Se ihminen on varmaankin saanut elämältä enemmän kuin muut, joka vielä
nykyisenäkin aikana saattaa tuntea määrättyinä sopusoinnun hetkinä
olevansa erittäin lujassa yhteydessä kaiken luonnon kanssa, joka
viettäessään yhteiselämän juhlahetkiä luonnon kanssa saattaa tuntea
kuinka sielunsa ikäänkuin samalla kertaa sekä sukeltaa syvälle että
lentää korkealle kaikkeuteen.
Lähelle tätä ihanaa tilaa pääsee yksinäinen ihminen, joka kauan elää
eräseudulla koskemattoman luonnon ja sen elämän piirissä. Hänen tällöin
uudistuvan elämänkäsityksensä ensimmäisiä havaintoja on, että hän alkaa
rakastaa maata toisella tavoin kuin ennen.
Hänen mielikuvissaan ja ajatusrakennelmissaan maa alkaa edustaa elävää,
juhlallisen suurta, valtavaa ja ikiäidillistä olentoa.
Soisinpa että näihin hurmiollisiin mielikuvatiloihin joutunut ihminen
yhtäkkiä voisi siirtyä Vesuviuksen kraaterin reunalle tämän tulivuoren
purkauksen aikana.
Kun pitkällisen kiipeämisen jälkeen on orgaanisesta maailmasta
muuttanut kiven ja kemian valtakuntaan, päässyt kraaterille, kun näkee
sen seinät, joissa pikimusta vaihtelee räikeän keltaisten rikkipälvien
kanssa, kun näkee valtavat, osaksi mustat osaksi kellanharmaan kelmeät
savupilvet, kun kuulee sanomattoman syvän, uhkaavan ja kumean
maanalaisen jylinän ja lopuksi näkee laavan valtavat syöksyt pimeyden
suunnattomasta kidasta, niin tuntee sinä hetkenä seisovansa maaemon
kohdun partaalla.
Väkevä rikinsekainen katku, joka nousee kraaterista, vesittää silmät ja
yhtyneenä nähdyn ja kuullun kanssa huumaa aistit, niin että ennenpitkää
seisoo siinä kuin vähäisen koskenpauhun lumoamana, tuijottaa ja miettii
mitä miettineekään, varmaankin hämärissä tajuissaan tuntee pyrkivänsä
johonkin hyvin kauas, aina olemuksen alkulähteille saakka.
Hurmiotila saavuttaa huippunsa, ja silloin tuntee, että ihmisenä
oleminen päättyy tähän. Ruumiiseen ja sieluun leviää järkkymättömän
luja yhteenkuuluvaisuuden tunne maan kanssa. Maasta virtaa tuohon
hurmautuneeseen pieneen ihmisolentoon uutta, suurta ja jumalallista
elinvoimaa. Ihminen tuntee, tahi ainakin hänen sielunsa runoilee, että
hän tällä hetkellä sai väkevän kosketuksen omalta ikiäidiltään.
Tuntee että kuolema olisi tällaisena hetkenä suuri, ihana täyttymys,
lapsen vaipuminen äitinsä helmaan. Tuntee tarvetta kuolla.
Yksinäinen mies kraaterin reunalla havahtuu ja katsoo ympärilleen.
Valtavat savu-usvat ympäröivät koko vuoriseudun; ei näe alhaalla olevaa
tasankoa, ei merta, ei taivaanrantaa. Mutta tuolla lähellä kannetaan
paareja ylös vuoren huipulle. Ketä tuodaan siellä?
Paareilla lepää vanha, kuolemansairas englantilainen ylimysnainen. Hän
ei pelkää tulivuorenpurkauksen vaarallisuutta. Yksinäinen mies
kuvittelee, että tuo nainen on kotimaastaan saakka varta vasten
matkustanut tänne saadakseen jo täällä "ajassa" maa-äidiltä vastauksen
tahi jonkinlaisen selityksen ihmisen suuriin kysymyksiin: mistä? minne?
minkätähden? Ja hän kuvittelee, että vanha ylimysnainen toivoo
kuolevansa juuri tällä hetkellä, sillä tässähän itse luonto julistaa
valtavalla mahtavuudella: maasta olet sinä tullut — —. Iankaikkinen
ja yhtenäinen on se voima, josta oleminen kaikkinensa versoo.
Mielikuvat ja ajatelmajaksot, lenneltyään ja harhailtuaan valtavan
luonnonilmiön kuljettamina, palaavat nyt ihmiseen itseensä. Yhtäkkiä
huomaa tuijottavansa omaan sisäismaailmaansa. Ja mitä on ihmisessä
vihaa tahi rakkautta, se tuona hetkenä kiteytyy todellisuudeksi.
Siinä upottautuu sekä vihan että rakkauden äärettömyyteen. Ken tahtoo
elävöittää Prometheus-unelmaansa tahi saada mielikuviinsa Antaioksen ja
Gean tarusta syvempää elämää ja voimaa, hän nouskoon tulivuorelle sen
purkauksen aikana.
Mutta ihmisen ja maaemon kosketuksen voi elävästi vaistota muuallakin,
vaikkakaan ei niin suuresti. Katseltakoon vain tavallisin ihmisen
silmin pelkkää maan multaa. Keväällähän iloitsee jo siitäkin kun
hiekkakuopan reuna tulee hangen alta esiin, herää kiitollisuuden tunne
sitä mustaa perusta kohtaan, josta moninaisen elon siemen nostaa
versoja meidän kaikkien iloksi. Ja kerroksissaan kantaa siinä kuoppa
maakamaran synnyn kertomuksen kuin historiakirjan lehdet tietoja
ihmissuvun vaiheista.
Entä kivet, louhikot ja kalliot! Kukapa ei olekaan tuntenut sääliä
nähdessään kallioita porattavan ja räjähdytettävän. Ei senvuoksi että
maisemaa siinä on tärvelty, vaan siksi että siinä on särjetty sellaista
mitä emme koskaan voi entiselleen korjata. Siinä on isketty haavoja
maaemoon. Kivilouhimoa katsellessaan tulee aina ajatelleeksi haavaa,
jonka ympärillä syöpäläiset kaivelevat ja myllertävät, — kuinka
sattuvasti sanookaan Nietzsche ihmistä maankuoren ihotaudiksi!
Mutta silloin ei enää tunne samaa mielipahaa, kun näkee maata, joka on
kypsää, jolle ihminen työllään henkensä pitimiksi on antanut uuden
ulkonäön, liittoutuen luonnon hedelmöittävien voimien kanssa, jonka
otsalta voi lukea vuosisatojen historiaa. Päinvastoin tuntee sellaista
maata erikoisesti rakastavansa. Kuinka elävästi onkaan jäänyt mieleeni,
kun äitini aina keväisin otti hellien käteensä multaa ja maisteli sitä!
Siitä lähtien olen maan mullan tuoksussa tuntenut muistoissani äidin
läsnäolon — kaksinkertaisessakin merkityksessä.
Suomalaisen talonpojankin mieltä askaroittavat kysymykset maan
elämästä. Varsin usein olen saanut vastata kysymykseen: "Kasvaako
kivi?" Olen vastannut: "Kasvaa se, vaikkemme voi sitä huomata.
Kiteytymisoppi sen osaksi meille selittää." Ja siitä olemme
johtuneet aprikoimaan, millainen taistelu ja millainen rakkaus maan
uumenissa vallitsee, — onhan maan sisusta vielä mahtavampain
kemiallis-fyysillisten kamppausten näyttämönä kuin konsanaan sen
ulkopinta.