtivät he kankean vastahakoisesti, mutta
ilmeistä pakkoa totellen polvilleen kentälle. Hulkon sisuksia viilteli,
kun hän näki ainoan jäljellä olevan sukulaisensakin, nuorimman
veljensä, lankeavan polvilleen ja saavan munkin kädestä kasteen. Kun
munkki sitten toimituksen tehtyään korotti äänensä ja oudolla kielellä
lausui väkevimmän loihtunsa, jota Hulkon kieli ei tahtonut kääntyä
matkimaan, mutta jonka hän muisti alkaneen:
Benedicat tibi Dominus
Et custodiat te, —
silloin hän niska kyyryssä hiipi pois, painui öiseen korpeen.
Siitä päivin oli hän lakkaamatta saloja kierrellyt, jousella ja
keihäällä elatuksensa hankkinut. Kerran rintamaita lähestyessään hän
tapasi paimenen ja kuuli tältä olevansa kirottu ja etsinnän alainen.
Myös kuuli hän, että hänen miehensä olivat nyt kirkon uskollisia
ristittyjä ja että hänen veljensä, josta hän kerran oli toivonut työnsä
jatkajaa, Hämeen suurta päällikköä, oli halpana jousimiehenä liittynyt
Hämeenlinnan varusväkeen ja palveli siellä rälssitalonpoika Renkosen
käskettävänä.
Senjälkeen ei Hulkko enää halunnut ihmisiä tavata, vaan painui entistä
syvemmälle sydänmaihin. Samosi korpea vuosikaudet, viha laimeni, suru
Hämeen menetetystä vapaudesta tyrehtyi vähitellen. Mutta sensijaan
alkoivat valtavan korkeina ja kauneina elää sielussa isien laulut,
uskomukset ja mahtavat metsän loihdut. Kuinka hän nyt, runomaailmojensa
hurmioissa eläen, surkuttelikaan varsinkin kristittyjen kyyhkysjumalaa!
Mitäpä se oli Ukon rinnalla! Mitä olivat valkeat siivekkäät enkelit
sinipiikojen ja salojen lukemattomien haltioiden rinnalla! Ja mitä
olivat pyhimysten ihmetyöt Väinämöisen ja Ilmarisen mahtitekojen
rinnalla. Ja mitä oli lopuksi heidän taivaansa soittoineen ja meluineen
verrattuna siihen rauhaan, joka vallitsee Tuonelan hämyisissä
pirteissä, missä vain joku vanha taatto peränurkassa ehkä kanteletta
sormieli ja lauloi manalle tulleitten ikitietoja.
Kun hän haltioituneena näitä mietiskeli, heräsi hänessä kaipuu päästä
itsekin jo manan majoille. Hän tunsi jo iälle tulleensa. Jalka ei enää,
paitsi lylyn lykinnässä, noussut niin norjana kuin ennen. Hän tunsi
olevansa henkipatto, ei vain kirkon, vaan itse elämänkin kiroama. Ei
korpi häntä enää kauan ruoki, — kunhan käsi ei jaksa virittää jousta
täysvireeseen eikä lennättää keihästä riittävän lujasti.
Samalla kun tämä hänelle selvisi, heräsi hänessä vastustamaton halu
ennen kuolemaansa nähdä vihollisensa, katsoa kuinka vieras mahti
isännöi tässäkin Saksanniemen satamassa, jonne muinoin Hämeen miehet
tulivat täysissä aseissaan ja kalpa kädessä valvoivat, etteivät
muukalaiset kaupit saaneet tehdä vaihtokaupoissa vääryyttä.
Siinä hän nyt kyyrötti pensaassa ja tähysteli. Tuossa seisoivat saksat
kauppapöytiensä takana ja kääntelivät rihkamaansa kansan nähtäville. Ja
Hulkon kasvoilla värähti tuskallisesti aina kun kaunis näädän tahi
majavan nahka vaihtui johonkin etelästä tuotuun joutavaan koruun.
Tuolla rantanurmikolla istui ja loioskeli tytöille kompiansa viskellen
parikymmentä Porvoon linnan peitsimiestä, — olivat kai täällä muka
järjestystä valvomassa. Tuossa astui porrasta myöten kaupin laivaan
omille ostoksilleen Kiialan isäntä, rälssimies Stålarm, taluttaen
käsivarresta piippalakkista, ulkomaan tapaan puettua tytärtään. Hulkko
tunsi miehen viime taistelusta. Syrjempänä, nahkatamineitaan
ujostellen, seisoi kaukaa sydänmailta tullut kasteelle pyrkivä
nuorisojoukko. Huomennahan oli Porvoon vanhassa puukirkossa Pietarin
messu, jota kastetoimitus juhlistuttaisi. Tuolla hänen lähellään
keskusteli joukko lähiseudun talonpoikia Turun piispan äsken tulleesta
julistuksesta, joka määräsi tämän seudun asukkaat ryhtymään heti
heinänteon päätyttyä uuden suuren kivikirkon rakennustöihin.
Rakennusmestari kuului tulleen Saksasta jonkun kaupin laivalla. Hulkkoa
mielihyvästä hytkäytti. Olisivatpa pitäneet isien uskon ja sitä yhtenä
miehenä puolustaneet, niin eivät nyt joutuisi kesäkuumalla kiviä
vääntämään.
Kauppa kävi vilkkaimmillaan ja sankat kansanjoukot tungeksivat pöytien
ympärillä. Tätä hetkeä oli Hulkko odottanut. Hän toivoi voivansa
ilmitulematta sekaantua väkijoukkoon, ja kun hän sitten olisi saanut
kauppansa tehtyä, niin hän kyllä raskisi nämä juhlat jättää; jo hän oli
nähnyt kyllikseen.
Hän vetäytyi pois pensaasta, otti kiihtelyksensä olalleen ja lähti
rauhallisin askelin kävelemään kauppapaikkaa kohti. Kaikki kuuntelivat
paraikaa kielevän saksan sanasotkua, kun se siinä koetti saksan ja
ruotsin sekaisella suomenkielellä tavaraansa kehua. Hulkko pujahti
joukkoon ja alkoi lähetä kauppia. Tämä keksi hänen arvokkaan taakkansa
ja muutti heti puheen aihetta.
— Ach erämies, sieltä jach köper schöne nahkat. Tule doch katsomaan,
jach giver suoloja, rautaa, verkaa, Reevali paras Leinwand, alles was
du tarvitsee!
Hulkko aukoi kantamuksensa. Saksan silmät laajenivat ihastuksesta,
mutta ilonsa hilliten hän alkoi totuttuun tapaansa moittia tavaran
laatua.
— Ja mitä sinä tahtoo för diese nahkat?
— Viisitoista kyynärän mittaa tuota sarkaasi ja kantamukseni suoloja
ja rautaa. Mutta koska ilkeät moittia nahkojani, pidätän itselleni
nämät.
Hän erotti kaksi kauneinta majavannahkaa muista.
Kauppi huomasi tavanneensa miehen, joka osaa pitää puoliaan. Hän rupesi
lepyttelemään ja tarjosi nyt näistä kahdesta nahasta messinkistä
paidansolkea ja koreaksi kirjailtua nahkamassia tuluksineen.
— En tarvitse tavaroitasi.
Toinen ei ollut kuulevinaan, vaan levitti nyt korujaan pöydälle.
— Johan sanoin että pidän nämät nahat itse.
Kauppi veti esiin viimeisen houkuttimensa. Hän ojensi Hulkolle pientä
rasiaa ja sanoi sen sisältävän pyhän Pietarin ihmeitätekevän
partakarvan.
Nyt oli Hulkon mitta täysi. Kuohahtaen hän kähähti:
— Suistukoon sinun Pietarisi Hiien kattilaan karvoineen päivineen!
Kansanjoukko oli jännityksellä seurannut tätä kaupankäyntiä.
Kuullessaan nyt erämiehen suusta moisen kaamean pakanallisuuden se
äkkiä pelästyi ja vetäytyi loitommalle. Kuului huutoja: "Pakana!"
"Pakana on täällä!" ja jotkut naiset näkyivät ristinmerkkiä tehden
siunaavan.
Hulkko huomasi seisovansa yksinään kaiken kansan katseltavana.
Mutta saksa korjasi äkkiä saaliikseen molemmat erotetutkin nahat ja
alkoi sitten kiljua apua kauheata pakanaa vastaan.
Porvoon linnan keihäsmiehet lopettivat kisailunsa tyttöjen kanssa ja
tulivat tutkimaan mikä oli hätänä. Kuultuaan asian he muitta mutkitta
kävivät Hulkon kimppuun.
He koettivat saada hänet vahingoittumattomana haltuunsa ja sen vuoksi
he laskivat keihäänsä maahan ja alkoivat miekkojensa lappeella hosua
Hulkkoa kohti.
Mutta keihäsmiehet nähdessään vanhan päällikön soturiveri alkoi
kiivaasti kuohua ja äkkiä tempasi hän poveltaan sinne kätkemänsä
pitkäteräisen puukon ja alkoi hyökätä. Keihäsmiehet koettivat vältellä
hänen nopeita iskujaan, mutta eivät vieläkään käyttäneet terästä. He
kai arvelivat yhdestä miehestä selviävänsä muutenkin. Vasta kun
raivostunut mies oli iskenyt kaksi heistä tuuperruksiin kentälle,
huomasivat he, ettei tässä ollut leikittelemistä, ja pian piiritti
Hulkkoa kymmenkunta miekanterää joka puolelta.
Hulkko havahtui kuin jostain unenomaisesta painajaistemmellyksestä.
Sitten hän sanaa sanomatta heitti puukkonsa maahan ja lauhtunein
katsein ojensi kätensä sidottaviksi.
Sotilaat sitoivat koko miehen lujaksi mytyksi ja kantoivat hänet tieltä
väistyvän väkijoukon keskitse rantaan ja heittivät veneeseen. Kolme
heistä läksi sitten soutamaan venettä linnaa kohti.
Linnan rannassa Maarian lahden perukassa he päästivät vankinsa jalat
vapaiksi, ja sitten mentiin linnan molempien laskusiltojen yli
portille, jonka päivystävät vahtisotilaat avasivat, päästäen tulijat
varustuksen nelikulmaiseen sisäpihaan. Pihaa ympäröivät linnan
sisäseinät, jotka samoinkuin ulkoseinätkin olivat rakennetut jykevistä
kelohongista. Mutta kun ulkoseinissä näkyi vain pieniä, räppänällä
suljettavia ampuma-aukkoja, oli sisäpuolella sensijaan useita ovia ja
ikkunoita, joista muutamissa, kaiketi päällikön huoneisiin kuuluvissa,
oli lyijypuitteiset lasitkin.
Hulkko ei ennättänyt kauaa tarkastella linnan sisustaa, sillä sotilaat
kuljettivat hänet suoraa päätä pihan pohjoiskulmassa olevaan
vankikellariin, joka oli useita syliä linnanpihaa alempana. Kellarin
oven pielestä he ottivat soihdun ja sytyttivät sen. Alhaalla kellarissa
ei ollut mitään esineitä, lukuunottamatta seiniin kiinnitettyjä lujia
rautakahleita. Hulkolta riisuttiin köydet ja hänet kytkettiin eräisiin
näistä kahleista. Sen jälkeen miehet poistuivat soihtuineen ja
lukitsivat vankilan oven.
Hulkko istui pilkkopimeässä. Aina siitä hetkestä alkaen kun hän
havahtui ja saavutti jälleen tyynen tasapainonsa taisteltuaan
keihäsmiesten kanssa, hänelle oli selvänä, että hänen elämänsä nyt oli
päättyvä. Huomattuaan että kahleet olivat niin pitkät, että hän saattoi
olla pitkällään seinän vierustalla, hän ei kuitenkaan ruvennut
mielessään arvailemaan millä tavoin hänet hengiltä otettaisiin, vaan
rupesi, kuten metsänkävijä ainakin pimeän tullen, nukkumaan ja vaipui
heti rauhalliseen uneen.
Herätessään hän tunsi vaistoillaan, että yö oli tulossa. Samalla hän
kuuli oven takaa matalaäänistä keskustelua, ja hetken kuluttua astui
huoneeseen Porvoon kirkkoherra, seurassaan neljä Haikon munkkia, joiden
oli määrä avustaa häntä huomisessa kirkkojuhlassa. Heillä oli kaksi
palavaa soihtua mukanaan, joten kellarissa nyt oli runsaasti valoa.
Hulkko siristi silmiään valon vaikutuksesta, kun eräs munkeista piteli
soihtua aivan hänen kasvojensa lähellä. Sitten hän välinpitämättömän
rauhallisesti tarkasteli kutakin tulijoista, ja ennenkuin nämä
ennättivät alkaa kuulustelua, hän sanoi:
— Tokkopa tietänettekään, kirkon miehet, kuinka hyvän saaliin nyt
olette saaneet? Minuahan nämä Haikon kaljupäät ovat jo kauan etsineet
Hämeen metsistä. Nyt tulin itse.
— Olet siis Hulkko! Kirottu henkipatto! huudahti kaksi munkeista
melkein yhtaikaa.
— Niin olen, ja huomenna kai poltatte minut sovitusuhriksi pyhälle
Pietarillenne. Olen valmis, tehkää mielenne mukaan.
Munkit ja kirkkoherra neuvottelivat hiljaa ruotsiksi, tietäen ettei
Hulkko tätä kieltä ymmärtäisi. He tulivat siihen tulokseen, että oli
aivan turhaa antautua pitempiin puheisiin tämän uhittelevan pakanan
kanssa. Neuvoteltuaan he alkoivat poistua, jolloin kirkkoherra lausui
lyhyesti:
— Huomenna kuulet kohtalosi kirkossa.
Hulkko naurahti pilkallisesti ja asettui jälleen levolle.
Kukon toiselta laulamalta alkoi seuraavana aamuna päivän ensimmäinen
messu.
Hulkon kuljettivat sotamiehet jo ennen messun alkua kirkon eteiseen ja
kiinnittivät hänen kahleensa seinässä sitä varten olevaan renkaaseen.
Näin suurta rikollista ei voitu ottaa sisälle kirkkoon läsnäolollaan
saastuttamaan pyhää toimitusta. Mutta kirkkoon tulevan rahvaan tuli
saada nähdä rikollinen häpeällisesti kytkettynä, jotta se pysyisi
vikuroimatta kirkolle uskollisena.
Kansaa tulvaili kirkkoon. Mutta vastoin munkkien toivoa ei herjasanoja
ja pilkkapuheita sadellutkaan häväistynä seisovalle. Kansanjoukko
siirtyi kunnioittavasti ja äänettömänä syrjempään kulkiessaan hänen
ohitseen. Kansa tunsi, että jotain suurta ja sille itselleen läheisesti
kuuluvaa nyt häväistiin. Miehen ylväässä päällikönasennossa ja
välinpitämättömyydessä se näki jotakin, mikä siltä itseltään jo oli
riistetty: se näki Hulkossa vapaan, lannistumattoman miehen.
Kansa palasi aamumessusta yhtä siivona kuin oli sinne mennytkin. Se
meni majapaikkoihinsa aamiaista syömään palatakseen parin tunnin
kuluttua takaisin itse suureen messuun.
Hulkkoa ei täksi ajaksi siirretty muualle. Hänen tuli seistä paikallaan
suuren jumalanpalveluksen loppuun saakka, jolloin hänet kuljetettaisiin
sisälle tuomittavaksi.
Aurinko paistoi lämpimästi avoimeen kirkoneteiseen. Hulkko tunsi ensi
kerran vangitsemisestaan lähtien, että hänen oli jano. Mutta ylpeytensä
kielsi häntä pyytämästä vartijoiltaan vettä. Hän ei halunnut tuottaa
heille kieltämisen iloa.
Aika kului. Vangin jäsenet alkoivat puutua pitkällisestä alallaan
seisomisesta. Lopun väliajasta hänen päänsä nyykähteli ja hän torkkui
siihen saakka kun kellot jälleen kutsuivat kansan kirkkoon. Silloin hän
suoristihe entiseen asentoonsa.
Ei hän viitsinyt kiinnittää huomiotaan komeaan kulkueeseen pappeineen,
munkkeineen ja kuoripoikineen, joka hitaasti meni hänen ohitseen
kirkkoon. Hän katsoi sen ohitse, jonnekin kauas. Eivätkä hänen
ajatuksensa enää pysyneetkään nykyhetken tapahtumissa; ne liitelivät
kaukana Hämeen saloilla, joissa hän oli ihanat runohaltioitumisensa
elänyt. Ne askartelivat tuonen mailla, joille hän pian oli astuva. Hän
tulisi sinne kertoen esi-isille viimeiseen saakka puolustaneensa heidän
uskoaan ja heimon vapautta. Ja taatot nyökäyttäisivät hyväksyen
päätänsä. Hän olisi viimeinen, joka siellä pääsee vapaitten miesten
pirttiin.
Hän havahtui unelmistaan, kun häntä tultiin noutamaan sisälle kirkkoon.
Lujin, kevein metsäläisen askelin hän astui alttarin eteen. Pysähtyi
viiden askeleen päähän rivissä seisovista papeista ja munkeista.
Kirkkoherra, joka toimi esipappina, lausui:
— Kumarra päätäsi, kun lähestyt pyhää paikkaa.
Hulkon pää ei hievahtanutkaan, ja hänen asentonsa kohentui vieläkin
uljaammaksi kuin se oli ollut tähän saakka. Pappi jatkoi:
— Sinä paatunut epäjumalanpalvelija, uhmaatko siis viimeiseen saakka
Jumalan vihaa ja iankaikkista kadotusta? Sinä olet jo vuosikymmeniä
taistellut Herraa ja hänen pyhää kirkkoaan vastaan. Kirkon lähettejä
olet surmauttanut, maallisen esivallan voimaa olet uhmannut siihen
saakka kun se Jumalan ja pyhän neitsyen avulla musersi sinun
viimeisenkin joukkosi, jolloin jouduit kodittomana ja kirottuna
korvessa lymyilemään. Mutta se ei riittänyt sinulle. Salakavalasti olet
nyt tunkeutunut tänne ja eilen häväissyt julkisesti pyhää Pietaria,
jonka muistoa kristikunta tänään viettää. Ja kun kuninkaan keihäsmiehet
aikoivat sinua hillitä, surmasit sinä yhden heistä ja toista haavoitit
vaarallisesti. Ymmärrätkö että olet ansainnut kuolemanrangaistuksen
moninkertaisesti?
Hulkon kasvoilla viivähti pilkallinen ilme. Sitten hän sanoi:
— Itse tietänen tekoni. Et tarvitse niitä luetella.
Väkijoukossa kävi kahahdus.
— Pyhä kirkko, jatkoi pappi, ei kuitenkaan halua iankaikkiseen
kadotukseen ketään, joka katuvaisena tunnustaa pahat tekonsa ja armoa
anoen tulee sen helmaan. Tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa
kysyn sinulta, tahdotko kirota epäjumalasi, tunnustaa katuvaisena
syntisi ja anoa päästä kasteen kautta pyhän kirkon yhteyteen?
— Tiedät vastaukseni. Miksi kysyt? Olen vallassasi, käy toimeesi.
— Niinpä minä siis pyhän apostoolisen kirkon nimessä kiroan sinut
vikapääksi ikuiseen kadotukseen ja ilmoitan että kirkko on tuominnut
sinut elävältä haudattavaksi, kaikelle kristikansalle varoitukseksi ja
pyhän neitseen ja pyhän Pietarin kunniaksi.
Hulkko sävähti. Hän ei ollut osannut odottaa tämmöistä rangaistusta.
Kansanjoukko ympärillä tuntui kuin kauhuunsa kivettyneeltä. Mutta heti
kohentautui vanki jälleen ja aikoi vastata papille, kun tämä samassa
viittasi vartijoille, jotka alkoivat häntä nopeasti hoputtaa ulos.
Keskellä kirkkoa hän kuitenkin riuhtaisihe vartijain käsistä, kääntyi
pappeihin päin niin rajusti, että kahleet kalisivat, ja huusi
kaikuvalla äänellä:
— Kirosi kääntykööt sinuun itseesi! En pelkää helvettiäsi enkä sen
iankaikkista kadotusta. Armeliaammat ovat isien jumalat. Eivät ne
ketään kir...
Keihäsmies läimäytti kämmenensä hänen suulleen ja hänet kannettiin
nopeasti ulos kirkosta.
Kirkon kivisen aitauksen läntinen kulmaus joen törmällä oli purettu.
Paikalle oli tuotu useita kuormallisia tiiliä, ja muurari kahden
apulaisensa kanssa seisoi valmiina, suorittaakseen tuomion
täytäntöönpanon.
Hulkko saatettiin hautauspaikalle. Hänen kahleensa irroitettiin ja
vahva keihäsmiesosasto piiritti hänet, niin ettei pako olisi tullut
kysymykseen, vaikkapa tuomittu olisi sitä yrittänytkin.
Välttääkseen kansan vihaa eivät papit antaneet kapulalla sulkea vangin
suuta, mutta sensijaan he antoivat käskyn kaiken äänen sammuttamiseksi
soittaa kelloja siihen saakka kuin hauta olisi umpeen muurattu.
Muurari alkoi muurata nelikulmaista kehikkoa vangin ympärille. Alas
hänen jalkojensa kohdalle hän jätti tiilen suuruisen aukon, jottei
haudattu heti umpeen peityttyään tukehtuisi.
Hulkko seisoi rauhallisena paikallaan, katse suunnattuna edessään
kauniisti kaartuvalle joelle ja sen takana leviävälle Kiialan
viljavalle tasangolle.
Äkkiä väkijoukosta lensi leipä sotamieskehän sisäpuolelle. Eräs
miehistä otti sen ylös ja tarjosi sitä vangille. Päätään pudistaen tämä
kieltäytyi sitä vastaanottamasta.
Kellot soivat täysin äänin ja muuri kohosi. Kun se alkoi kohota
tuomitun pään tasalle, astuivat keihäsmiehet muutaman askeleen
lähemmäs, siten kaiken varalta tihentäen ketjunsa.
Hetken kuluttua oli kaikki valmiina. Muurari yhdisti jo uutta kulmausta
muuhun kirkonaitaan.
Sotamiesvartio jätettiin paikalle. Kansanjoukko poistui kotvan kuluttua
aivan äänettömänä.
Kolmena iltana kuulivat messuun menijät haudasta ikäänkuin hiljaista,
soinnikasta laulantoa. Mutta seuraavina kolmena iltana luki kirkkoherra
haudalla voimakkaalla äänellä latinankielisen paholaisen manauksen.