Vuosikymmeniä on siitä, kun luin Anatole Francen "Le lys Rouge'n",
mutta muistan, mitenkä saatoin silloin ihastua siihen ihmistyyppiin,
jota kirjailija Paul Verlainea mallinaan pitäen tässä kirjassaan m.m.
kuvaa: kevätkenkää, lierihattu-hulmukaapu-filosofia matkalla
rakastavaisten seurassa punaisen liljan kaupunkiin, Firenzeen.
Toisten lörpötellessä ja kuherrellessa hän istuu nakerrellen keppinsä
kahvaa linkkuveitsellään ja luo siihen en muista minkä Silenuksen eli
faunin pään tahi jotakin muuta. Muistaakseni hän oli reppunsakin
viskannut junavaunun penkin alle eikä verkkoon, niinkuin muut, "oikeat
ihmiset" tekevät. Piippu täydensi hänen kalustoansa. Sauva ja reppu ja
piippu ne muodostuivat hänelle sopivaksi kolminaisuudeksi, olivat siinä
kuin maailman viisauden välineinä. — Ja samalla aikaa kun
rakastavaiset loivat tuulentupiaan, loi hän yksinään sielussaan
kestävämpiä, henkisiä arvoja.
Eksellenssin, Adolf von Menzelin, uudenajan suurimman saksalaisen
maalarin elämästä muistan seuraavan tapauksen.
Hän seurusteli hovissa vapaasti keisarien Wilhelm I:n ja Wilhelm II:n
aikana.
Kerran oli hän saanut kutsun jonkun ylimyksen huvilinnaan maaseudulla
päivällisille kunniavieraaksi. Suuri luonnoskirja kainalossaan tämä
pienikokoinen mies läksi jalkaisin tallaamaan tietä helteisenä
kesäpäivänä. Kunniavierasta odotettiin, mutta häntä ei näkynyt. Vihdoin
lähetettiin lakeija häntä hakemaan. Tämä löysi hänet maantien ojassa
istuen, piirrellen tarkkaa tutkielmaa omasta tomuisesta, ryppyisestä
vanhan-miehen saappaanvarrestaan.
Erikoisen elävänä asuu mielikuvituksessani toinenkin kirjallisuudessa
esiintyvä henkilö, Viktor Rydbergin Fabbe "Asesepässä". Keväällä hän
aina sai vaelluskuumeen ja läksi asesepän haarniskapajasta, vaihtaen
sepän kalkuttimet reppuun ja sauvaan, päättävästi ulos ihanaan
maailmaan, tietämättä minne, vain vaistoten, että hänen tuli saada
hengittää yksinäisyyden ja oman polun ilmaa. Hänellä oli kuitenkin
ikäänkuin jonkunlaisia omantunnon vaivoja muuta yhteiskuntaa kohtaan,
jonka täytyi jäädä paikoilleen, ja senpävuoksi hän viimeisellä
kukkulalla, mistä kotikaupunki näkyi, pysähtyi sitä katselemaan ja
heilutti sille lierihatullansa jäähyväiset ennenkuin erosi suureen
avaruuteensa.
Itse elämässä olen, kuten monet muutkin, tavannut lukuisasti näiden
tyyppien heimolaisia, joskin heikentyvässä asteikossa. Tässä muistuu
erikoisesti mieleeni muuan hyvä tuttavani, joka aikoinaan tunnettiin
laajalti Satakunnan pitäjissä. Koulupoikana ollessani hän oli ollut
kesäopettajanani ehtojen takia. Hän oli paikkakunnan lääkärin poika ja
silloin jo monivuotinen maisteri ja "överliggari", josta ei enää
toivottukaan tulevan mitään.
Muistan kuinka hän kerran tuli veljeni ja minun koululaisasuntoon
Helsingissä. Siellä oli poikaparvi koolla. Hän meni suoraan suuren
vesikarahvin luo ja tyhjensi sen kurkkuunsa viimeistä pisaraa myöten.
Aataminomena hänen kurkussaan liikkui tahdikkaasti koko toimituksen
ajan. Sitten hän kysyi, emmekö voisi hankkia vielä lisää vettä, ja kun
lisämäärä oli alaskulautettu, alkoi hän jutella. Siihen aikaan
hän vielä sekä liikkui vaikutusvaltaisissa piireissä että
seurusteli sellaisten kanssa, jotka olivat selvillä valtiollisten
johtomiestemme mielipiteistä ja puheista. Ja ilmiömäisen muistinsa ja
jäljittelytaitonsa avulla hän nyt loi eteemme oman rehtorimme Alfred
Kihlmanin pitämässä valtiollista puhetta jossakin yksityisseurassa.
Turkin ja Venäjän sotaa käytiin parhaillaan, ja ilmassa liikkui huhuja,
että Englanti sekaantuisi peliin lähettämällä laivastoansa Suomen
vesille. Jännitys oli suuri, ja ryssää kohtaan me silloiset koulupojat
tunsimme samoja tunteita kuin toivottavasti nykyisetkin, vaikka omat
kaartilaisemmekin olivat mukana sodassa. Senpä vuoksi vaikutus oli
aivan tehokas, kun Svante setä tuossa sanasta sanaan esitti Kihlmanin
puheen valtiollisesta asemasta, joka päättyi huudahdukseen: Menkööt nyt
toivomuksemme kerrankin toteen "så att det engång skulle braka lös!"
Moniin ammatteihin tätä Svante setää oli koetettu kiinnittää, mutta
mihinkään hän ei kiintynyt kuin aivan tilapäisesti. Kerran hänestä piti
tulla näyttelijäkin, ja hänen ensiesiintymisensä tapahtui jossain
asepojan osassa helsinkiläisessä teatterissa. Kun hänen vuoronsa tuli,
astui hän lavalle toinen saapas kunnollisesti jalkaanvedettynä, mutta
toinen hölski vain puoleksi jalassa. Tämä "skandaali" tietysti katkaisi
näyttelijäuran, ja muille aloille hän ei sen koommin yrittänytkään,
vaikka hän mainiolla kielitaidollaan ja ihmeellisellä muistillaan olisi
kenties voinut saavuttaa menestystä melkein missä tahansa.
Hän tarttui reppuun ja sauvaan, alkoi kuljeksia ympäri maaseutua
talosta taloon, elättäen itseään jonkunlaisena keskustelun ja juttelun
trubaduurina. Tietääkseni hän ei koskaan ollut nauttinut ainakaan
huomattavammassa määrässä alkoholia, eikä hän sitä näillä
kiertomatkoillaankaan viljellyt ollenkaan — seikka, joka minusta
tuntui hänen olemustaan ajatellessani melkein jonkun verran
luonnottomalta.
Jotain hänessä oli ratkennut, hänen aivonsa olivat jollain omituisella
tavalla lakanneet vastaanottamasta uusia vaikutelmia, mutta sensijaan
säilytti hän tavattoman hyvin sen henkisen omaisuuden minkä oli
aikoinaan saanut, ja korvasi uusien vaikutelmien puutteen
heittäytymällä antautuvin mielin kokonaan sattumanvaraiseen elämään
maantien varrella, nauttien olemassaolosta kaikkeuden pienenä
hiukkasena. Ruumiillisesti hän oli niin avuton, etten usko hänen
osanneen tehdä itselleen tuohilippiäkään juoma-astiaksi, ja henkiset
säästönsä hän käytti omintakeisen "ammattinsa" harjoittamiseen.
Tullessaan taloon hän juttelullaan sai aina talonväen ympärilleen
hartaiksi kuulijoiksi. Kauaa ei kulunut, kun jo kahvipannu ilmestyi
pöytään. Kahvi oli Svante sedän elämän suuri intohimo, ja niinpä hän
tyhjensi pannun viimeiseen pisaraan saakka ja sen tehtyään kaivoi vielä
porot poskeensa. Ja juttua tuli solkenaan.
Heti alussa hän osasi johdattaa kuulijansa omaan aikaansa
ja maailmaansa, noihin vuosiin, jolloin hän oli saanut
maisterinsormuksensa, niiden aikojen valtiollisiin ja muihin
huomattaviin tapahtumiin. Hän piti usein pitkiä puheita, ja silloin
tuli sanasta sanaan, tarkalla mimiikillä ja erinomaisesti matkitulla
äänellä kerratuksi kaikki mitä joku huomattava mies oli sanonut
valtiopäivillä, jossakin juhlassa tahi jossakin toverillisessa
illanvietossa.
Keskustelun aikana hänen komeat jalkineensa, juhlalliset tallukkaat,
riippuivat takan orrella kuivamassa, ja väkevät höyryt hulmusivat
niistä.
Kun kahvikestitys oli päättynyt, meni hän omin päinsä saunaan ja löi
itselleen löylyn niin kimakan, että äänetön kiuas jäi, ja sitten hän
taas sonnustihen taipaleelle.
Ja komea hän oli nähdä vaeltaja-asussaan varsinkin vanhemmiten. Pukuna
oli aina sarkaa, pitkä parta valui rinnoille ja tukka liehui
hartioilla. Ja pyöreät, viattomat lapsensilmät, — minne ne
lienevätkään katsoneet, kauas taivaanrannan taa.
Eräänä syyspäivänä hän asteli vastaani maantiellä nilkkoihin saakka
ulottuvassa rapakossa. Uhkeitten tallukoiden saumoista nirisi vettä ja
kuraa, kädessä oli ukolla seiväspuu sauvana ja niska oli ylpeästi
pystyssä kuin kuninkaalla. Pulskasti hän tervehti kättä antaen.
"Mestari ja sukulainen", hän sanoi, "hyvä on tavata joskus ja
mielelläni lyön kättä sinulle, jossa asuu maailmojasyleilevä henki
niinkuin minussakin. Maailma on kyllä liian pieni meille", lisäsi hän,
"mutta mitäpäs siitä! Kyllä se joskus avartuu. Ja minulle piankin."
Olisin tahtonut puhutella häntä kauemminkin, siinä syyslehtien
lennellessä ympärillämme, mutta hänellä oli "kiire".
"Ei ole aikaa", sanoi hän. "Täytyy mennä taas. Hauskaa oli tavata." —
Ja komeasti hän kääntyi omalle suunnalleen ja läksi talsimaan tietänsä,
tallukat syvälle lokaan upoten. Mäen ahteessa hän vielä teki sauvallaan
suuren, kaarevan liikkeen ja katosi sitten näköpiiristäni — ainiaaksi.
Katselin hänen jälkeensä kateuden tuntein. Hän oli päässyt perille
pyrkimyksessään vapautua yhteiskunnallisen elämän pakkopaidasta.
Kieltämättä hän oli paljon menettänyt sen tehdessään, mutta luulen,
ettei hän antanut tappioilleen suurtakaan arvoa vapauden rinnalla,
jonka hän oli voittanut. Hän oli repun ja sauvan vapaa ritari. Vähätpä
siitä, jos hänelle vähän naurettiinkin takanapäin, ei se häirinnyt
hänen sisäisen elämänsä tasapainoa, ja sehän on tärkeintä.
Globetrottereita on kaiketi aina ollut, ja yhteen aikaan suurilla
sanomalehdillä oli melkein muotiasiana lähettää joku reporttereistaan
anturoitaan kuluttamaan. Kummallisen otuksen tapasin kerran Porin
mausoleon freskoja maalatessani. Paikkakunnan johtavat lehdet
toitottivat jo ennakolta hänen saapumisestaan, ja niiden päätoimittajat
kehoittivat kaupungin kulttuurikermaa saapumaan Otavan hotelliin
harvinaista matkamiestä juhlimaan — tämä oli nimittäin oikea
ranskalainen. En ollut juhlimassa, mutta näin tyypin, joka oli tuota
tavallista huonoa pariisilaista maalarityyppiä. Kulttuurihuiput
kehoittivat minua kutsumaan hänet mausoleon freskotöitä katselemaan, ja
hän saapui juhlallisesti, lausui armollisen hyväksymisensä ja kertoi
samalla ranskalaisten rautatieasemain seinämaalauksista, jotka olivat
vielä suurempaa kokoa ja vain suurten mestarien tekoa. Tarkastelin
miestä vähän perusteellisemmin, ja kävi ilmi, että hän oli ammatiltaan
kokki, ja silloinpa meidän tuli hauska jutella volau-vent'eista, tripe
à la mode de Caenista y.m. Hän kertoi olleensa Champs Elysées'n Palace
Hôtel'in kokkina ja hän aivan masensi meidät kertomalla kuinka hän oli
keittänyt Li-Hung-Tshangille kahvia, josta maksettiin 20 frangia
kupilta. Mitään ylevämpää ja mielenkiintoisempaa hänen aivokopastaan ei
lähtenyt.
Kuinka nolosti hänen äskeiset isäntänsä hiipivät kukin loukkoonsa — se
huvittaa minua aina — vieläkin.
Paikkakuntaansa sidotut porilaiset tahtoivat nähdä tällaisessa
vaeltavassa ritarissa erikoisen ihmisen. Hän puolestaan ei liene
etsinyt muuta kuin makupaloja suuhunsa ja typerää ylistelyä.
Hän oli repun ja sauvan ritarin irvikuva. Todellinen vaeltaja etsii
loppujen lopuksi _ihmistä_.
Jokainen, joka on viettänyt aikojaan yksinäisyydessä, esimerkiksi
erämaassa, on saanut joskus vaeltajan käskyn: lähde nyt heti
liikkeelle, muuten menehdyt. Aivosi ovat jo liiaksikin syöneet vain
entisiä ajatuksiasi, ja se on ollut suurelta osalta jo ennen
pureskeltua! Ota reppu selkääsi ja sauva käteesi ja ala laputtaa!
Mutta löytyyköhän matkan varrella vielä ihmisiä, vai onko poikettava
syrjemmäksi niitä etsimään?
Eiköhän löytyne. Löytyi niitä ennen Lapin rajoilta ja löytyi
päiväntasaajan alta ja löytyi suurkaupungin rännikiviltäkin. Kuinka
lienee nyt?
Huippuvuoretkin ovat jo pilaantuneet. Siellä rehostelevat viinalta
lemuavat jätkät, jotka sardiinipurkki toisessa ja pirtukanisteri
toisessa kädessä, lyijynkarvaista taivasta vasten sinkoavat
kirouksiaan. Ja taitaapa jo Hans Egeden ajoista saakka Grönlannin
hylkeenpyytäjäinkin terve, naurava rotu olla jokseenkin turmeltunut.
Mutta ehkä kuitenkin jonkun jäätikkövuonon sopukasta saattaisi löytyä
ihmisiä, ulkopuolelle kommunismin sekä sardiini- ja pirtukulttuurin
unohtuneita, joiden kanssa voisi viihtyä, istuessaan ajopuista tehdyn
keittovalkean ääressä keskikesän keskiyön auringon paisteessa satoja
metrejä korkean pystysuoran kallion alla.
Märät jäkäläryhmät riippuvat pitkin rotkoa, niistä tippuu hiljalleen
kirkasta lumivettä, mikä sitten lorisee alhaalla kivien lomissa.
Karvaiset, hiirenkorvalle päässeet pajunlehdet peittävät lähimättäitä,
joilta siellä täällä loistelee myös keltainen, arktinen gagea, ehkäpä
yksinäinen sinikellokin.
Taivas yllä on vaaleinta kromioksiidia ja taivaanrannan piirtävät
eteemme hiljakseen kulkevat jäälautat, jäätikön suurella ryskeellä
vasikoimat, jotka toveriensa takaa-ajamina uiskentelevat "sivistyneitä"
maita ympäröiville merille siellä haihtuakseen.