Huomiota herättäneessä teoksessaan "Der Untergang des Abendlandes"
Spengler muun muassa luo seuraavan määritelmän kehityksestämme: Mitä
pitemmälle kehitys kulkee, sitä suurempi ero tulee olemaan korkeiden
älyjen ja tavallisen massan lukumääräin suhteissa.
Tätä määritelmäänsä hän havainnollistuttaa esittämällä pyramiidin
ihmiskunnan kehityksen symboolina.
Täytyy myöntää, että tämä tavattoman rohkea määritelmä ensi
katsannolla matemaattisella "rautaisuudellaan" saattaa lukijan peräti
pessimistisiin mietelmiin ihmissuvun tulevaisuudesta. Kun
välttämättömyyden pakosta lopulta älyn edustus litistyy pyramiidin
kärkipisteessä aivan olemattomiin, niin tulos on selvä: järjen ja älyn
loppu, takaisin gorillaan, mutta ränstyneeseen gorillaan, siitä askel
askeleelta "alaspäin" aina monistiseen alkusoluun saakka, jonka pirteä
ukko Haeckel piirteli kengänpohjan muotoiseksi. — Menkäämme nukkumaan!
Tämä Spenglerin ajattelutemppu rupesi minunkin rauhaani häiritsemään.
Lopulta intousin ja ajattelin, että tehkäämme vastatemppu.
Koska elämän kulussa ei mikään pysähtyminen ole mahdollinen, niin
lähtekäämme siitä mihin Spengler pysähtyy: pyramiidin kärjestä.
Jatkamme vain viivoja, noita älyä rajoittavia ja pusertavia rautaisia
hulluinhuoneen suppiloseiniä, ja kuinkas käy: sivuutettuaan suurimman
alennustilansa ja lopuksi jouduttuaan yhden ainoan "iankaikkisen pilkun
päälle" äly ja järki äkkiä syntyvät uudestaan. Se pieni hitunen
älyainetta on varmaankin pyramiidin puserruksessa niin väkevöitynyt ja
pelkistynyt, että se elämän kulkiessa eteenpäin sekä pystyy
sinapinsiemenenä hapattamaan koko taikinan että antamaan sysäyksen
uudelle entistä korkeammalle ja kauniimmalle älyn kehitykselle, jonka
lopputuloksena on oleva: massan ja typeryyden loppu! Kaikki kuuluvat
älystöön. Ihannetila yksikamarijärjestelmälle ja tasavallalle sanan
suomalaisessa iskusana-merkityksessä!
En tiedä huvittaisiko Spengleriä tällainen pieni vastatemppu, enkä
liioin halua vaivata päätäni oman pyramiidini mahdollisella
merkityksellä. Olkoon se kernaasti vaikkapa vain todellisen ja oikean
pyramiidin kangastuskuva ja sellaisena siis verrattain epätodellinen ja
haihtuva. Mutta minulle se tuotti hupia ja vapautti minut kerrassaan
Spengler-pessimismistä.
Vielä nautiskellessani vapautumisen tunnettani sukelsi muistojeni
komerosta esiin kuva, jonka nuoruusvuosinani, Nietzsche-kaudellani,
piirsin ihailemastani suuresta runoilijafilosoofista. Piirsin hänet
alppihuipulle kädet ojennettuina.
Tämä vanha piirros alkoi vietellä mielikuvitustani sangen omituisten
päätelmäin tekoon.
Verrattakoon vain pyramiidikangastuksen kylkilinjoja
yli-ihmisyysopinrunoilijan ojennettuihin käsivarsiin!