Kuoleman salaisuus askarruttaa ihmismieltä, merkillistä kyllä, paljon
enemmän kuin elämän salaisuus, joka varmaan on yhtä ihmeellinen ja
selvillesaamaton kuin sekin. Ja kumpikinhan ne juontuvat suuresta
olemisen kokonaissalaisuudesta.
Mitäpä ihminen, jonka ajatukset niin mielellään pyörivät hänen oman
tärkeän persoonansa ja kohtalonsa ympärillä, niin usein vaivautuisikaan
pohtimaan kysymystä, kuinka se mitä sanotaan elämäksi on saanut
ruumiilliset ja henkiset muotonsa. Salaisuuden toinen puoli,
syntymisprosessi, on meillä kaikilla takanamme; edessämme on,
täyttymystään joka hetki järkähtämättömästi läheten, sen toinen puoli,
maallisen vaelluksemme toinen rajapyykki: kuolema.
Vaikka ihminen iän ja kokemusten lisääntyessä saattaa totuttautua
ajatukseen, että hänen kerran on kuoltava, luulen kuitenkin, ettei
joukossamme ole montakaan, jotka terveinä ja täysissä sielun voimissaan
ollen eivät tuntisi kuolemaa kohtaan — jollei läheskään aina pelkoa,
niin kuitenkin vakavaa outouden tunnetta.
Olen ollut huomaavinani eläimissäkin samaa. Muistan kuinka kerran
nuorena poikana ammuin kissan. Kun se makasi kuolleena näkyvällä
paikalla ruohikossa, saapui sen toveri sitä katsomaan. Kaukaa se jo
laskeutui matalaksi maata vasten ja lähestyi kuollutta yhä hitaammin
hiipien. Ja kun se oli päässyt niin lähelle, että se haistoi ja näki
mitä oli tapahtunut, niin se aivan kuin ammuttu nuoli hyppäsi korkealle
ja pakeni.
Tämä tapaus kertautui minulle kerran Afrikassa omituisella tavalla
ihmisiin nähden.
Kikuiju-kansalla on tapana jonkun heimosta kuolemaa tehdessä viedä
hänet vielä elävänä — he eivät koske ruumiiseen — ulos arolle.
Shakaalit, korppikotkat ja hyönteiset toimittavat muutamassa hetkessä
ruumiin olotilaan, joka siellä ei ole vastenmielinen näky: kasa
lumivalkeita kuivia luita vaalealla kamaralla.
Kerran kauniina aamupäivänä ollessani paluumatkalla 4-kuukautiselta
metsästysretkeltä, saavuin, kulkien etujoukossa pyssynkantajien mukana,
juuri hyljätyille leiritulille. Lähellä erästä vielä savuavaa nuotiota
makasi kikuiju vaaleansinisine helmikoristeineen selällään kuolleena,
kontat käppyrässä, silmät auki tuijottaen taivaalle ja kaunis
ihastuksen hymy huulilla. Hänet olivat nähtävästi heimolaisensa äsken
jättäneet siihen.
Tässä tuli mieleeni edellä kertomani kissajuttu, ja päähäni pisti
koettaa millä tavoin kuolleen näkeminen vaikuttaisi neekereihini.
Sanoin kokilleni: "Mene ja kerro kantajille, että täällä makaa eräs
kikuiju, en sen puhetta ymmärrä; tulkoot sitä katsomaan." Vetäydyin
sitten syrjään tekemään havaintoja. Kikuijut menivät paikalle taakat
selässään, lähestyivät vainajaa ja puhuivat sille jotakin, mutta
samassa säpsähtivät ja juoksivat kiiruimman kaupalla pois paikalta.
Sääntönä heillä on, että kuolemansairaat joko kannetaan tahi itse
laahustautuvat ulos arolle shakaalien viimeisteltäviksi. Elämisen
rautainen laki ei erämaassa tunne sääliä.
Kerran, ollessamme leiriytyneinä Kahara-vuorella Masi'oja-nimisen joen
sivuhaaran läheisyydessä, saapui luoksemme kikuiju kantaen antiloopin
vasikkaa sylissään. Mies tuli etsimään meiltä turvaa, sillä hänen
kuninkaansa oli pieksättänyt häntä tahtoessaan omakseen antiloopin
vasikan, jonka mies oli onnistunut löytämään ja halusi myydä meille.
Hän kertoi olevansa N'gau, mikä kikuijunkielellä merkinnee jumaluutta
tahi henkeä. Hän puhui niin karkealla äänellä, että jo siitä saattoi
päätellä hänessä olevan jotakin erikoista. Hänen puheensa tuli kuin
haudan takaa, ja kun kysyin miksi hänen äänensä oli niin karkea, hän
vastasi että hänet oli kerran viety arolle kuolemaan. Sinne tuli
shakaaleja ja hyenoja, ja juuri kun hän muka oli kuollut, hän heräsi
takaisin elämään, taisteli henkensä edestä haaskapetoja vastaan,
selviytyi voittajana ja palasi leiriin. Ja nyt hän sai nimekseen N'gau,
koska oli ollut kuolleena. Kun kysyin minkälaista oli ollut kuolleena
olo, vastasi hän että se oli ollut paljon parempaa ja hauskempaa kuin
eläminen.
Olen muutaman kerran saanut ikäänkuin maistaa kuoleman esimakua.
Afrikassa maatessani kuumetaudissa olin jo kolme päivää tiedotonna, kun
kuume nousi yli 42 asteen. En tiennyt silloin enää tästä maailmasta
mitään, mutta kun siitä tilasta heräsin, tunsin ensi hetkenä niin
täydellistä kuoleman rauhaa ja niin ihanaa olemuksen lepoa suuressa
kaikkeudessa, että elämään palaamista pidin rangaistuksena, — kunnes
toipumisen edistyessä jälleen elämä kiinnitti minuun tuhannet siteensä
ja silloin taas tunsin suurempaa elämänriemua kuin koskaan ennen.
Kerran jouduin tekemisiin 200-päisen puhvelilauman kanssa, joka pitkänä
mustana jonona marssi pitkin aroa, johtajahärkä etunenässä. Ammuin
liian kaukaa ensimmäisen kerran, haavoitin härkää kylkeen. Samassa teki
koko jono puolikäännöksen ja alkoi täyttä laukkaa hyökätä minun ja
mustien palvelijaini kimppuun. Viimemainituista kaksi ammusten kantajaa
pakeni heti suin päin, kolmas, muhametinuskoinen, jäi luokseni. Puut
taittuivat ja maa tömisi mahtavasti, kun vihastunut lauma lähestyi.
Sinä hetkenä tunsin elämän "korkeajännitystä". Ennen olin
syrjäänhyppäämällä ja sivusta ampumalla välttänyt yksinäisen härän ja
saanut sen saaliikseni; tässä ei sekään tullut kysymykseen, sillä
vihollisia tuli joka puolelta. Kun lauma oli noin 10 metrin päässä,
komensin muhamettilaista ampumaan, ja samassa hetkessä laskimme
kumpikin kaksi panosta perätysten lähimpiä puhveleita kohti. Laumaan
syntyi aukko, mutta toiset tulivat yhä lähemmäksi. Nyt tuntui ratkaisu
olevan käsissä, ja väläyksenä näin koko elämäni edessäni. Mutta vielä
sinä silmänräpäyksenä tein uhkapäätöksen hypätä härän selkään ja
tarttua sarviin, jos härät kävisivät päälle. Mutta lauma hajaantui
viime hetkessä kahtia ja juoksi niin läheltä sivutsemme, että muutamat
melkein koskettivat meihin. Haavoittuneet pysähtyivät hyökkäämään,
mutta ne ammuin.
Kun tällä tavoin täydessä tajussaan, mutta kiihtynein hermoin joutuu
äkkiä kuolemanvaaraan, ei luullakseni ennätä ulkokohtaisesti
havainnoimaan omaa tilaansa tuona hetkenä. Sensijaan olen pyörtyessäni
ja pyörryksissä ollen saanut elämyksiä, jotka muistini on säilyttänyt,
mutta joiden merkillistä ihanuutta on vaikea sanoin kuvata.
Kerran laukesi voimakasiskuinen rotanloukku sitä virittäessäni ja löi
peukaloni miltei poikki. Isku sattui arkaan hermoon, niin että ensi
kivun jälkeen tulin tunnottomaksi ja ryömin hiljaa ulos ihanaan
syysyöhön. Makasin selälläni pihalla ja katselin tähtiä. Ja samalla
tunsin olevani ikäänkuin irtautunut ruumiistani. Oloni tuntui
selittämättömän kevyeltä ja ihanalta; silloin kokemaani nautintoa en
voi verrata mihinkään ruumiilliseen aistimukseen. Toivoin hartaasti
että tätä tilaa olisi kestänyt mahdollisimman kauan ja ettei kukaan
olisi tullut minua herättämään.
Olen kuullut henkilöiltä, jotka ovat olleet samanlaisessa tahi vielä
täydellisemmässä tainnostilassa, että tietoisuus heräämisen
välttämättömyydestä ja paluusta takaisin "elämään" on heillä noina
hetkinä ollut ainoa ikävä tunne.
Olen varma, että "luonnonkansojen" keskuudessa mieskohtaisesti
suhtaudutaan kuolemaan tyynemmin ja pelottomammin kuin n.s.
sivistyskansoissa. Tämän näemme meilläkin vielä paikoittain; ei ole
harvinaista että kansa siellä, missä "sivistys" ei ole hämmentänyt
terveperustaista ajatuselämää, ottaa kuoleman vastaan tyynen
asiallisesti, yhtä luonnollisena tapahtumana, kuin se todella on.
Monille vanhuksille, kuten edellisellä sivulla olevalle runolaulajalle,
se on vapauttaja, jota asianomainen itse ilolla tervehtii ja jossa
hänen omaisensa näkevät etupäässä luonnonlain täyttymyksen.
Meidän kansamme on aikojen kuluessa saanut tutustua "ennenaikaiseen"
kuolemaan enemmän kuin muut pohjoismaiden kansat. Suuret nälkävuosien
jaksot ja rajojemme sisäpuolella riehuneet sodat ovat usein surmanneet
kansaamme likelle sukupuuttoa, ja tästä luulen osalta myös johtuvan
kansan terveen aineksen tyynen suhtautumisen kuolemaan, tapahtuipa se
tautivuoteella, tapaturmaisesti tahi sodassa.
Uskon, että ihmiselle, joka kokemusten koulussa on kyllin
resignoitunut, itse kuoleman hetki saattaa muodostua elämän ihanimmaksi
tuokioksi, jollei hän vain ole elänyt niin vanhaksi että hänen
sielunkykynsä eivät enää ole kyllin herkät sen suuruutta tajuamaan.
Tuntuu kuin ihminen menettäisi itse elämisen lahjasta kauneinta
jäädessään tajunnassaan osattomaksi kuoleman nautinnosta. Tuntuu kuin
tuona hetkenä saattaisi yhtäkkiä kohota täyttymykseensä itse elämä,
kuin itse kaikkeuden ihanuus silloin saattaisi ympäröidä ihmisen, ja
epätietoisuus vihdoin hälvenisi.
Minulla, kuten monilla muillakin, on ollut elämässäni kausia, jolloin
iltasin levolle käydessäni olen hartaasti toivonut, etten enää aamulla
heräisi. Ja aamuisin olen noussut raskain mielin päivän askareihin. Ja
erikoisesti kohdistuvat ajatukset kuolemaan niinä aikoina, jolloin
tavalla tai toisella olen joutunut verestämään nuoruuteni muistoja.
Nuoruudenaikaisen valokuvan tahi piirroksen näkeminen voi joskus
pitkäksikin aikaa häiritä henkisen elämäni tasapainotilaa. Eivätkä
vähimmän tuskallisia ole muistot sielullisista vaikeuksista ja
kärsimyksistä, joita taiteellisessa työssäni olen kaiken aikaa joutunut
kokemaan. Synnytystuskat ovat minulla työssäni olleet niin suuret, että
tällaisina hetkinä olen valmis sanomaan että taide on minulle ollut
samaa kuin kärsimys.
Mutta sitten tulee resignatsio: huomaan että on jäänyt vielä niin
paljon tutkimatta, niin monta pulmaa selvittämättä uusien havaintojen
avulla, joita itse elämä on tuonut mukanaan. Mieli kirkastuu
vähitellen, jo myönnän, että elämä tuskiensa ja kärsimystensä ohella on
kohottanut korkeammalle tasolle sen mitä sanoisimme todelliseksi elämän
iloksi.
Silloin suuntautuu katseeni eteenpäin. Rohkeana alan suunnitella
tulevaisuuden töitäni, elämääni tulee uutta sisältöä, ruumiillisestikin
tunnen taas olevani täysissä miehuuden voimissani. Tunnen jälleen
olevani oikealla tiellä — kuolemaa kohti.
Unitilaa sanotaan usein kuoleman veljeksi. En tiedä onko tämä lauselma
oikeudenmukainen, sillä olotilasta kuoleman porttien tuolla puolen
meillä ei ole pätevää ilmoitusta (niin kiihkeästi kuin spiritistit ja
jotkut teosofit nykyään vaativatkin tunnustusta opeilleen ja
"kokemuksilleen"). Mutta ihminen, joka näkee unta olevansa kuollut,
tuntee herättyään kuin tosi kuolema ei olisi ollutkaan kaukana,
aavistelee tuon unensa aikana todella liikkuneensa oudoilla alueilla.
Samoille alueille luullakseni siirrymme joskus valveillakin ollessamme.
Ajattelen aavistuksia kuoleman asioista, joita ovat kokeneet useimmat
ihmiset, toiset selvemmin, toiset hämärämmin. Ne eivät läheskään aina
pysy alitajunnan piireissä, jolloin jäävät hämäriksi, vaan ilmaantuvat
usein päivätajunnassamme, vieläpä joskus sellaisten elinten kuin näkö-,
haju- ja tuntoaistien välityksellä.
Kun viimeisen kerran tapasin erään korkeaan ikään tulleen läheisen
omaiseni, muutamia viikkoja ennen hänen kuolemaansa, sain merkillisen
aistimuksen. Sukuamme oli runsaasti koolla ja vanhus oli erikoisen
pirteä. Mutta silmääni pisti eräs liike, joka ei ollut hänelle
ominainen. Tavantakaa hän kiihkeästi tarttui jonkun läsnäolevan
käsivarteen tahi hihaan, ja tuossa käsien liikkeessä tunsin hapuilun,
jolla hukkuva koettaa tarttua lähellään oleviin esineihin. Tiesin
silloin, että näin hänet viimeisen kerran.
Erään nuoren vapaussotatoverini kasvoilta luin kauhukseni hänen
kuolemansa paria viikkoa ennenkuin se hänet Tampereella sala-ampujan
kädestä kohtasi. En voi sanoa, että mikään noissa kasvoissa olisi ollut
oleellisesti eri näköä kuin ennen, mutta minuun niistä katsoi kalma
niin selvästi, että kun tieto hänen kaatumisestaan saapui, ei se
minulle ollut lainkaan yllätys. Yllättävää oli mielestäni vain se, että
hän oli kaatunut varsinaisten taistelujen jälkeen.
Muuan omaisistani saa aavistuksia kammottavalla tavalla. Kun joku
läheinen kuolee, tapahtuipa se kuinka kaukana tahansa, tuntee tämä
omaiseni samoihin aikoihin voimakasta ruumiinhajua ja kärsii siitä
kovasti.
Edelläolevat ovat seikkoja, joiden totuudenmukaisuudesta olen
vakuutettu, ja luulen että useimmilla meistä on vastaavanlaatuisia omia
tahi muiden kokemuksia tiedossaan. Ne ovat asioita, jotka osaltaan
todistavat, kuinka pieninä ja mitättöminä me seisomme kuoleman mahtavan
salaisuuden edessä.
Uteliaisuus on johtanut minua niinkuin useimpia muitakin koettamaan
saada tietoa ja jonkinlaista vakaumusta siitä mitä on kuoleman tuolla
puolen. Nuorukaisena luin koko paljon mitä ruotsiksi oli käännettynä
Svedenborgia ja senjälkeen kahlailin teosofiankin sumuisilla soilla,
mutta madame Blavatsky paljastui minulle hyvissä ajoin. Kirkkomme
opetuksista olen myös selvillä, mutta mitään tietä en ole päässyt
niinkään pitkälle että olisin voinut rakentaa päteväksi hyväksymääni
mieskohtaista vakaumusta näistä asioista.
Ja arvelen että onkin parempi kun emme käytä voimiamme ja lyhyttä
aikaamme tämän ylivoimaisen kysymyksen pohtimiseen. Kyllä kai se
aikanaan, suuren hetken tullen, selviää jokaiselle. Ja meidän, joille
itsekullekin tämä maallinen elämä joskus on aika lailla rakas, luulisi
kyllä malttavan sitä hetkeä odottaa.